Aika usein törmää ihmisiin, joiden harrastelukemisen
peruspilari on: ”Jos ensimmäiset 20 sivua kirjasta eivät iske, kannattaa
siirtyä seuraavaan kirjaan.” Epäilemättä tämä on monille lukijoille toimiva
keino, mutta minä en kuitenkaan lukeudu siihen joukkoon. Saatan lukea kirjaa
satoja sivuja paljoa nauttimatta, jos odotan kirjan käyvän paremmaksi. Ja
useissa tapauksissa näin onkin käynyt.
Viimeisimpänä esimerkkinä on varmaan Michael Chabonin
The Amazing Adventures of Kavalier and Clay. Teoksen lukemisesta on vierähtänyt
kuukauden verran, mutta se määrä aikaa, jonka olen käyttänyt tuon kirjan
miettimiseen, epäilemättä oikeuttaa myöhäisenkin blogikirjoitusajan.
Pulitzer-palkinnon vuonna 2001 voittanut Kavalier and
Clay oli yksi kesäkirjoistani. Luin ensimmäisen luvun joskus heinäkuussa, mutta
jostain syystä aika tuolle kirjalle ei ollut silloin otollinen, ja jätin sen
odottamaan vuoroaan. Palasin kirjan pariin vasta siinä vaiheessa, kun kirjaston
viimeisetkin uusintakerrat oli käytetty ja eräpäivä lähestyi uhkaavasti.
Lopulta minulla oli alle pari viikkoa aikaa lukea kirja, ja olin vähän
huolissani; olin kirjasta erittäin kiinnostunut, mutta teos on kuitenkin 700
sivua pitkä, ja koulujutut pitivät kiireisenä. Kävisikö niin onnettomasti, että
joutuisin palauttamaan kirjan kirjastoon kesken kaiken?
No, kuten tämän tekstin olemassaolosta voi päätellä,
ei käynyt. Hyvin pitkään kuitenkin näytti, että voisi käydä. Luin ensimmäiset
kolmisen sataa sivua jokseenkin välinpitämättömästi. Tykkäsin alkuasetelmasta
ja hahmoista, ja olin kiinnostunut tulevista juonenkäänteistä, mutta en ollut
kuitenkaan erityisen ihastunut. Hyvä kirja, mutta ei ehkä sen enempää, arvioin
silloin.
Ja nyt sitten.
Huokaus.
Kirja kertoo nimensä mukaisesti Kavalierin ja Clayn
seikkailuista. Eletään vuotta 1939, ja eräänä iltana Sammy Klaymanin ja hänen
äitinsä kotiin saapuu vieras; Prahasta New Yorkiin natsivainoja paennut Sammyn
serkku Josef Kavalier. Nuoret päätyvät jakamaan asunnon ja pian myös ammatin: Sammy
on päättänyt lyödä rahoiksi kasvavassa sarjakuvabisneksessä, ja nähdessään
serkkunsa piirroksia hän ehdottaa yhteistyötä. Josef suostuu, sillä hän
tarvitsee rutkasti rahaa pelastaakseen perheensä; vanhempansa, isoisän ja
pikkuveljen, Prahasta Amerikkaan. Yhdessä serkukset muodostavat voittamattoman
sarjakuvantekijäduon Kavalierin ja Clayn, ja heidän luomansa supersankari The
Escapist murtautuu nopeasti lukijoiden sydämiin. Mutta voiko kuvitteellinen supersankari
auttaa Josefia ja Sammya heidän oman elämänsä ongelmissa?
Miten kuvailisin Kavalier & Clayta? Sanotaanko vaikka:
Jos luen hyvän kirjan, joka loppuu hienosti, tai kuten lempikirjani yleensä,
traagisen kauniisti, saatan viettää minuutti/tuntitolkulla aikaa itkien ja
valittaen. Harvoin luen kuitenkaan kirjoja, jotka saavat minut itkemään
hysteerisesti monta kertaa KESKEN KIRJAN. Lopussa? Usein. Keskellä? Hyvin, hyvin
harvoin. Ja silti Kavalier & Clay ylsi tuohon jälkimmäiseen kategoriaan.
Kertauksen vuoksi: ensimmäiset kolmesataa sivua luin
sillä ajatuksella, että kenties tämä kirja paranee edetessään, ja jos ei, niin
ei tämä nytkään huono ole. Kriittisen kolmensadan sivun jälkeen pääsin ehkä
lukuvaiheista kauneimpaan: ”jos näille hahmoille tapahtuu jotain, KUOLEN”. Ja
neljänsadan sivun jälkeen lähinnä toivoin, että olisin kuollut. Miten sama
kirja voikin olla niin ihanan lempeä ja raa’an julma? Kirjan loppupuolella on
mm. eräs aukeama, jolla tapahtuu kaksi täysin erilaista mutta yhtä hirvittävää
juonenkäännettä, ja minulle on täysi mysteeri, miten joku voi olla niin
hirviömäinen, että onnistuu mahduttamaan nuo juonenkäänteet samalla aukeamalle.
Kirjalla oli pituutta tosiaan se ~700 sivua, mutta
viimeisen sivun jälkeen teki mieli hypätä alkuun ja lukea koko hoito uudestaan –
ja varsinkin ne ensimmäiset 300 sivua, joita en osannut aluksi arvostaa niiden
ansaitsemalla tavalla. Tämä on pitkien kirjojen etu: ne vievät aikaa ja
saattavat joskus koetella voimavarjoa, mutta niihin mahtuu enemmän asiaa. Kavalier
& Clay asettuu monen vuoden mittaiselle aikajatkumolle, eikä lyhyt kirja
voisi (ainakaan kovin helposti) sisältää tämän kaltaista hahmonkehityksen määrä
tai juonenkulun riemuvoittoa, puhumattakaan faktuaalisesta sarjakuvien
kulta-ajan käsittelystä ja historiallisista yksityiskohdista. Annoin teokselle Goodreadsissa
neljä tähteä, mutta saatan jonain päivänä nostaa tähtimäärän viiteen, sillä
olen miettinyt tätä kirjaa aika tavalla. Ärsyttävää oli ainoastaan se, että
luettuani kirjan sain pitää sitä itselläni vain vähän aikaa, ennen kuin minun
piti palauttaa se kirjastoon – ja joku toinen lainasi sen saman tien, joten se
siitä kirjan pariin palaamisesta. (Voi tietenkin olla, että ~vahingossa ostan
tämän tässä jonain päivänä.)
Toistaiseksi elän synkkää aikaa, sillä käsittääkseni
kukaan ystävistäni ei ole lukenut tätä kirjaa. Kirja ei ole ollut kaiketi
kovassa huudossa Suomessa – sitä ei ole edes käännetty suomeksi, vielä, vaikka
muutama muu Chabonin teoksista on. Olen kuitenkin omalta osaltani yrittänyt
edesauttaa Kavalier & Clayn suomenvalloitusta, sillä olen puhunut tästä
kirjasta – hmmm – aika paljon. Joten hei te ihanat, voisko joku pliis lukea tän
ja keskustella mun kanssa loputtomiin?
(PS. Kirjasta ostettiin aikoinaan audiovisuaaliset
oikeudet, ja elän toivossa, että tästä vielä joskus tehdään minisarja. Lisäksi
riemuni nousi potenssiin kuusi, kun kirjan luettuani uskalsin vihdoin mennä
Tumblriin ja sain tietää, että kaikkien mielestä Armie Hammer olisi täydellinen
Tracy Baker. Olen 100% samaa mieltä. Joten se minisarja mahdollisimman pian,
jooko?)
(PPS. Odotan tämänvuotista Yuletidea enemmän kuin
suunnilleen mitään muuta, ja toivon hartaasti, että joku kirjoittaa sen fix
itin, jonka me kaikki lukijat ansaitsemme. Tiedän, että sitä on pyydetty.)
Michael Chabon - The Amazing Adventures of Kavalier and Clay
Fourth Estate [2000] 2010
639 sivua