sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

John Boyne - The Absolutist

Asioiden käsittely saattaa helpottaa niistä toipumista, kerrotaan. Tässä sitä nyt sitten ollaan.

Päätin tänään hetken mielenjohteesta lukea John Boynen kirjan The Absolutist. Eräs ystäväni luki kirjan jokin aikaa sitten ja ilmoitti sen tuottavan mitä suurinta tuskaa, ja minä, noh, olen aina pitänyt tuskasta. Minulla ei taida olla yhtäkään lempikirjaa, joissa 90% hahmoista ei esimerkiksi kokisi äärimmäisen masentavaa loppua (Les Misérables, Moby-Dick...) Tänään halusin lukea jotain koukuttavaa ja nopeahkoa, ja The Absolutist vaikutti tarpeisiini sopivalta.

Kirja sijouttuu muutamalle eri aikatasolle, pääosin juoksuhautoihin Ranskassa vuonna 1916 ja sodasta hiljalleen toipuvaan Norwichiin vuonna 1919. Päähenkilö on Tristan, ensin 17-vuotias englannin puolella taisteleva sotilas ja sitten 21-vuotias sotaveteraani, jolla ei ole ollut elämässä paljon onnea: lihakauppiaan poika on saanut lähtöpassit kotoaan 16-vuotiaana, ainoan ystävyyssuhteen päätyttyä katkerasti, ja on kutsuntojen alkaessa valehdellut ikänsä päästäkseen sotimaan. Ennen laivaan lastaamista ja Ranskan rintamille kyydittämistä sotilaat pitää tietysti kouluttaa, ja harjoitteluleirillä Tristan tapaa Will Bancroftin, Norwichläisen kirkonmiehen moraalitietoisen pojan. Kuten nopeasti käy ilmi, tämä tapaaminen vaikuttaa Tristanin loppuelämään hyvin ratkaisevalla tavalla. Sodan jälkeen Tristan pistäytyy Willin kotikaupunkiin tapaamaan tämän siskoa, joskin on etukäteen päättänyt jättää kertomatta tälle, mitä hänen ja Willin välillä tarkkaan ottaen tapahtui.

The Absolutist on niitä kirjoja, joiden onnellisempienkin kohtien yllä leijuu epätoivon uhka. Kirjan tapahtumien ajankohta ei tietenkään auta asiaa; en tiedä kovin monesta ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuvasta romaanista, joka olisi iloinen, hellyyttävä tai toiveikas. John Boynen teos vie sydänsurun uhan kuitenkin äärimmilleen paljastaessa pienin vihjein tulevaa juonta etukäteen. Usealla eri aikatasolla vaihteleva narratiivi ei pelkää tulevien tapahtumien ennakoimista, mutta pitää kuitenkin huolen siitä, ettei lukija missään vaiheessa todella arvaa, mitä tuleman pitää. Itse yritin läpi kirjan kehitellä lukuisia worst case scenarioita, mutta kun vyyhti lopulta purkautui, lopputulos oli pahempi kuin yksikään kuvitelmistani. Seurasi pitkä kiroilu- ja kyynelryöppy. Tästä on nyt pari tuntia aikaa, mutta alan yhä päästellä ärräpäitä joka kerta, kun muistan, mihin teoksen suomennoksen nimi viittaa. Ystäväni varoitteli etukäteen, että "aina kun luulet, että se sattuu, niin usko pois, se sattuu pian vielä enemmän". Uskoin, mutten kuitenkaan osannut varautua.

Teos ei kirjoitusasultaan tehnyt minuun erityisen suurta vaikutusta. Boyne kirjoittaa kauniisti, mutta ei niin ainutlaatuisesti, että olisin pysähtynyt säännöllisesti ihailemaan lauserakenteita tai sanavalintoja. Mutta jos minun pitää valita, luenko mieluummin kirjaa, jonka kieli saa minut haukkoman henkeä, vai kirjaa, jonka juoni aiheuttaa minulle sanoinkuvaamatonta tuskaa ja saa minut täyttämään kolme ämpärillistä suolavedellä, valitsen kiistatta jälkimmäisen. Enkä tosiaankaan tarkoita, että Boynen kieli olisi tylsää, päinvastoin; se on hyvinkin kekseliästä ja värikästä. Tarina vain jätti kielen jokseenkin varjoonsa.

(Ja siis, toki tarina oli suorastaan pateettisen yltiömelodramaattinen ja masentava. Mutta se oli pateettisen yltiömelodramaattinen ja masentava juuri sellaiselle tavalla, joka puree minuun. On vaikeaa tarkastella narratiivia kriittisesti, jos hädin tuksin näkee tekstiä kyyneleiden lävitse. Jos ette ole vielä huomanneet, olen pahimman luokan tunteellinen nössö.)

En sinänsä haluaisi suositella tätä kirjaa kenellekään, sillä en ole sadisti, mutta jos tykkäätte kirjoista, jotka sisältävät surullisia homoseksuaaleja, moraalisia ongelmia ja sodankäyntiä, ja jotka on kirjoitettu tuskantuottamismielessä, kannattaa ehkä tarttua tähän. Olen varma, että useat sulkevat kirjan kannen viimeisen sivun luettuaan haukotellen, päätään pudistellen ja tuhahtaen, että lukijan itkettämisen halu näkyy siinä liian selkeästi, ja osittain olen samaa mieltä. Minun on kuitenkin aina vaikea arvioida kirjaa kriittisesti, jos olen kokenut sitä lukiessani suunnilleen kaikki lajissani havaitut tunteiden skaalat. Jos kirja on kovin feelsikäs, minä vähät välitän sen objektiivisesta tarkastelusta. Kaiken kaikkiaan The Absolutist iski minuun melkoisen lujaa, ja olen varma, että menee pitkä aika, ennen kuin lakkaan muistelemasta sitä henkisen ja osittain fyysisenkin kivun määrää, jota tämä kirja minulle aiheutti.

John Boyne - The Absolutist
Black Swan 2012
427 sivua

perjantai 10. huhtikuuta 2015

David Nicholls - The Understudy

Siitä on jo varmaan vierähtänyt noin kuukausi, kun tämän kirjan luin, mutta kirjoitanpa siitä silti.

Jos kaipaan jotain äärimmäisen turruttavaa ja aivot narikkaan -lukemista, saatan tarttua David Nichollsin kirjaan. Kaveri on suorastaan liikuttavan itseään toistava ja ennalta-arvattava, ja siksi mitä helpointa luettavaa. Ei tarvitse lukiessa paljon pohdiskella. Jokainen henkilöhahmo on joko astetta ärsyttävämpi tai mukavampi kuin edellinen, ja tapahtumat lähtevät aina siihen suuntaan, joka aiheuttaa lukijalle suurinta mahdollista myötähäpeää.

The Understudy on kolmas David Nichollsilta lukemani kirja, ja odotetusti se noudatti kahden aiemmin lukemani teoksen kaltaista reseptiä. Resepti David Nichollsin kirjaan on yleensä seuraavanlainen:

- Otetaan yksi mieshenkilö. Mies on kunnon kaveri ja tahtoo yleisesti ottaen hyvää ihan jokaiselle, mutta on silti varsinainen nuija. Hän haluaa mediaseksikkään ammatin, ja joskus jopa sellaisen saavuttaa, kuitenkin ainoastaan sillä ehdolla, että hän törppöilee jatkuvasti eikä oikeastaan etene yhtään mihinkään.

- Otetaan yksi naishahmo. Naishahmo on huomattavasti älykkäämpi, oppineempi, mukavampi ja noin muuten vain parempi ihminen kuin keskeinen mieshahmo. Nainen ei ole "klassisen kaunis", ja tämä hyvin tärkeä seikka tehdään lukijalle selväksi moneen otteeseen. Tästä huolimatta hänen pitkät, tuuheat suortuvansa hulmuavat tuulessa menemättä koskaan hänen silmilleen tai tarttumatta hänen hyvällä maulla valittuun, kevyesti sipaistuun huulipunaansa. Hän ei ole mallimitoissa, mutta on onneksi kuitenkin normaalipainoinen, ja hänen vartalonsa kaaret löytyvät "juuri niistä oikeista paikoista". Huolimatta pienistä vioista hänen olemuksensa tekee hänestä maailman kauneimman naisen. Myös tämä tehdään lukijalle selväksi moneen otteeseen.

- Kuten arvata saattaa, edellä mainitut mies ja nainen tapaavat toisensa. Heidän huumorintajunsa ovat identtiset, ja he heittävät sivusta toiseen sanavalmiisti keksiliästä läppää. Jostain kumman syystä tarinan varrella pariskunta päätyy yhteen, tai ainakin katkeransuloisesti yhteen, ja vaikkei loppu ole onnellinen, lukija voi huokaista helpotuksesta. Loppu on nimittäin juuri tarpeeksi lähellä onnellista tuottaakseen tyydytystä, mutta silti tarpeeksi kaukana onnellisesta välttääkseen "kliseet".

The Understudyn tapauksessa mies on luuserihko näyttelijäyrittäjä, joka pyrkii epätoivoisesti kohti uransa huippuroolia. Sellaista ei vain kuulu. Pelleilyyn ovat kyllästyneet eron ottanut ex-vaimo ja tytär, jonka seurassa miehellä on jotenkin aina tuskallisen kiusallista. Elämä pyörii samassa kiusallisessa kehässä, kun mies (ironisesti nimeltään Steven McQueen) palkataan "maailman kolmanneksi seksikkäimmän miehen", menestyneen näyttelijän, varanäyttelijäksi teatterin myyntimenestykseen. Steven siis vain odottaa päivää, jolloin oikea näyttelijä sairastuisi ja hän saisi mahdollisuuden loistaa ilmiömäisillä näyttelykyvyillään, mutta jostain syystä sitäkään päivää ei vain kuulu. Eräänä päivänä ympyrä notkahtaa kuitenkin hieman, kun Steven saa kutsun tämän maailman kolmanneksi seksikkäimmän miehen kotibileisiin, ja tapaa miehen vaimon, joka sattuu olemaan se Nicholls-kirjan reseptin kohta kaksi. Tarina on lopultakin valmis etenemään ennalta-arvattavan notkeasti myötähäpeää tuottavien sattumuksian kautta "kliseettömään" loppuunsa.

Kuulostanko aavistuksen verran katkeralta? Se ei suinkaan ole tarkoitukseni. Kirja nyt vain sattuu olemaan niin täydellisen mitäänsanomaton, että minun piti miettiä varmaan viitisen minuuttia päähenkilön nimeä, vaikka siihenkin liitty "ratkiriemukas" vitsi. Olen lukenut kirjan vasta kuukausi sitten, mutta mielestäni alkaa jo nyt kadota suuria siihen liittyviä paloja. Muistan kuitenkin selkeästi, että kirja oli hyvin perussettiä; tarina luuserimiehestä, jolla ei onnista kunnes onnistaa (vai onnistaako sittenkään), paljon mukiinmenevää läppää, jolle joskus nauroin mutta usein en, mitä noissa nyt aina on.

Ymmärrän kyllä, miksi David Nichollsista tykätään, mutta omalta osaltani alan olla himppusen kyllästynyt itseään toistaviin narratiiveihin ja luuserimiehiin. Ensimmäinen Nichollsini oli Starter for Ten, joka on mielestäni edelleen jossain määrin samaistuttava ja hulvaton teos, mutta mitä enemmän luen herran teoksia, sitä heikommin ne minut vakuuttavat. Alkaa hiljalleen tuntua siltä, että on istunut samassa vuoristoradassa liian pitkään. Alkaa tulla paha olo. Tarvitsee tauon, ja ehkä raikasta vettä. Ja sitä rataa. (Jonain päivänä vielä kompastun omaan metaforaani.) Ehkä miellyttävin asia The Understudyssa oli se, että se on tosiaan kohtuullisen lyhyt ja hyvin helppolukuinen. En jäänyt kitumaan kauaksi aikaa. En minä kirjaa suinkaan vihannut, mutta ei se minua myöskään liiemmin viihdyttänyt; olo oli lähinnä puutunut. Loppu tuntui tervetulleelta.

Kuten arvata saattaa, edellä esiteltyjen seikkojen vuoksi en kuulunut siihen ihmisryhmään, joka odotti syksyllä Nichollsin uutuutta henkeä pidättäen. Olen edelleen aika varma, että sekin sisältää luuserimiehen ja sarjan myötähäpeää tuottavia juonenkäänteitä. Luen sen ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa, jos kaipaan jälleen aivojen totaalista puudutusta. Mutta siihen on toivottavasti pitkä aika.

David Nicholls - The Understudy
Hodder & Stoughton 2006
406 sivua

maanantai 6. huhtikuuta 2015

George Eliot - Middlemarch

Tarkoitukseni oli lukea George Eliotin Middlemarch jo joululomalla. Latasin teoksen lukulaitteeseen ja aloin lukea sitä tammikuun alun Lontoon-matkalla, mutta tarkoitus jäi yritykseksi. Ensimmäiset sata sivua kirjasta olivat mielestäni äärimmäisen pitkäveteisiä, ja kaikkien henkilöhahmojen tarkoitus tuntui olevan mahdollisimman ärsyttävien ratkaisujen tekeminen. En kuitenkaan luovuttanut vähällä, ja vaikken saanut luettua kirjaa loman aikana, etenin Middlemarchissa hitaasti useimpien lounastaukojen aikana (sillä lounastauolla kirjan lukeminen Kindleltä on maailman paras asia). Kiitän itsepäisyyttäni siitä, etten suostunut luovuttamaan ja että kahlasin kirjaa noin sivulle 300 saakka, sillä silloin se alkoi pikku hiljaa ryömiä kiinnostavaan suuntaan. Sivun 500 jälkeen luin kirjan loppuun miltei yhteen menoon. Minun on kaiketi mahdotonta lukea noin tuhatsivuinen kirja ilman, että ihastuisin siihen.

Middlemarch on tosiaan melkoinen järkäle, ja siihen on ahdettu suunnaton määrä henkilöhahmoja (yli sata) ja tapahtumia (en todellakaan tiedä, kuinka monta). Tarina sijoittuu kuvitteelliseen englantilaiseen Middlemarch-kylään vuoden 1830 tienoilla, ja seuraa kylän lukuisten asukkaiden lomittumisia ja yhteentörmäyksiä. Keskiöön asettuu nuori Dorothea, joka on tympääntynyt joskin alistunut sukupuolelleen asetettuihin rajoituksiin ja luulee saavansa elämäänsä täytettä mennessään naimisiin huomattavasti vanhemman ja "oppineemman" miehen kanssa. Keskeistä osaa näyttelee myöskin nuorehko lääkärimies Lydgate, joka saapuu Middlemarchiin aikeinaan mullistaa lääketiede ja jäädä siten historiankirjoihin, ja joka päätyy solmimaan liikesuhteen paikallisen pankinjohtajan kanssa. Pakkaa sekoittavat myös viehättävä ja hyvään elämään tottunut Rosamond Vincy, tämän hyväntahtoinen mutta rasavilli veli Fred, sekä sisarusten lapsuudenystävä, käytännönläheinen ja "valitettavan tavallisennäköinen" Mary Garth. Juonta on jokseenkin hyödytöntä lähteä selostamaan, se kun sattuu olemaan harvinaisen pitkä ja polveileva.

Kirjassa George Eliot pyrkii antamaan mahdollisimman realistisen ja autenttisen kuvan englantilaisesta elämästä. Kirjan koko nimi, Middlemarch: A Study of Provincial Life, jo yksistään viittaa siihen, ettei kirjan ole tarkoitus olla mikään höpsö seikkailu vaan vakavaa, asiallista, lähes tutkimuksellista tekstiä. Välillä tämä asenne kävi hermoilleni. "Lopeta se samperin snobbailu", ärisin kirjalle. Mikä vielä pahempaa, George Eliotissa on helposti havaittavissa ajalleen tyypillistä sisäistettyä misogyniaa (enkä yhtään ihmettele miksi), ja usein hän esittää esimerkiksi pidettävät naishahmot "muista naisista poikkeavina", lajilleen epätyypillisinä. Tavallista naista, Rosamondia, kuvataan turhanpäiväisenä ja itsekeskeisenä, oikeaa elämää ymmärtämättömänä maalaistytöntyllerönä, joka mennessään avioon aiheuttaa ymmärtämättömyydellään tuskaa ja kärsimystä aviomiehelleen. Sen sijaan hartaasta ja tiedonjanoisesta Dorotheasta muistetaan mainita useaan otteeseen, että hän painii aivan omassa sarjassaan, ei muistuta lähiympäristönsä naisia tipan tippaa ja on siksi heistä kaikista ylivoimaisesti paras. Huomattavaa on kuitenkin se, ettei Dorothea itse pidä naapuristonsa naisia itseään alempiarvoisina, mistä olin hyvin kiitollinen, ja varsinkin loppua kohden Dorothean suhde juuri Rosamondiin on hienoa luettavaa.

Teos hyötyy suunnattomasti pituudestaan. Kuten aiemmin kirjoitin, olin alussa suoraan sanottuna tuskastanut; pidin kyllä kirjan asusta ja tyylistä, mutta tapahtumat ja hahmot eivät herättäneet minussa lämpimiä tunteita. Kirjan edetessä opin kuitenkin tuntemaan heidät aina vain paremmin, aloin välittää heidän hyvinvoinnistaan aidosti ja toivoin, että heidän tarinansa loppu olisi onnellinen. Kirjan sivumäärä antaa tilaisuuden todella paneutua elämään Middlemarchissa; kuten kuvitella saattaa, tuhat sivua tarjoaa riittävästi aikaa monen hahmon ja juonenkäänteen esittelemiseen ilman, että teos alkaa näyttää sekavalta tai ahtaalta. (Joskus jouduin kuitenkin miettimään ankarasti, mitä sukua kuka oli kellekin ja miten he liittyivätkään tarinaan.) Johtuen Eliotin tutkimuksellisesta otteesta romaanikirjoittamiseen olin aluksi huolestunut, että teksti olisi jäykkää ja yksipuolista, mutta onneksi kirja todisti pelkoni vääräksi. Etenkin dialogi on hyvin värikästä ja leikkisää, ja alleviivailin lukiessani monia erinomaisia kohtia.

Middlemarch vaatii melkoista kärsivällisyyttä, mutta on mielestäni ehdottomasti lukuaikansa arvoinen. George Eliot halusi kirjoittaa älykkäästi ja tarkkanäköisesti, ja pääsi tavoitteeseensa, mutta onnistui olemaan samalla aidosti tunteita herättävä ja viihdyttävä. Lukisin uudestaan.

George Eliot - Middlemarch
Project Gutenbarg [1871-2] 2008
noin 1000 sivua