lauantai 10. syyskuuta 2016

Sarah Diemer - The Dark Wife

Eilen yöllä uni ei ottanut tullakseen, ja väsymystä odotellessa halusin lukea jotain kevyttä ja piristävää. Päädyin Sarah Diemerin The Dark Wifeen, joka minulla oli mukavasti lukulaitteella, koska sitä tarjottiin ilmaiseksi netissä kaikille, joita kiinnostavat mytologiat ja lesbofiktio. Guilty as charged.

The Dark Wife on mukaelma Persephonen mytologiasta. Persephone, sadonkorjuun jumalatar Demeterin ja ylijumala Zeuksen tytär, on elänyt eristyksissä Olympoksesta, vaellellut vapaana ystävystyen luonnon kanssa ja oppinut äidiltään kaiken tietämänsä maailman järjestyksestä. Maanpäälliset tarinat manalasta ja sen herrasta ovat aina saaneet Persephonen kavahtamaan, mutta kun Persephone sattumalta kohtaa manalan hallitsijan, kaikki muuttuu: manalan herra Hades onkin valloittava nainen, joka tarjoaa Persephonelle ulospääsyä juonittelevien jumalten silmien alta. Kun Zeus alkaa vaatia Persephonea luokseen Olympokselle, Persephone hyödyntää elämänsä ensimmäisen mahdollisuuden valita, ja karkaa Hadeksen luokse manalaan. Odottamattomasti manala tarjoaa Persephonelle tilaisuuden ystävyyden, rakkauden ja oman itsensä tavoittamiseen.

Kirja on niin helppolukuinen ja lyhyt, että vaikka minun piti lukea sitä vain hieman, päädyinkin lukemaan koko kirjan. Se, että pystyin lukemaan teoksen yhteen menoon, kertoo myös jotain siitä, ettei sen lukeminen ollut täyttä tuskaa. Tarina eteni sujuvasti, ja alkuperäistä mytologiaa on muokattu sen verran, etteivät juonenkulku ja loppuratkaisu ole täysiä kopioita. En kuitenkaan päätynyt pitämään kirjasta niin paljon kuin olisin halunnut.

Lukiessani en voinut olla vertaamatta The Dark Wifea Madeline Millerin The Song of Achillesiin, jonka luin 3+ vuotta sitten. Kirjoja yhdistää se, että ne ovat naisten kirjoittamia, selkeästi homosuhteeseen keskittyviä, monien young adult -kirjaksi luokittelemia mytologiamukaelmia. Minun lukukokemuksissani oli se ero, että Millerin kirja sai minut itkemään hysteerisesti, suosittelemaan sitä kaikille kavereilleni ja klikkaamaan sille Goodreadsissa viisi tähteä, kun taas Diemerin kirja oli mielestäni ihan kiva, muttei silti herättänyt kovin suuria tunteita, enkä hyvällä tahdollakaan voi antaa kirjalle enempää kuin kolme tähteä. Mikä The Dark Wifesta sitten puuttui The Song of Achillesiin verrattuna?

Ensinnäkin, kirja oli aivan liian lyhyt. 250 sivussa tarinan uskottavuus ja hahmojen kokonaisuus jäivät horjumaan. Etenkin loppua kohden Diemer alkoi kiirehtiä tapahtumien kanssa, eikä kirjan kliimaksille annettu tarpeeksi aikaa. Jäin ihmettelemään, miten tuhansia vuosia jatkunut konflikti voidaan ratkaista muutamassa sivussa. Kirjan tapahtumat eivät onnistuneet vakuuttamaan minua, ja siksi loppuratkaisu tuntui euforisen sijaan pettymykseltä. Toiseksi, kirjan naiivi, ensimmäisen persoonan kerronta kävi säännöllisesti hermoilleni. Virkkeet muodostuvat useista lyhyistä pilkulla erotetuista lauseista, jotka tuntuvat usein toistavan itseään. Mielenkiintoista on se, että The Dark Wifen kieli muistuttaa mielestäni paljon The Song of Achillesin kieltä – ja silti The Dark Wife alitti odotukseni. Tästä voimme päätellä, että kirja-, kirjoitus- ja kielimakuni ovat muuttuneet kolmessa vuodessa, enkä välttämättä pitäisi enää Madeline Millerinkään kirjasta yhtä paljon kuin ensimmäisellä lukukerralla. Hieman surullista.

Kerrataan kuitenkin vielä, ettei The Dark Wife ole huono kirja. Suurimman osan ajasta olin varsin tyytyväinen, ja odotin, miten Persephone ja Hades lopulta päätyisivät yhteen (vaikka prosessiin kuului hieman liikaa huokailua ja unenomaista tuijottelua minun makuuni). Olen kuitenkin aika varma, että olisin tykännyt kirjasta enemmän, jos olisin lukenut sen joskus vuosia sitten, silloin, kun olin jokseenkin epätoivoinen lhbt-representaatiosta kirjallisuudessa. Nyt olen lukenut jo niin paljon hyvää materiaalia, että kirjat, jotka ovat vain kivoja, saavat minut korkeintaan hymähtelemään ja nyökkäilemään. 

Sarah Diemer - The Dark Wife
Createspace Independent Publishing Platform 2011
264 sivua

torstai 8. syyskuuta 2016

Rebecca Solnit - Men Explain Things to Me

Jahas, jokos sitä potkaistaisiin tämä blogi taas käyntiin.

Pari viikkoa sitten rikoin pitkäaikaisen periaatteeni. En yleensä varaa kirjaston kirjoja, sillä silloinhan joutuisin maksamaan niistä kokonaisen euron. Kesätöiden jälkeen olin kuitenkin vaihteeksi rahoissa, ja kun näin, että Kaupunginkirjaston kokoelmista löytyy Rebecca Solnitin esseekokoelma Men Explain Things to Me, että se oli lainassa ja että sen eräpäivä oli koittamaisillaan, ainoa vaihtoehto oli sortuminen.

Men Explain Things to Me -kokoelmaan on kerätty mukava määrä Rebecca Solnitin pistävän tarkkoja misogyynisen maailman epäkohtia käsitteleviä esseitä. Teoksen nimiessee, joka levisi netissä laajasti vuonna 2008, käsittelee internetissä sittemmin nimen ”mansplaining” saanutta ilmiötä (josta usein annetaan kunnia Solnitille, joka tosin kokoelmassa kiistää keksineensä termin), ja sitä, miten näennäisen harmiton pätemisen tarve juontaa kulttuurista, jossa naisia pidetään miehiä epäluotettavimpina. Esseekokoelman keskeisin aihe, jonka pariin Solnit palaa kirjoituksesta toiseen, on sukupuolistunut väkivalta, joten kovin mukavaa luettavaa kirja ei ole. Piristykseksi voin sanoa, että väliin on sujautettu myös hieman vähemmän masentavia aiheita, kuten Virginia Woolf.

Solnitin kokoelma on kirja, joka voi toimia monelle helppona esittelynä feminismin maailmaan. Konkreettisia esimerkkejä, helposti ymmärrettäviä tilastoja sekä kirjailijan omaa elämää ja kokemuksia pursuavat esseet tarjoavat mahdollisuuden tutustua osaan feminismin ajankohtaisista kysymyksistä kotisohvalta käsin. Esseiden lähtökohdat löytyvät arkielämästä (uskoisin, että useimmat naiset tunnistavat esim. miesselityksen, jonka uhriksi ainakin itse joudun vähintään kerran viikossa), eikä tarvitse olla sukupuolentutkimuksen tohtori ymmärtääkseen kirjan käsitteistöä. Ilahdun aina, kun löydän uuden, valtavirtalukijalle sopivan feministisen teoksen, joten pelkästään sen vuoksi Solnitin esseekokoelma sai minut hyvälle tuulelle vakavista aiheistaan huolimatta.

Seksismistä kirjoittavana, avoimesti feminismin kannattajaksi tunnustautuvana naisena Solnit vastaanottaa luonnollisesti huomattavan määrän paskamaisia kommentteja. On vaikea ymmärtää miksi, sillä kirjoitustyyliltään Solnit on omasta mielestäni lempeän sovitteleva. Vaikka esseet käsittelevät raakoja aiheita, ei niissä ole syyttävää sävyä tai jatkuvaa yleistystä. Kun Solnit esittää tilastotietoihin perustuvan väitteen vaikkapa siitä, kuinka moni yhdysvaltalainen nainen on parisuhdeväkivallan uhri, hän kiirehtii lisäämään, etteivät tietenkään kaikki miehet ole väkivaltaisia ja että toki naiset itsekin voivat toteuttaa lähisuhdeväkivaltaa. Itse en, totta puhuen, jaksaisi vältellä yleistyksiä yhtä väsymättömästi. Jos kirjoitan yksittäisestä ilmiöstä, en näe tarpeelliseksi alkaa paapoa niitä, jotka asettuvat tuon yksittäisen ilmiön ulkopuolelle, eikä minulla ole kärsivällisyyttä not all men -argumentaatiolle. Solnitin tekstistä puolestaan nousee esiin pyrkimys vältellä väärinkäsityksiä ja lukijoiden mielten pahoittamista.

Se, pääseekö Solnit feminismissään tarpeeksi syvälle, onkin sitten toinen juttu. Itse jäin kaipaamaan monipuolisempaa ja syvempää sukupuolivähemmistöjen ja rodullistettujen yksilöiden huomioimista. Välillä tekstissä vilahtivat esimerkiksi sanat ”both genders”, ja yleisesti ottaen tekstin perusteella on hyvin helppo päätellä, mitä sosiaalisia etuoikeuksia kirjoittajalla itsellään on. Se tuntuukin olevan näiden helposti lähestyttävien feminismiä käsittelevien teosten suurin ongelma – ne eivät oikein koskaan yletä tarpeeksi syvälle yhteiskunnan rakenteisiin. Solnitin teoksessa vastaan tulee jo pelkästään sivumäärä, sillä 130-sivuinen opus loppuu aivan liian nopeasti.

Jokseenkin kapean näkökulman lisäksi minua ärsytti eräs täysin tekninen homma. Teos jäljittelee alkuperäistä julkaisumuotoaan niin tarkasti, että useille sivuille on aseteltu keskelle kappaletta esseen tärkeimpiä pointteja tavallista suuremmalla fontilla. (Ja siis: täsmälleen samat lauseet löytyivät yleensä edelliseltä sivulta.) Tämä voi toimia aikakauslehdissä ja nettiartikkeleissa, sillä voi olla, että ihmiset haluavat etukäteen vilkaista, mistä artikkelissa on kysymys ja onko sen lukeminen ensinkään kannattavaa, tai sitten he lukevat artikkeleja huolimattomammin kuin painettuja kirjoja, saattavat hypellä kohdasta toiseen ja siten sivuuttaa oleellisia osia. En oikeasti todellakaan tiedä, mikä noiden suuremmalla fontilla painettujen katkelmien tarkoitus on, mutta artikkelissa ne ärsyttävät minua huomattavasti vähemmän kuin kirjassa. Rebecca Solnitin teos on myös ensimmäinen kirja, jossa olen käytäntöön törmännyt, ja kehotan painatuksesta vastuussa olevia tahoja luopumaan siitä välittömästi. Kun luen kirjaa, tuppaan keskittymään lukemiseen, enkä toivoakseni missaa oleellisia pointteja. Sen sijan kirjan korostetut lauseet pysäyttivät minut ja ajatukseni ikävästi kesken kappaleen, ja meni hetki, ennen kuin opin automaattisesti jättämään lauseet huomiotta. Kokonaisuuden kannalta toki pieni tekijä, mutta kävi hermoille.

Jatkan Solnitin lukemista hyvillä mielin verkkoympäristössä, ja koska tämä on kirjablogi, pakko vielä linkata kirjailijan essee, josta pidän aivan valtavasti: 80 Books no woman should read.

Rebecca Solnit - Men Explain Things to Me
Haymarket Books 2014
130 sivua