Thomas Harris - Punainen lohikäärme

Joulun alla kämppikseni oli kutsunut kavereitaan kylään, ja eräässä vaiheessa iltaa puhe kääntyi NBC:n uuteen Hannibal-rikosdraamaan. "Mä en tajuu miten kukaan voi nauttia siitä sarjasta", eräs vieraista kommentoi. "Iha sairas sarja", sanoi toinen. Minä meinasin tukehtua nauruun, sillä noin 80 prosenttia kaveripiiristäni on myynyt sielunsa kyseiselle sarjalle. Kuulen sarjasta suosituksia vähintään kerran viikossa. Ja viime viikolla sain kutsun Hannibal-lukupiiriin, jota ystäväni mainosti sanomalla: "Se on viini- ja juustoilta, jossa saa myös keskustella ekasta Hannibal Lecter-kirjasta."

Sellaista ei tietenkään voi jättää väliin (siis pääosin hyvän seuran takia), joten tunsin velvollisuudekseni myös lukea sen ensimmäisen Hannibal Lecter-kirjan. Marssin maanantaina kirjastoon ja poimin Thomas Harrisin Punaisen lohikäärmeen hyllystä.

Luen rikos- ja/tai jännityskirjallisuutta äärimmäisen harvoin. Yleensä nautin ainoastaan vanhanaikaisista dekkareista (Sherlock Holmes, krhhhmm, se aito ja alkuperäinen), ja useat uudemmat huumekauppa-pahat naapurimaat-prostituutio-rikosvyyhdit-asetelmaa kiertelevät teokset jättävät minut kylmäksi. Luen tarpeeksi huumekaupasta, prostituutiosta ja rikosvyyhdeistä sanomalehdistä, en halua lukea niistä viihdetarkoituksessa. Kokemusteni kautta olen tullut siihen tulokseen, etteivät rikosromaanit ole oikein minun juttuni. Hannibal-lukupiirin vuoksi oli kuitenkin tehtävä uhrauksia.

Kirjan pääosassa on Will Graham, aikaiselle eläkkeelle jäänyt mestariprofiloija, jonka ystävä FBI:stä pyytää mukaan murhatutkimukseen kun erikoinen sarjamurhaaja alkaa lahdata kunniallisia amerikkalaisia perheitä. Tapauksen selvittäminen osoittautuu kinkkiseksi tehtäväksi, ja pian Willin onkin käännyttävä vanhan tuttunsa, sarjamurhaajaihmissyöjä Hannibal Lecterin puoleen. Hannibalin takia Will on eläkkeelle jäänytkin, sillä muutama vuosi takaperin Will on ottanut tämän sosiopaatiksi todetun sarjamurhaajan kiinni ja haavoittunut siinä hommassa pahasti. Korkea moraali saa Willin kuitenkin tavoittelemaan tulevien murhien estämistä kaikin keinoin, ja ennen kuin hän huomaakaan, on hänen oma turvallisuutensa vaarassa.

Aloitin kirjan maanantai-iltana ja sain sen päätökseen tiistaina, onneksi. Yksi suurimmista lukumotivaatioistani oli se, että "sitten kun olen lukenu tämän loppuun minun ei enää koskaan tarvitse avata sitä". En tarkoita tällä, että kirja olisi huono, ei todellakaan. Kirja on ehdottomasti kiinnostava ja koukuttava. Sivut kääntyvät kuin itsestään, kirjaa on vaikea laskea käsistään ja sitä rataa. Mutta kuten yleensä psykopaattimurhaajista kertovia kirjoja lukiessa, aloin tälläkin kertaa ajatella, että täytyy olla itse suunnilleen psykopaattimurhaaja jotta keksii kirjoittaa tällaista tavaraa. Tunnustan, että puolessa välissä kirjaa olin niin tuskanhiessä, että minun oli pakko kurkata juonipaljastukset wikipediasta ennen kuin kykenin jatkamaan lukemista. Aivan hirveän inhottava kirja.

Pahinta Harrisin kerronnassa ei ole edes se, mitä hän kertoo, vaan nimenomaan se, mitä hän jättää kertomatta. Kun Harris kirjoittaa, että joku "onnistui pelastamaan toisen silmänsä", alkaa saman tien pohtia, mitä sille toiselle sitten tapahtui, ja sitten koko hommaa ei enää kuvailla sananpuolikkaallakaan. Lukija jätetään täysin oman mielikuvituksensa armoille. Julmaa.

Punainen lohikäärme ei siis ollut ihan minun kirjani, ja jatko-osia aion lukea vain, jos Hannibal-lukupiiri niin velvoittaa. Suosittelisin kirjaa psykologisesti rankkojen rikoskirjojen ystäville, mutten voi olla miettimättä, kuka ihme on psykologisesti rankkojen rikoskirjojen ystävä. No, kirjojen myyntitilastoista päätelleen ilmeisesti aika moni. Minä en kuitenkaan kuulu siihen joukkoon.

(Ai niin, joku edellisistä lukijoista oli lisännyt kirjaston kirjaan oman pilkutuksen. Se oli usein turhanpäiväistä ja vielä useammin äärettömän ärsyttävää. Ja sitten kuulin, että myös kaverini antikvariaatista ostetussa painoksessa on edellisen lukijan lisäämä pilkutus. Aloin tuntea tervettä pelkoa.)

Thomas Harris - Punainen lohikäärme
(Red Dragon, 1981)
Gummerus 2002
suom. Risto S. Valassaari
383 sivua