Jahas, jokos sitä
potkaistaisiin tämä blogi taas käyntiin.
Pari viikkoa sitten
rikoin pitkäaikaisen periaatteeni. En yleensä varaa kirjaston kirjoja, sillä
silloinhan joutuisin maksamaan niistä kokonaisen euron. Kesätöiden jälkeen olin
kuitenkin vaihteeksi rahoissa, ja kun näin, että Kaupunginkirjaston kokoelmista
löytyy Rebecca Solnitin esseekokoelma Men Explain Things to Me, että se oli
lainassa ja että sen eräpäivä oli koittamaisillaan, ainoa vaihtoehto oli
sortuminen.
Men Explain Things to Me
-kokoelmaan on kerätty mukava määrä Rebecca Solnitin pistävän tarkkoja misogyynisen
maailman epäkohtia käsitteleviä esseitä. Teoksen nimiessee, joka levisi netissä
laajasti vuonna 2008, käsittelee internetissä sittemmin nimen ”mansplaining”
saanutta ilmiötä (josta usein annetaan kunnia Solnitille, joka tosin kokoelmassa
kiistää keksineensä termin), ja sitä, miten näennäisen harmiton pätemisen tarve
juontaa kulttuurista, jossa naisia pidetään miehiä epäluotettavimpina. Esseekokoelman
keskeisin aihe, jonka pariin Solnit palaa kirjoituksesta toiseen, on
sukupuolistunut väkivalta, joten kovin mukavaa luettavaa kirja ei ole. Piristykseksi
voin sanoa, että väliin on sujautettu myös hieman vähemmän masentavia aiheita,
kuten Virginia Woolf.
Solnitin kokoelma on kirja,
joka voi toimia monelle helppona esittelynä feminismin maailmaan. Konkreettisia esimerkkejä,
helposti ymmärrettäviä tilastoja sekä kirjailijan omaa elämää ja kokemuksia pursuavat
esseet tarjoavat mahdollisuuden tutustua osaan feminismin ajankohtaisista
kysymyksistä kotisohvalta käsin. Esseiden lähtökohdat löytyvät arkielämästä
(uskoisin, että useimmat naiset tunnistavat esim. miesselityksen, jonka uhriksi
ainakin itse joudun vähintään kerran viikossa), eikä tarvitse olla
sukupuolentutkimuksen tohtori ymmärtääkseen kirjan käsitteistöä. Ilahdun aina,
kun löydän uuden, valtavirtalukijalle sopivan feministisen teoksen, joten
pelkästään sen vuoksi Solnitin esseekokoelma sai minut hyvälle tuulelle vakavista
aiheistaan huolimatta.
Seksismistä
kirjoittavana, avoimesti feminismin kannattajaksi tunnustautuvana naisena
Solnit vastaanottaa luonnollisesti huomattavan määrän paskamaisia kommentteja.
On vaikea ymmärtää miksi, sillä kirjoitustyyliltään Solnit on omasta mielestäni
lempeän sovitteleva. Vaikka esseet käsittelevät raakoja aiheita, ei niissä ole
syyttävää sävyä tai jatkuvaa yleistystä. Kun Solnit esittää tilastotietoihin
perustuvan väitteen vaikkapa siitä, kuinka moni yhdysvaltalainen nainen on
parisuhdeväkivallan uhri, hän kiirehtii lisäämään, etteivät tietenkään kaikki
miehet ole väkivaltaisia ja että toki naiset itsekin voivat toteuttaa
lähisuhdeväkivaltaa. Itse en, totta puhuen, jaksaisi vältellä yleistyksiä yhtä
väsymättömästi. Jos kirjoitan yksittäisestä ilmiöstä, en näe tarpeelliseksi
alkaa paapoa niitä, jotka asettuvat tuon yksittäisen ilmiön ulkopuolelle, eikä
minulla ole kärsivällisyyttä not all men -argumentaatiolle. Solnitin tekstistä puolestaan
nousee esiin pyrkimys vältellä väärinkäsityksiä ja lukijoiden mielten
pahoittamista.
Se, pääseekö Solnit
feminismissään tarpeeksi syvälle, onkin sitten toinen juttu. Itse jäin kaipaamaan
monipuolisempaa ja syvempää sukupuolivähemmistöjen ja rodullistettujen yksilöiden
huomioimista. Välillä tekstissä vilahtivat esimerkiksi sanat ”both genders”, ja
yleisesti ottaen tekstin perusteella on hyvin helppo päätellä, mitä sosiaalisia
etuoikeuksia kirjoittajalla itsellään on. Se tuntuukin olevan näiden helposti lähestyttävien
feminismiä käsittelevien teosten suurin ongelma – ne eivät oikein koskaan yletä
tarpeeksi syvälle yhteiskunnan rakenteisiin. Solnitin teoksessa vastaan tulee
jo pelkästään sivumäärä, sillä 130-sivuinen opus loppuu aivan liian nopeasti.
Jokseenkin kapean
näkökulman lisäksi minua ärsytti eräs täysin tekninen homma. Teos jäljittelee
alkuperäistä julkaisumuotoaan niin tarkasti, että useille sivuille on aseteltu
keskelle kappaletta esseen tärkeimpiä pointteja tavallista suuremmalla fontilla.
(Ja siis: täsmälleen samat lauseet löytyivät yleensä edelliseltä sivulta.) Tämä
voi toimia aikakauslehdissä ja nettiartikkeleissa, sillä voi olla, että ihmiset
haluavat etukäteen vilkaista, mistä artikkelissa on kysymys ja onko sen
lukeminen ensinkään kannattavaa, tai sitten he lukevat artikkeleja
huolimattomammin kuin painettuja kirjoja, saattavat hypellä kohdasta toiseen ja
siten sivuuttaa oleellisia osia. En oikeasti todellakaan tiedä, mikä noiden
suuremmalla fontilla painettujen katkelmien tarkoitus on, mutta artikkelissa ne
ärsyttävät minua huomattavasti vähemmän kuin kirjassa. Rebecca Solnitin teos on
myös ensimmäinen kirja, jossa olen käytäntöön törmännyt, ja kehotan
painatuksesta vastuussa olevia tahoja luopumaan siitä välittömästi. Kun luen
kirjaa, tuppaan keskittymään lukemiseen, enkä toivoakseni missaa oleellisia
pointteja. Sen sijan kirjan korostetut lauseet pysäyttivät minut ja ajatukseni ikävästi
kesken kappaleen, ja meni hetki, ennen kuin opin automaattisesti jättämään
lauseet huomiotta. Kokonaisuuden kannalta toki pieni tekijä, mutta kävi
hermoille.
Jatkan Solnitin lukemista
hyvillä mielin verkkoympäristössä, ja koska tämä on kirjablogi, pakko vielä
linkata kirjailijan essee, josta pidän aivan valtavasti: 80 Books no woman
should read.
Rebecca Solnit - Men Explain Things to Me
Haymarket Books 2014
130 sivua
Rebecca Solnit - Men Explain Things to Me
Haymarket Books 2014
130 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti