keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Alan Bennett - Smut

Eilen sain Aleksanteri Suuren elämänkerran luettua, ja koska se kirja aiheutti minulle enemmän henkisiä kärsimyksiä kuin olisin toivonut, halusin lukea seuraavaksi jotain mahdollisimman kepeää. Onneksi ei tarvinnut ryhtyä kovin suuriin etsintöihin, sillä kirjahyllyssäni on tammikuusta asti lojunut alennusmyynneistä ostamani Alan Bennettin Smut.

Smut, lisänimeltään Two Unseemly Stories, kertoo kaksi hyvin erilaista tilannekoomista tarinaa näennäisesti hyvin tavallisten ihmisten arjesta. Ensimmäisessä keski-ikäinen Mrs Donaldson on jäänyt hiljattain leskeksi ja ryhtyy ansaitsemaan lisätienestejä ottamalla kotiinsa vuokralle opiskelijapariskunnan ja työskentelemällä lääkiksellä koepotilaana. Toinen kertoo puolestaan tarinan Mrs Forblesin perheestä; ainoa poika Graham on menossa naimisiin, eikä morsian ole erityisesti äidin mieleen. Molemmat naiset kokevat päällepäin tuikitavallisessa elämässään yllättävän käänteen, joka saattaa olla sekä järkyttävä että tervetullut.

Alan Bennett on yksi lempihauskuuttajistani, eikä Smut tuottanut pettymystä: nauroin ääneen useilla sivuilla. Smutissa Alan Bennett on tyylilleen uskollisesti ilahduttava, ilkeä ja odottamaton. Hän on kieltämättä tilannekomiikan mestari, ja hänellä on loistava kyky luoda tylsän arkipäiväisestä ympäristöstä jännittävä ja vivahteikas. Tässä teoksessa Alan Bennett pääsee jälleen kerran tuomaan esille parhaita puoliaan; luomaan täydellisen kaaoksen näennäisen arjen keskelle.

Smutissa Bennett lähtee kuitenkin myös hieman entistä odottamattomammille poluille. Yllättävät, hieman arveluttavat seksuaaliset kontaktit ovat esillä myös Bennettin muussa tuotannossa, mutta Smutissa ne ovat kaiken keskipiste. Tämä ei ollut todellakaan kaikista tervetullein yllätys; yleensä edellämainittu juonioikku on asia, joka minua Bennettin tuotannossa eniten ärsyttää. Smutin kyseenalaisista seksikokemuksista lukiessa tunsin oloni paikoitellen äärimmäisen epämukavaksi, sillä en oikein osannut päättää, mille minun kuuluisi nauraa ja mille ei, ja välillä ei huvittanut yhtään. Jos törmään kirjassa sanailuun tai viittauksiin non-conista, alan voida pahoin, ja etenkin silloin kun en oikein tiedä onko kirjailija tarkoittanut sen hauskaksi.

Päädyin siis ainoastaan tykkäämään Smutista, en rakastamaan sitä. Lisäksi kirjaa lukiessani huomasin jälleen kerran Bennettin tavan kertailla ja toistella parhaita ajatuksiaan. Bennettillä on joitakin mietteitä, jotka nousevat esille lähes joka teoksessa, ja yleensä vielä täysin samanlaisessa muodossa. Mielestäni on melko huvittavaa, että kirjailija kierrättää omien teostensa helmiä teoksesta toiseen. Jos tutustuisi vain yhteen tai kahteen herran teoksista, tähän ei ehkä kiinnittäisi huomiota, mutta kun lukee tekstejä ja katsoo näytelmiä enemmänkin, alkaa toisto ensin huvittaa, sitten kummastuttaa. Myönnän toki, että ajatukset ovat tarkkanäköisiä ja väillä suorastaan häikäisevän hienoja, mutta tarvitseeko niitä toistella jatkuvasti?

Jos on kiinnostunut Bennettin tuotannosta, en ainakaan suosittele Smutista aloittamista. Bennett-polulle kannattaa lähteä joko nerokkaasta The History Boysista (kuten itse tein) tai turvallisesta The Uncommon Readerista. Smutkin on toki lukemisen arvoinen, mutta kenties pienellä varauksella.

Alan Bennett - Smut
Profile Books 2012
189 sivua

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Mary Renault - Fire From Heaven

Olen vuosien saatossa huomannut, että on olemassa joitain kirjallisuuden lajeja, joihin kuuluvista teoksista tykkään lähes poikkeuksetta. Vaikka tällaiseen ultimaattiseen suosikkigenreen lukeutuva kirja olisi kuinka hampaita kiristävän huono, nautin siitä yleensä kaikesta huolimatta ainakin jollain hyvin matalalla tasolla. Ja kun kyseiseen alalajiin lukeutuva kirja on erinomainen, luen jokaisen lauseen noin kolme kertaa hihkuen ja ulisten ja lattialla kierien, enkä osaa päättää, haluanko kirjan loppuvan välittömästä vai enkö halua sen loppuvan ikinä.

Yksi tällaisista genreistä on (tämä tuskin tulee kellekään blogia lukeneelle yllätyksenä) historiallinen lgbtq-kirjallisuus. Ottaen huomioon rakkauteni tähän genreen, on suorastaan käsittämätöntä, etten ole lukenut Mary Renaultin kirjoja ennen kuin viime viikolla, varsinkin, kun kuulin Renaultista ja melkein vuosi sitten The Song of Achillesin yhteydessä. (TSOA:n kirjoittajaa, ihanaista Madeline Milleriä, muistetaan verrata Renaultiin suunnilleen jokaisessa arvostelussa. (Syystä.)) Puolustaudun sanomalla, ettei Renault ole ilmeisesti koskaan ollut Suomessa mikään iso hitti; leidin lukuisista teoksista on käännetty suomeksi vain yksi ainokainen, eikä hänelle ole omistettu edes suomenkielistä wikipedia-artikkelia. Lukemista vaikeuttaa se, että kaikki Turun seudun Renaultit on ripoteltu hyvin satunnaisesti eri kirjastojen varastoihin, joten niiden löytämiseksi saa nähdä jonkin verran vaivaa. Entisen kotipaikkakuntani kirjastoissa Renaultin teoksia ei ole ensinkään, joten onneksi asun Turussa.

Ja koska kevätlukukauden kiirreellisin aika on epäilemättä paras aika tutustua uuteen kirjailijaan, metsästin pari viikkoa sitten Fire From Heaven-nimisen teoksen käsiini. (Se löytyi yliopiston englanninkielisen filologian osastolta. Jos olette joskus vierailleet Jusleniassa, ymmärrätte mitä olen tehnyt kirjan eteen. No, vietän Jusleniassa säälittävän suuren osan ajastani, mutta on se rakennus vaan ihan käsittämättömän hirveä. Mutta ah, ne kirjat!) Pääsin aloittamaan Fire From Heavenin lopulta viime viikonloppuna, ja viimeisen sivun luin maanantai-iltana. Lukeminen kesti yllättävän pitkään, sillä ihan totta, minun oli pakko lukea suunnilleen jokainen lause ainakin kolmesti. Aivan henkeäsalpaavan ihana kirja!







Fire From Heaven on tarina Aleksanteri Suuren kahdestakymmenestä ensimmäisestä elinvuodesta, siis ajasta ennen valtaannousua. Suurjohtajan lapsuutta varjostivat vanhempien välirikko ja taistelu lapsen rakkaudesta, samantasoisten ikätoverien puute ja valmennus tulevaan hallitsejuuteen. Valtakunnan perijällä olisi annettavana suunnaton määrä rakkautta, mutta sen sijaan hän joutuu seuraamaan vanhempiensa valtataistelua ja karaistumaan ankarien opettajien johdolla. Onneksi elämä ei ole kuitenkaan pelkkää kärsimystä: saattaahan Aleksanteri olla jumalaista syntyperää, ja lisäksi hänen saa seurakseen Hephaistionin; todellisen sydänystävän, jollaisesta Aleksanteri on aina haaveillut.

Oma juonikuvaukseni kuulostaa aika hirveältä, myönnän, mutta itse kirja on täyttä kultaa. Renault sitoo sanoja ja lauseita yhteen suorastaan taianomaisesti, ja sivut kääntyvät kuin itsestään. Kieli on runollista ja yksityiskohtaista, mutta säilyttää myös sujuvuutensa ja eikä taivu teennäisyyteen. Kirjan tapahtumat käsittävät suuren osan Aleksanterin elämästä, ja juoni etenee nopeasti, joten välillä lukijan täytyy tehdä töitä pysyäkseen kartalla kaikista paikoista, henkilöhahmoista ja tapahtumista. Kirjailija onnistuu kuitenkin pitämään monista juonenkäänteistä ja yllätyksistä koostuvan tarinan kasassa loppuun saakka, ja tulos on hyvin palkitseva.

Hahmona Aleksanteri on niin pidettävä, että minun oli välittömästi lainattava hänestä faktuaalista materiaalia nähdäkseni, muistaako historia hänet yhtä ihastuttava kuin Renault antaa ymmärtää. Olen tällä hetkellä lukemassa Mary Renaultin kirjoittamaa elämänkertaa Aleksanteri Suuresta, ja on todella mielenkiintoista huomata, miten kekseliäästi Renault on onnistunut yhdistämään historiaan kirjoitetut anekdootit ja oman mielikuvituksensa. Koen lukeneeni kirjat väärässä järjestyksessä, sillä tottahan minun olisi pitänyt tajuta aloittaa faktasta ja siirtyä vasta sitten fiktioon, mutta toisaalta on hyvin hauskaa lukea pirstoutunutta todellisuudenkuvausta ja verrata sitä yhtenäiseen, väritettyyn kertomukseen.

Fire From Heavenia on useasti kritisoitu Aleksanterin liian kritiikittömästä kuvauksesta, mutta vaikka olen viime viikon aikana lukenut hänen elämästään enemmänkin, olen yhä sitä mieltä, että Renault on tehnyt hienoa työtä luodessaan Aleksanterin hahmon. Aleksanteri on tunteellinen ja sydämellinen, mutta samalla hyvin itsetietoinen, uhkarohkea ja ylpeä, ja tällaisen kuvan hänestä olen saanut myös historiankirjoja lukiessani. Tämä on kaveri joka mm. muisti nimeltä useat tuhannet sotilaistaan, ei koskaan halunnut vaarantaa joukkojensa turvallisuutta turhaan (vaikka olikin uhkarohkea oman henkensä suhteen) ja kohteli valloitettujen alueiden naisia ja lapsia hyvin. Aleksanterista on hyvin nopeasti tulossa yksi suosikkihallitsijoistani. (Mutta vaikka Aleksanteri on oikea mussukka, lempihahmoni Fire From Heavenissa on silti Hephaistion. Jostain syystä päädyn tykkäämään aina eniten herooisten pariskuntien tuntemattomammasta osapuolesta (eli siitä joka kuolee ensin, yhyy).)

Aleksanterin hahmon romantisoinnin lisäksi Renaultia on syytetty usein naishahmojen misogynisestä kuvaamisesta, ja mielestäni tämä on ihan arvokas huomio. Toisaalta lukijan tulee mielestäni tiedostaa se, että teokset sijoittuvat yhteen ihmishistorian naisvihamielisimmistä aikakausista, ja että henkilöhahmojen mielipiteiden on uskottavuuden vuoksi pakko heijastella ajan yleistä mielipidettä. Kirjaa lukiessani pistin merkille, että misogynia on asia, jonka Renault itse tiedostaa vallan mainiosti, ja jota hän kommentoi välillä hyvinkin pisteliäästi, mutta tietenkin hänen hahmonsa suhtautuvat misogyniaan ajalle tunnuksenomaisella tavalla. Yhden kirjan perusteella on toki vaikeaa muodostaa lopullista mielipidettä siitä, onko kirjailija naisvihamielinen vai ei, ja aion tarkastella asiaa jatkossakin. Tällä hetkellä olen kuitenkin sitä mieltä, että on kapeakatseista tuomita Renault misogynistiksi.

Fire From Heavenista alkoi mitä luultavimmin pitkä ja mielenkiintoinen matka Renaultin kirjojen parissa, ja tällä hetkellä tarkoitukseni on metsästää kirjastoista, divareista ja nettikirjakaupoista kaikki muutkin Renaultin kirjat. Kiitos Aleksanteri Suuren elämänkerran, tiedän nyt, mitä herralle tapahtuu elämän edetessä, mutta maltan silti hädin tuskin odottaa, että pääsen lukemaan tapahtumista väritetyn kuvauksen. On hieman tuskallista, ettei yksikään Turun alueen kirjastoista säilytä kokoelmissaan kumpaakaan Aleksanteri-trilogian jatko-osista. Ja että minulla on pahin tentti- ja esseenpalautus-kausi eikä minun todellakaan pitäisi lukea muuta kuin koulujuttuja. No, itken sitten tenteissä.

Mary Renault – Fire From Heaven

Penguin Books, 1970

384 sivua

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Chad Harbach - The Art of Fielding

Mitä saa kun yhdistää Moby-Dickin ja baseballin? No, näköjään Chad Harbach on saanut tällä yhdistelmällä aikaiseksi The Art of Fielding-nimisen romaanin.

Päätettyäni kuukausi sitten omistaa suuren osan elämästäni Herman Melvillen tutkiskeluun, aloin tietenkin etsiä internetistä samanhenkisiä ihmisiä, ja onneksi heitä löytyikin muutama. (Suomalaiset Melville-fanit, astukaa esiin!) Kaikki heistä tuntuivat olevan sitä mieltä, että jokaisen itseään kunnioittavan Melville-diggarin täytyy tutustua erääseen huomattavasti nykyaikaisempaan teokseen, nimittäin tähän edellämainittuun The Art of Fieldingiin. Koska minä otan diggailuni hyvin vakavasti, ryntäsin tietenkin välittömästi lainaamaan kirjan kirjastosta.

Tästä on nyt vissiin yli kolme viikkoa, mutta koen silti velvollisuudekseni kirjoittaa The Art of Fieldingistä, sillä mitä enemmän sitä kirjaa mietin, sitä enemmän haluan omistaa sille rakkauslauluja.

The Art of Fielding on, lyhyesti sanottuna, teos baseballin maailmasta. Kirjan keskiössä seikkailee Henry, nuori baseball-lahjakkuus, joka lukiosta päästyään joutuu luopumaan unelmastaan ammattipelaajana kiitos työläistaustan ja rahanpuutteen. Onni kuitenkin kääntyy, kun Westish Collegen baseball-joukkue Harpoonsin huippupelaaja Mike iskee silmänsä Henryyn kesken harjoitusten ja värvää tämän koulunsa baseball-joukkueseen. Lukukauden alettua tarinaan astuu Henryn flambojantti huonetoveri Owen, ja kun pakkaa saapuvat sekoittamaan vielä Collegen presidentti ja Melville-asiantuntija Guert ja tämän vasta eronnut ja kotiin palannut tytär Pella, ovat katastrofin ainekset kasassa. Henry saa nopeasti huomata, ettei tähtipelaajan elämä ole silkkaa ruusuilla tanssimista.

Minun on vaikea kirjoittaa tästä kirjasta, sillä joka kerta, kun ajattelen sitä, minut valtaa hyvin lämmin, unenomainen tunne. Lukukokemus oli silkkaa riemua; välillä itkin, välillä nauroin katketakseni, ja kaiken kaikkiaan kirjan yli 600 sivua olivat ohi aivan liian nopeasti. En tiedä urheilusta yhtikäs mitään, joten voisi luulla, että baseball-kirja olisi ollut minulle silkkaa kidutusta, mutta päin vastoin. Vaikka The Art of Fielding on ns. baseball-kirja, käsittelee se baseballin ohella huomattavasti universaalimpia aiheita. Tietenkin college-ympäristö tekee kirjasta osittain hyvin tyypillisen tarinan aikuistumisesta ja etenkin itsensä löytämisestä, mutta laajan hahmokaartin ja vaihtuvan näkökulman ansiosta itsensä löytäminen näyttäytyy syvänä prosessina, joka ei pysähdy aikuisuuteen.

Kirjan ydin löytyy ehdottomasti monipuolisesta, värikkäästä ja sydämellisestä henkilöhahmojen kirjosta. Harbach on onnistunut rakentamaan kokonaisia, aitoja ihmisiä, joiden olemassaoloon haluaa uskoa, ja joita alkaa rakastaa kaikista vääristä valinnoista ja ärsyttävistä luonteenpiirteistä huolimatta. Kirjan edetessä ja ongelmien kasautuessa huomasin usein miettiväni, että vaikken olekaan hahmojen kaikkien tekemisten kannalla, toivon heille silti ainoastaan parasta ja haluan heidän olevan onnellisia. Tällainen ajattelu saattaa johtua joko liiallisesta eläytymiskyvystäni tai sitten vain siitä, että Harbachin henkilöhahmot ovat hyvin todentuntuisia. The Art of Fielding jäi mieleeni myös kirjana, jossa oli suorastaan loistava representaatio niin kansallisuudesta, ”rodusta”, pystyvyydestä, yhteiskuntaluokasta ja seksuaalisuudestakin; henkilöhahmoja ei tosiaankaan voi sulkea yhteen kategoriaan tai muottiin. Nostan hattua myös kirjan tavalle kuvata masennusta monipuolisesti ja uskottavasti.

The Art of Fielding osoittautui teokseksi, jonka lukemisesta yksinkertaisesti nautti. Kirja eteni vauhdikkaasti, ja useamman kerran minun piti pysäyttää itseni selaamasta parikymmentä sivua eteenpäin ja ottamasta selvää, mihin hiuksianostattavan jännittävä tilanne päättyisi. Vähintään yhtä usein myös jumituin lukemaan yksittäisiä kohtia uudestaan ja uudestaan, sillä niiden hienous suorastaan lamautti minut. Päästyäni viimeiselle sivulle halusin lukea kirjan välittömästi uudestaan, sillä siinä on niin paljon eri sävyjä ja kerroksia, että olen taatusti missannut vaikka mitä ensimmäisellä lukukerralla. Kirjan luettuani olen kahlannut läpi muutamia Harbachin haastatteluja, ja en voi muuta kuin ihailla herran ajatustyötä, harkintaa ja ehdotonta omistautuneisuutta tarinalleen ja henkilöhahmoilleen. No, luultavasti useimmat kirjailijat ovat ehdottoman omistautuneita tarinalleen ja henkilöhahmoilleen, mutta Harbachin haastatteluja lukiessa koin mitä suurimpia ahaa-elämyksiä. Että vau, tämä kaveri on miettinyt tämän niin huolellisesti ja tajuaa tämän jutun niin hyvin, niiiiiin upeaa.

Ja poimiessani The Art of Fieldingin kirjaston hyllystä minä hiisi vieköön nauroin itselleni ja harrastuksilleni sillä ”oikeasti nyt – kirja baseballista, mitä mä teen elämälläni, tämän täytyy olla ehkä älyttömin juttu koskaan.” No, eipä ollut. Helpoksi luulemani urheilukirja olikin aivan mielettömän liikuttava, viihdyttävä ja ajatuksia herättävä teos.

Nyt ongelmani on, että vaikka olen saanut markkinoitua Moby-Dickiä kavereilleni oikein menestyksekkäästi, en oikein tiedä, miten markkinoisin The Art of Fieldingiä. ”Nyt kun ootte kaikki lukeneet Moby-Dickin ja tietenkin tykänneet siitä tosi paljon niin seuraavaksi käytte lainaamassa kirjastosta tällaisen baseball-kirjan joka ei siis tosiaankaan oo pelkkä baseball-kirja – eikun hetkinen, ettepä käykään, sillä se on yhä mulla lainassa enkä muuten palauta sitä ennen kuin olen hankkinut itselleni oman painoksen. Sori.” Hmm mmmm.

(En muuten vieläkään tiedä mitään baseballista, sillä Harbach ei missään välissä pysähtynyt selittämään esimerkiksi pelin sääntöjä. Nyt omaan vain aivan käsittämättömän englanninkielisen baseball-sanaston, mutten osaa hyödyntää sitä millään lailla. Olen aika varma, että jos Melville olisi kirjoittanut The Art of Fieldingin olisin perillä pelin säännöistä viimeistä yksityiskohtaa myöten, sillä Melville olisi taatusti käyttänyt joka toisen luvun sääntöjen kertaamiseen. The Art of Fieldingissä keskitytään itse tarinaan.)

Chad Harbach - The Art of Fielding
Back Bay Books, 2011
609 sivua