sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Alan Hollinghurst - The Swimming-Pool Library

Luin kesän alkupuolella brittiläisen Alan Hollinghurstin kirjan The Stranger’s Child, enkä tykännyt siitä kovin paljon. Kirja oli kuitenkin sen verran hyvin kirjoitettu, että rohkenin myöhemmin (viime viikolla) tarttua kirjailijan esikoisteokseen nimeltä The Swimming-Pool Library.

Kirja kertoo parikymppisestä Williamista, Oxfordin käyneestä rikkaan perheen pojasta, joka ei oikeastaan muuta tee kuin kiertelee Lontoota, käy uimassa paikallisessa urheilukeskuksessa, tsekkailee miehiä ja, löytäessään hyvännäköisiä yksilöitä, harrastaa kutakuinkin järjettömän paljon seksiä heidän kanssaan. Töitä ei tarvitse tehdä, sillä isoisä on jättänyt etukäteisperinnöksi lapsenlapselleen huiman omaisuuden, ja sitä paitsi, William ei ole vielä löytänyt tarpeeksi kivaa työpaikkaa, lorviminen kun nyt sattuu olemaan puurtamista hauskempaa. Williamin elämä kuitenkin – no, ei voi sanoa ”muuttuu”, mutta ehkä hieman kaartuu, kun hän pelastaa puolivahingossa 80-vuotiaan, aikoinaan arvostetun Lordi Nantwichin hengen, ja tämä pyytää Williamia kirjoittamaan elämänkertansa. Tadaa.

Ja no. Luin kirjan ihan mielelläni. Hollinghurstin proosa on ehdottoman ensiluokkaista. Hän kirjoittaa riemastuttavan elävästi ja rikkaasti, ja vaikka teksti on äärimmäisen kaunista, se ei sorru turhaan pöyhistelyyn vaan rikkoo pinnan ja säröilee, rohkeasti. Opin myös aika paljon uusia sanoja, sillä korkeasta koulutuksesta nauttivat etuoikeutetut päähenkilöidensurkimukset käyttävät puheessaan aika paljon sivistyssanoja, joista en ollut ikinä kuullutkaan. Kaiken kaikkiaan kirjan kieli on juuri sellaista, josta ehkä eniten nautin: se rönsyilee, mutta pysyy realistisena inhottavuuteen saakka.

Tarina sitten taas… Jo The Stranger’s Childin kanssa ongelmani oli se, että vaikka teksti oli mielestäni mahtavaa, ei tarina kiinnostanut juuri pätkän vertaa. The Swimming-Pool Libraryn kohdalla tarina kiinnosti hitusen enemmän, mutta enpä voi sanoa suhtautuneeni siihen kertaakaan erityisen tunteellisesti. Tähän on useampi syy. Ensinnäkin, kahden kirjan perusteella rohkenen väittää, ettei Hollinghurst kirjoita henkilöhahmoistaan pidettäviä, päinvastoin. Silloin tällöin esiin tupsahtaa joku sivuhenkilö, jota symppaa ihan tosissaan, mutta enimmäkseen hahmot vaikuttavat itseriittoisilta, omia etuaan ajavilta kusipäiltä, joille tekisi hyvää saada kokea vähän ”oikeaa elämää”. Toisekseen, tarina polkee paikoillaan usein ja pitkään; William lorvailee Lontoossa, käy uimassa, lukee Nantwichin päiväkirjoja, ihastuu johonkin uuteen jätkään – ja ryhtyy suhteeseen tämän kanssa – ja sitten aloitetaan kuvio alusta. Joskus, melko harvoin, Hollinghurst yrittää ujuttaa mukaan jonkin sortin yhteiskuntakritiikkiä, joko antirasistista tai LGBTQ+ -oikeuksien puolesta, mutta yritykset tuppaavat lässähtämään, ja etenkin antirasismia yrittäessään hän päätyy lähinnä fetisointiin. Ei hyvä.

Tähän lopputulokseen näkyy päätyneen moni muukin kirjan lukijoista, ainakin Goodreadsista päätellen. Ehkä paras juttu, minkä tästä kirjasta irti sain, on siitä kirjoitetut lukuiset vihaiset arviot. Suuri osa kirjan lukijoista on näemmä sitä mieltä, että William on itsekeskeisyydessään ja laiskuudessaan noin historian ärsyttävin kertoja ja päähenkilö, että kirjan juoni tympeän mitäänsanomaton ja että kirja on lähinnä stereotypioita vahvistavaa roskaa. Itse en menisi ihan noin pitkälle, vaikka näen hyvin kritisoijien pointit.

Kokonaisuudessaan kirja jätti hieman hämmentyneen fiiliksen. Suurin plot twist paljastuu kirjan viimeisissä luvuissa, mutta kirjan juonen kannalta se saapuu liian myöhään, liian yllättäen ja ilman aiempien tapahtumien järkevää pohjustusta ja tukea. Juonenkäänteen on käsittääkseni tarkoitus viedä kirjaa hieman sosiaalitietoisempaan suuntaan, mutta kun enemmistö kirjassa on ollut yhteiskunta-aktivismin kannalta silkkaa höttöä, tuntuu äkillinen kiepahdus pakotetulta. Ja vaikka kirjan aikana mielessäni heräsi useita kysymyksiä ja todella odotin loppuratkaisua, ei ratkaisu oikeastaan ratkaissut mitään tai antanut vastausta yhteenkään kysymyksistäni. Kahden kirjan perusteella sanoisin, että Hollinghurstin tyyliin taitavat kuulua tällaiset hieman hölmistyneeksi jättävät moniselitteiset loput, mutta varsinkin tämän kirjan kohdalla moniselitteisyys tarkoitti minulle itselleni lähinnä tyhjyyttä ja tyytymättömyyttä. Lankoja ei kerätty eikä varsinkaan solmittu yhteen, eikä se mielestäni tuonut kirjalle lisäarvoa.

Ja silti tätä kirjaa pidetään yhtenä LGBTQ+ -kirjallisuuden kiistattomista klassikoista. Kaikkeen sitä joutuukin tyytymään!

Käsitykseni Hollinghurstin maneerien luonteesta saattaa (toivon mukaan) vahvistua lähiaikoina, sillä tykkään kuitenkin tyypin kirjoitustyylistä niin paljon, että ostin jo elokuussa kirjailijan suosituimman teoksen, The Line of Beautyn, omaan kirjahyllyyni. Toivottavasti sen kirjan luettuani osaan lopultakin päättää, kannattaako Hollinghurstin kirjallisuuteen käyttää aikaa (ja rahaa) vai ei.  

Alan Hollinghurst - The Swimming-Pool Library
Vintage [1988] 1998
288 sivua