torstai 27. elokuuta 2015

Kesän kirjoja

Ohoh, olen taas vahingossa pitänyt jonkin sortin kesätauon kirjoittamisesta. Lukemisesta en niinkään, vaikka kesätyöt veivätkin hyvän osan päivistä. Asetin itselleni jonkin sortin lukuprojektin kesäksi, jos sitä nyt projektiksi voi kutsua. Tarkoitukseni oli lukea täsmälleen sellaisia kirjoja kuin itse huvitti, joten suurimman osan ajasta lueskelin Goodreadsin "Best LGBTQ+"-listoilta löytyviä teoksia. Tässä pieni kooste osasta kesälukemistoa.

1) Alan Hollinghurst - The Stranger's Child

Tätä kirjaa en oikeastaan edes löytänyt edellä mainituilta listoilta vaan Tumblrin kirjayhteisöstä, jossa kirjaa kuvailtiin seuraavasti: "Se on vähän niin kuin Downton Abbey, mutta homojen kera!" En ole Downton Abbeyn suurin enkä edes toiseksi tai kolmanneksi suurin fani, mutta jos siinä olisi edes kaksi queer-sateenvarjon alle kuuluvaa hahmoa, saattaisin olla. Periodi-draama = paras asia maailmassa. Tartuin siis kirjaan innosta puhkuen.

Valitettavasti The Stranger's Child = ei paras asia maailmassa. Kirja on jaettu monelle eri aikavyöhykkeelle, ja ainoastaan yhteensattumat ja yllättävät kohtaamiset nitovat vyöhykkeet toisiinsa. Yleensä olen ilahtunut vaihtuvista kertojista ja aikakausista (hyvä niin, sillä kirjoittaako kukaan enää kirjoja, joissa olisi sama kertoja ja tapahtuma-aika alusta loppuun?), mutta tämän kirjan kohdalla homma vähän lässähti. Kirjan keskiötä hallitsevat aristokraatit eivät tehneet minuun suurta vaikutusta, kirjan ainoa pysyvä henkilöhahmo Daphne jäi mielestäni vaille syvyyttä, ja sen harvan kerran, kun ehdin kiintyä johonkuhun hahmoon tai juonikuvioon, kyseinen aikakausi loppui ja kirja hyppäsi aivan toisaalle. Tuntuu, ettei Hollinghurst edes halunnut minun pitävän yhdestäkään henkilöhahmosta, ja valitettavasti minun on vaikea nauttia kirjasta, jos haluaisin läimiä kaikkia tarinan hahmoja säännöllisesti molemmille poskille. Tarina kai yritti kertoa joitain oivaltavaa todellisuuden häilyväisyydestä, mutta minua lähinnä pitkästytti. Kirjan loputtua olin vain tyytyväinen siitä, että pääsin lukemaan jotain muuta. Tästä huolimatta: ei huono. 3/5.

2) Armistead Maupin - Tales of the City, osat 1-3

Tässä taas kirjasarja, jonka bongasin Goodreads-listoilta - joskin myös noin tuhannelta muulta "Parhaat homokirjat" -listalta. Armistead Maupin on ollut kovaakin kovempi juttu homopiireissä 70-luvulta lähtien, joten pakkohan jätkän kirjallisuuteen oli tutustua.

Palatakseni viime kohdan kysymykseen "kirjoittaako kukaan enää kirjoja, joissa olisi sama kertoja alusta loppuun?"... Ei muuten kirjoittanut edes neljäkymmentä vuotta sitten. Maupinin sarja värikkään San Franciscolais-sakin elämästä ilmestyi alun perin jatkosarjana lehdessä, ja alkuperäinen formaatti näkyy kirjojen nykyisessäkin asussa: luvut ovat lyhyitä ja helppolukuisia pieniä tarinanpyrähdyksiä, jotka muodostavat ajan kanssa suuremman kokonaisuuden. Päällimmäinen ajatukseni kirjoista oli: tätä lukemalla sitä viihdytettiin itseä, kun television queer-hahmot olivat vielä nykyistäkin olemattomampia ja/tai pahvisempia. Kirjasarja on yhdeksän osaa pitkä, ja kolmen osan perusteella voin sanoa, että mitä enemmän sitä lukee, sitä paremmaksi se menee. Hersyvän hauska sarja on usein aidosti liikuttava ja rohkea - joskin myös paikoitellen aatteissaan valitettavan takapajuinen. Nauroin paljon, mutta myös irvistelin paljon. Joka tapauksessa pelkästään toisen osan ensimmäisessä luvussa oleva Michael Tolliverin Ystävänpäivän lupausten lista tekee sarjasta lukemisen arvoisen. Nauroin kunnes itkin. 4/5.

3) Sarah Waters - Affinity

Nyt on sitten luettu kaikki Sarah Watersin kirjat. Vähän sääli - mitä tässä nyt seuraavaksi lukee, kun kaipaa historiallisia lesboja? Ilmeisesti kaikkia Sarah Watersin kirjoja uudestaan. Yövartio on tosin edelleen suosikkini.

Watersin tuotannon voi jakaa karkeasti kahtia - synkkään ja mukavaan - ja Affinity kuuluu ehdottomasti ensimmäiseen kategoriaan. Kirja on tyyliltään juuri sitä, mistä Waters tunnetaan; runsasta, yksityiskohtaista kerrontaa, koukuttavaa juonta, kykyä vetää matto lukijan jalkojen alta täydellisesti. Koska olen kuitenkin 90% hömppää hyvänä päivänä (ja huonona 100%), minua jokseenkin masensi kirjan lopetus. Kokonaisuudessaan kirja oli kaikesta huolimatta erinomaista ajanvietettä; synkkä mutta viihdyttävä, ja vaikken palaakaan kirjan pariin lähiaikoina, suosittelen kaikille niille Watersin faneille, joilta teos on vielä lukematta. 3/5.

4) Michael Cunningham - A Home at the End of the World

Michael Cunninghamin kiitelty romaani on kiinnostava katsaus risteileviin ihmiskohtaloihin. Cunninghamin tarinat ovat mielestäni suunnilleen aina parhaimmillaan katkeransuloisia, pahimmillaan tuskallisia, mutta mies kirjoittaa proosaa niin ihanan soljuvasti, että aina niitä lukee mielellään. A Home at the End of the World ei ollut poikkeus, ja usein bussissa kirjaa lukiessani pysähdyin huokailemaan yksittäisille lauserakenteille. E. M. Forster on sanonut, että onnistuneessa tarinassa täytyy olla joko täydellinen rakenne tai yksi elävä henkilöhahmo, ja tässä kirjassa eläviä henkilöhahmoja on monta. Hahmot ovatkin kirjan parasta antia - juonen puolesta kirja pysyykin enimmäkseen paikoillaan, vaikka ajallisesti ja maantieteellisesti kirja hyppää välillä paljonkin. En kuitenkaan tykännyt tästä niin paljon kuin olisin kuvitellut tykkääväni - kokonaisuudessaan tarina jäi jokseenkin etäiseksi. 3/5.

5) Jim Grimsley - Dream Boy

Tässä sitten kesän omituisin kirja. En oikein vieläkään osaa sanoa, mitä kirjassa oikein tapahtui. Sen kuitenkin tiedän, että se esitteli useampaa myrkyllistä ihmissuhdetta - eikä kirjan takakansi todellakaan markkinoinut kirjaa sillä tavalla. Kirja jätti minut enimmäkseen hämmentyneeksi - en esimerkiksi tiennyt, mihin vuoteen tarina sijoittuu, ja läpi kirjan huomasin miettiväni: "Joko tää tapahtuu 50-60-luvulla, tai sitten tää tapahtuu jossain hyvin syvällä pöndellä." En ole vieläkään saanut vastausta tähän arvoitukseen, kuten en myöskään siihen, mitä samperia kirjan lopussa tapahtuu. Tiedän vain, että minua kuvotti. Yritin puristaa vastauksia kaveristani, joka on myös kirjan lukenut, mutta kävi ilmi, että hän on ihan yhtä hämmentynyt kuin minäkin. Siis, hyvät toverit, älkää luottako takakansitekstiin (paitsi korkeintaan sen traagisen lopun osalta) - tämä kirja ei todellakaan ole tarina mistään kahden nuoren ylittämättömästä ystävyydestä. 2/5.

6) Alison Bechdel - Lepakkoelämää, osat 1-4

En voi uskoa, että luin nämä queer-sarjakuvan klassikot vasta tänä kesänä, mutta tässä sitä ollaan. Tykkäsin ihan mahdottoman paljon. 80-luvulla alkanut ja vuoteen 2008 saakka jatkunut sarja on paitsi mahtava katsaus lähihistoriaan myös nykyisyyteen - ja sen sijaan, että sarja olisi jämähtänyt aloitusvuosilleen, se on kehittynyt maailman mukana. Erityisen piristävää oli huomata, miten alkupään transfobisista ja -misogynisistä piirteistä alettiin päästä eroon nykyaikaan tultaessa; tätä kehua ei voi antaa kovin monelle pitkään jatkuneelle sarjalle, valitettavasti. Sarjakuvat ovat hauskoja, poliittisia ja syvällisiä, enkä itse henkilökohtaisesti mitään muuta sarjakuvilta voisi toivoakaan. Näistä sarjakuvista tulee tietenkin myös arkikäyttöön vakiintunut Bechdelin testi. 4/5.

7) Alison Bechdel - Hautuukoti

Edellisestä innostuneena etsin tietenkin käsiini myös Bechdelin palkitun sarjakuvateoksen Hautuukoti. Kirjassa Bechdel kertoo lapsuudestaan ja etenkin suhteestaan hämmentävään isäänsä, ja sarjakuva on hiljattain sävelletty ja ohjattu musikaaliksi. (Btw, jos joku haluaisi sponssata mut Broadwaylle katsomaan paria uutuusmusikaalia, olisin erittäin kiitollinen.) Bechdelin piirtotyyli on samalla huoletonta ja huoliteltua, kerronta puolestaan raikasta mutta samalla syvää. Tämä teos todellakin osoittaa, että sarjakuvat ovat taiteen ja kirjallisuuden muoto siinä missä muutkin. 4/5.

8) Alison Bechdel - Äideistä parhain

Jos Bechdelin edeltävä teos Hautuukoti oli tarina Bechdelin isäsuhteesta, keskittyy Äideistä parhain - kuten nimestä voi päätellä - äitisuhteeseen. Hautuukodin hyvät puolet nousevat esiin tässäkin teoksessa, mutta niin nousee myös katsaus psykoanalyysin saloihin, ja koska en tuon menetelmän suurin fani ole, ei kirja viehättänyt minua ihan yhtä paljon. Hyvä se on silti, ja suosittelen tutustumaan Bechdelin tuotantoon kokonaisuutena. Mahtavaa tavaraa. 3/5.

9) David Leavitt - While England Sleeps

Lähestymme listauksen finaalia. Tällä kertaa parhaat näyttävät jääneen viimeiseksi, sillä tässä on tämän kesän lempparikirjailijani - ja kirjailija, jonka avaintuotannon lukaisin yhdessä viikossa. Minä <3 David Leavitt.

Löysin Leavittin tämän kyseisen kirjan ansiosta. Takakansi lupasi 30-luvun politiikkaa, Englannin luokkaeroja ja rakkaustarinan. Nappasin sen hyllystä aaaaika nopeasti. Toisin kuin eräiden toisten kirjojen takakansitekstit, While England Sleepsin kuvaus piti lupauksensa, ja piti sen vieläpä erittäin tyydyttävästi. Leavittin kirjoitustyyli on kuin minulle tehtyä; runollisuutta yhdistettynä (lähes) inhorealismiin. Paitsi, että olin äärimmäisen liikuttunut kirjasta fiktiivisenä teoksena, olin äärimmäisen liikuttunut sen välittämästä todellisuudenkuvasta. Uskon vakaasti siihen, että kirjan henkilöiden kohtalo on ollut monien aikalaisten kohtalo. Luettuani kirjan loppuun itkin katkerasti.

Hauskaksi (tai no, ehkä tragikoomiseksi) juttu kääntyi siinä vaiheessa, kuin sain tietää, että Stephen Spender on haastanut Leavittin oikeuteen nuoruudenmuistelmiensa kopioimisesta. Leavitt maksoi korvauksia ja julkaisi kirjastaan kahden vuoden päästä korjatun version alustuksen kera, joskin kaikesta päätellen kaveri on edelleen katkera oikeusjutusta. Vielä hauskemmaksi (tai tragikoomisemmaksi) juttu käy, kun tietää, että Christopher Isherwood on syyttänyt puolestaan Stephen Spenderiä omien muistelmiensa kopioimisesta 40-luvun tienoilla. Plagiaatti-ception! 4/5.

10) David Leavitt - Kiintymyksiä

Luettuani While England Sleepsin ryntäsin kirjastoon lainaamaan jokaisen Leavittin kirjan, jonka käsiini sain. Tämä oli rakkautta ensi lukemalla. Kiintymyksiä veikin minut aivan toiseen paikkaan kuin WES; historiallisen Englannin tai Espanjan sijaan tarina kuljetti minut 80-luvun USA:an. Ilmeisesti Leavittin nuoruuden tavaramerkki oli "modernien", 80-luvulla epäsovinnaisten perheiden kuvaaminen. Kiintymysten keskiössä ovat luulo- ja oikeasti sairas Louise, tämän yliopistonsa syrjäyttämä tietotekniikkaprofessori Nat, ja pariskunnan kaksi homoseksuaalia lasta, Danny ja April. Kirja on ns. ihmissuhdekuvaus, eikä siinä juonen puolesta tapahdu merkittäviä muutoksia - paitsi loppupuolella. Leavittilla on kuitenkin kyky luoda niin aitoja ja uskottavia henkilöhahmoja, että ei kirja paljon juonta tarvitsekaan. Leavittin pienet huomiot ovat niin osuvia, ettei voi muuta kuin nyökytellä mukana ja kääntää sivua - ellei sitten jää lukemaan samaa kohtaa uudestaan ja uudestaan, kuten minulle välillä tuntui käyvän. 4/5.

11) David Leavitt - Perhetanssit

Kuten sanoi, luin enemmistön Leavittin tuotannosta viikossa. Perhetanssit on kirjailijan ensimmäinen teos, novellikokoelma, joka, kuten Kiintymyksiäkin, kuvailee amerikkalaisia perheitä. Näiden kahden kirjan välillä on huomattavasti yhtäläisyyksiä, ja Perhetansseista löytyy monia ajatuksia, jotka on myöhemmin esitelty hieman jalostettuina ja hiottuina Kiintymyksissä. Yleensä en luekaan montaa saman kirjailijan teosta yhteen menoon juuri sen takia, että niistä alkaa väistämättä poimia yhtäläisyyksiä ja toistuvia elementtejä, ja usein tämä alkaa ärsyttää. Esimerkiksi Alan Bennett, josta kyllä kovasti pidän, kierrättää suunnilleen jokaisen vitsin teoksesta toiseen, ja mitä enemmän tyypin kirjoja lukee, sitä selkeämmin sen huomaa. Leavittin tapauksessa minua ei kuitenkaan alkanut ärsyttää vähääkään - pikemminkin olin iloinen, kuin aloin tunnistaa kirjailijan tapoja, joita pidin ainoastaan viehättävinä ja kiinnostavina. 4/5.

12) David Leavitt - The Lost Language of Cranes

Innostuin Leavittista niin paljon, että jopa ostin kirjastosta puuttuvan (ja Leavittin pääteokseksi mainostetun) The Lost Language of Cranesin. Ja onneksi niin tein. Kirja on yksi parhaista tänä vuonna lukemistani teoksista. Tämänkin kirjan keskiössä on (Leavittin alkutuotannolle tyypillisesti) 80-lukulainen amerikkalainen perhe; Manhattanilla asuva Philip on kaksikymppinen editoija, joka päättää tulla kaapista ulos rakastuttuaan jännittävään Eliotiin. Vähänpä hän kuitenkaan arvaa, miten uutiset vaikuttavat hänen vanhempiinsa, Roseen ja Oweniin, joiden avioliitto ei ole kenties se kaikista onnistunein.

The Lost Language of Cranes on mestariteos. Alleviivasin Kindlelläni suunnilleen joka toisen lauseen luettuani sen ensin kahteenkymmeneen kertaan. Kirja on niin kertakaikkisen aito, osuva ja täynnä tunnetta, että minun on edelleen vaikeaa puhua (saatikaan sitten kirjoittaa) siitä ilman, että vain revin hiuksiani ja syljen konsonantteja. Itkin, nauroin, puin nyrkkiä - kävin läpi suunnilleen koko tunnekirjon. Palasin äskettäin tätä kirjoitustani varten selailemaan kirjanmerkkejäni, ja nyt olen taas valmis ottamaan koko homman uusiksi. Loistava kirja. 5/5.

13) Patricia Nell Warren - The Front Runner

Vuonna 1974 julkaistu Patricia Nell Warrenin teos homoista kilpajuoksijoista oli aikanaan (ja on edelleen) melkoinen yllätys. Teosta voi kuvata helpoiten kahdella sanalla: aikaansa edellä. Lisäksi sanoisin myös: edelleen ajankohtainen. Vielä kirjan lopussakin minusta oli kaikesta huolimatta vaikea sanoa, pidinkö siitä vai en - välillä kirja oli kerrassaan hengästyttävän hyvä, välillä taas kerrassaan kuvottava. (Enkä tiedä, voinko täysin heittää kuvottavuutta sen piikkiin, että kirja on julkaistu vuonna 1974.) Yksi asia on kuitenkin varmaa: yksikään kirja ei ole ikinä, EI IKINÄ, antanut näin positiivista kuvaa suomalaisesta mentaliteetista ja suomalaisista ihmisistä. Jo pelkästään tämä hauska piirre tekee kirjasta lukemisen arvoinen. Usein on sanottu, ettei minulla ole minkäänlaista kansallisylpeyttä, mutta tätä kirjaa lukiessa olin valmis huutamaan "Torilla tavataan!!!" säännöllisin väliajoin. 3/5.

Siinä siis joitain kesän aikana lukemistani kirjoista. Jospa taas tästä lähtien yrittäisi kirjoittaa vähän aktiivisemmin, jottei tarvitsisi tehdä tällaisia jättipostauksia.