Olen lukenut Zadie Smithin romaania White Teeth varmaan marraskuusta lähtien. En tiedä mikä siinä on, mutta joskus erittäin hyvätkin kirjat jäävät taka-alalle, ja valitettavasti White Teeth oli yksi tällaisista taka-alalle jääneistä kirjoista. Luin sitä hyvin satunnaisesti, yleensä silloin kun en saanut mieleeni mitään muita kirjoja, joita lukisin mieluummin. Eilen otin itseäni lopulta niskasta kiinni ja luin kirjan viimeiset 150 sivua.
En todellakaan tiedä, miksen lukenut White Teethiä yhtäjaksoisesti, sillä se on mielestäni oikein viehättävä teos. Zadie Smithin esikoiskirja sai ilmestyessään paljon kiitosta, ja ansaitusti saikin: kirja kertoo hyväntuulisen ja ajatuksia herättävän tarinan kulttuurien yhteentörmäyksestä englantilaisessa ympäristössä. Teos rakentuu muutaman hyvin erilaisen perheen ympärille; keskiössä ovat Jonesit; kolikonheittelyä harrastava roskaruuasta pitävä perusenglantilainen Archie, hänen jehovantodistajaäitiään vieroksuva jamaikalainen vaimonsa Clara sekä heidän tyttärensä Irie, ja Iqbalit; Bangladeshista britanniaan muuttanut toisessa maailmansodassa haavoittunut sukuhistoriaan hurahtanut Samad, hänen äkkipikainen mutta kärsivällinen vaimonsa Alsana ja perheen kaksospojat Millat Ja Magid. Myöhemmin pakkaa saapuu sekoittamaan vielä ns. kunnollinen keskiluokkainen englantilaisperhe Chalfen. Ainakin päällepäin vaikuttaa siltä, että ainoa perheitä yhdistävä tekijä on heidän hampaidensa väri (jos edes se). Kolmen perheen ja heidän tuttavapiirinsä kautta Zadie tarkastelee kärkkäästi, hauskasti ja valloittavasti menneisyyden vaikutusta, perheen merkitystä, ja ennakkoluuloja muita ihmisiä sekä kulttuureja kohtaan.
Kirja on jaettu useampaan osaan, ja kutakin johtaa aina joku edellämainittujen perheiden jäsenistä. Tämänkaltainen kertojan vaihtelu alkaa olla hyvin yleistä nykykirjallisuudessa, mutta minua itseäni se on aina viehättänyt, varsinkin, jos kyseessä on pidempi kirja. White Teethin kohdalla vaihtelu toimi mielestäni erityisen hyvin, sillä Zadie Smith on mainio rakentamaan hurmaavan raivostuttavia henkilöhahmoja. Luulin aina kertojan vaihtuessa pitäväni silloisesta hahmosta erityisen paljon, mutta mitä enemmän sain katsella tapahtumia hänen näkökulmastaan, sitä enemmän hän alkoi minua ärsyttää - mutta ei kuitenkaan ikävällä vaan ainoastaan pisteliään huvittavalla tavalla. Smithin hahmot eivät ole yksipuolisia karikatyyrejä vaan huolellisesti kasattuja ja rehellisiä kokonaisuuksia, joihin oli ilo tutustua ja joiden ajatuksia seurasi mielellään. Se olikin tietenkin olennaista, sillä kirja asettaa suurimman painon hahmojen välisille suhteille. Henkilöhahmojen tehtävä on kannattella juonta harteillaan.
Hahmojen luvun ja moninaisuuden lisäksi kirjasta pistää esiin sen seuraama aikajana. Kirjan aikaväli on suhteellisen laaja; osa tapahtumista juontaa juurensa jo 1800-luvulta, ja tarina jatkuu aina vuoteen 1999 saakka. Laajan hahmokaartin ja pitkän aikavälin vuoksi kertomus voisi helposti sortua sekavuuteen, ja paikoitellen näin kenties käykin, mutta suurimman osan ajasta Zadie Smith onnistuu pitämään hahmojensa ja juonikuvioidensa langat hallinnassaan. Zadie Smith loistaa myös yllättävyydellään; välillä luulin tietäväni vuorenvarmasti, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan, mutta sitten tarina lähtikin lähes päinvastaiseen suuntaan. Loppua kohden minua alkoi epäilyttää, saisiko kirjailija kerättyä kaikki tarinan sivujuonet kasaan sujuvaksi, tyydyttäväksi lopuksi, mutta jälleen kerran huomasin huolehtineeni turhaan; näinkin pitkän aikavälin kattava kirja on näemmä mahdollista lopettaa jännittävästi, yllättävästi, hauskasti ja tyylikkäästi.
Kaiken kaikkiaan Zadie Smith on erinomaisen hauska tarinankertoja, johon tutustumista suosittelen hyvin lämpimästi. Kun lainaan kirjastosta Smithin seuraavan kirjan, en taatusti käytä sen lukemiseen useampaa kuukautta, tuskin edes useampaa päivää.
Zadie Smith - White Teeth
Penguin Books 2001
542 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti