torstai 13. marraskuuta 2014

Sheridan Le Fanu - Carmilla

Yritän päästä taas kirjoittamisen makuun, joten naputtelenpa saman tien toisestakin tämän viikon lukukokemuksesta.

Olen tällä viikolla viihdyttänyt itseäni katsomalla web-sarja Carmillaa aamupuuroa mutustellessani. Parin minuutin jaksoihin jaettu spektaakkeli perustuu irlantilaisen Sheridan Le Fanun samannimiseen pienoisromaaniin, ja eilen totesin, että pakko tässä on varmaan lukaista teos läpi. Kiitos Project Gutenbergin sain kirjasen ladattua armaalle kindelleni noin nanosekunnissa, ja projekti pääsi alkamaan välittömästi. Noin satasivuisesta teoksesta riitti iloa tunniksi pariksi.




Carmilla kertoo tarinan hyväkäytöksisestä ja yläluokkaisesta 19-vuotiaasta Laurasta, joka asustaa isänsä ja kahden kotiopettajattarensa kanssa suurehkossa linnassa metsän keskellä. Perheen arki kuitenkin notkahtaa, kun Lauran isä saa ystävältään kirjeen, jossa kerrotaan surullinen tarina lähettäjän sisarentyttären kuolemasta omituisissa olosuhteissa. Isä ja tytär kummastelevat kirjettä, mutta kohauttavat olkiaan ja antavat asian jokseenkin olla. Laura on kuitenkin surullinen, sillä sisarentytön oli tarkoitus tulla lähiaikoina vieraisille, Lauran elämä kun sattuu olemaan kohtuullisen yksitoikkoista. Tylsyydestä päästään kuitenkin eroon, kun perhe todistaa linnan ulkopuolella vaunuonnettomuutta, jonka päätteeksi vaunussa matkustanut ja onnettomuudesta järkyttynyt nuori nainen jätetään Lauran ja tämän isän luokse toipumaan. Tämä nuori nainen, Carmilla, on äärimmäisen kaunis ja tavoiltaan viehättävä, joskin omaa mitä kummallisimpia tapoja. Pian lähiseudun nuoret naiset alkavat kupsahdella kuin kärpäset, ja ennen pitkää Laura huomaa kärsivänsä itsekin erikoislaatuisista oireista. Mikä onkaan Carmillan salaisuus?

No, spoiler alert, salaperäinen Carmilla on... rumpujen pärinää... vampyyri! Mutta tämän te ehkä jo tiesittekin, ottaen huomioon kuinka paljon tästä lesbovampyyrien uranuurtajasta on keskusteltu. Carmilla on innoittanut tiedettävästi myös Bram Stokerin Draculaa, joka on kirjoitettu yli kaksikymmentä vuotta Carmillan jälkeen. Jo Carmillasta on mahdollista tunnistaa nykypäivän vampyyripiirteet: omalaatuinen unirytmi, huomattavat ruumiinvoimat, äärimmäinen kauneus (ja kalpeus) ja tietenkin verenhimo. Pari vuotta takaperin vampyyrit olivat kuuminta hottia, mutta näemmä homma on aloitettu jo reippaasti 1800-luvun puolella.

Tyyliltään Carmilla on hyvin perinteinen viktoriaaninen kauhukertomus. Keskushahmo Laura on äärimmäisen hyveellinen ja kunnollinen nuori nainen, joka edustaa niin kauneudeltaan kuin luonteeltaankin aikansa ideaalia. Carmilla puolestaan on tyypillinen antagonisti; salaperäinen, vieras ja petollisen kaunis. Ihailin Le Fanun paikoitellen rohkeita kuvauksia vampyyrin ja tämän uhrin suhteesta. Viktoriaaninen aika on tietenkin tunnettu äärimmäisen siveyden tavoittelusta, ja miestenvälinen "sodomia" oli kielletty ankarien rangaistuksen luvalla. Samankaltaisia pykäliä ei kuitenkaan asetettu naistenväliselle sodomialle, sillä sellaistahan pidettiin aivan mahdottomana. Le Fanu näyttää olleen toista mieltä, sillä Carmillan ja Lauran ystävyydestä lukiessa on vaikea olla huomaamatta vahvaa homoeroottista jännitettä. Carmilla osoittaa kiintymystään usein hellin kosketuksin ja suudelmin, ja hän myös kertoo, ettei ole koskaan ollut rakastunut, mutta että voisi tuntea rakkautta jotakuta Lauran kaltaista kohtaan. Tässä jotain queeria? Totta hemmetissä.

Toki viktoriaaniseen etikettiin palataan pienoisromaanin loppuun mennessä, eikä teos anna kovin mieluisaa kuvaa status quon rikkojan arjesta. Olen usein tämänkaltaisia siivellisen moraalin opetustarinoita vastaan, ja harva asia nostaa niskakarvani pystyyn yhtä nopeasti kuin "homous lähtee lapsesta hakkaamalla" -mentaliteetti. Carmillasta päädyin kuitenkin tykkäämään. Le Fanun kirjoitustyyli on ajalleen uskollisen runollinen ja kiertelevä, ja vaikka henkilöhahmot olivatkin suunnilleen yhtä kiinnostavia ja monimuotoisia kuin paperipussi, heidän seikkailujaan ja interaktiotaan seurasi mielellään. Asiaa saattoi toki auttaa se, että teos ylsi pituudeltaan hädin tuskin sataan sivuun; tuskin tätä enempää olisi jaksanut. Lyhykäisyydessään se antoi kuitenkin tervetulleen tauon tenttikirjojen välille. En ikinä ymmärtänyt sitä mennyttä vampyyrivillitystä, mutta ehkä alan hiljalleen oppia. Taidan kuitenkin jatkossakin pitäytyä 1800-luvun verenimijöissä.

Sheridan Le Fanu - Carmilla
Project Gutenberg [1872] 2003
n. 100 sivua

James Dawson - This Book Is Gay

Joskos tässä vihdoin saisi kirjoitustauon päätettyä.

Viime sunnuntaina kipitin kirjastoon lukeakseni tenttiin. Turun kaupunginkirjasto on toistaiseksi ainut tuntemani kirjasto, joka kehtaa olla auki jopa isänpäivänä. Kiitos siitä, Turun kirjasto, olet paras kaikista. Saapuessani perus-lukunurkkaani runo-osastolle huomasin näytteillä James Dawsonin tuoreen This Book Is Gay -opuksen, ja pakkohan se oli napata mukaan. Kuten olen aiemminkin todennut, varmin tapa saada minut kiinnostumaan kirjasta on julistaa näyttävästi queer-positiota. Joskus synkkinä hetkinäni jopa toivon, että kaikkiin queer-aiheisiin kirjoihin lätkäistäisiin tarra kanteen, ihan vain ajan säästämiseksi. Luin kesällä erään nuortenkirjan, jonka queeriydestä minulla oli epäilyksiä mutta ei varmuutta, ja jouduin kestämään kolmesataa sivua järkyttävää epätietoisuutta. ("Mitä jos tämä kirja ei olekaan niin queer, kuin luulen?" Kamalaa!" Oli se, onneksi.)


(Jos luulette, että kuva on otettu voimakkaan salamavalon kanssa Suomen pilkkopimeässä marraskuussa, olette oikeassa.)

No, This Book Is Gayn kanssa ei tarvinnut elää epävarmuudessa, kirjan kansi kun loistaa kirkkaissa sateenkaaren väreissä, ja nimikin on, kuten näkyy, suuntaa-antava. Kyseessä on siis faktuaalinen tietopaketti niin HLBTQ+ -yhteisön jäsenille kuin kaikille muillekin asiasta kiinnostuneille. Teos on jaettu useisiin lyhyehköihin lukuihin, joilla on jokaisella oma aiheensa, esimerkiksi "biologiset" faktat, vahingolliset stereotypiat ja vinkit samanmielisten ihmisten tapaamiseen. Kirja kokoaa yhteen tutkimustuloksia ja tarinoita sekä kirjailijalta että useilta eri haastatelluilta, ja pyrkii siten rakentamaan kattavan esityksen seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuudesta.

Paino sanalla pyrkii, sillä lopputulos jättää paljon toivomisen varaan. This Book Is Gay väittää olevansa monipuolinen ja sisältävänsä koko HLBTQ+ -yhteisön kirjon, mutta kuten monet samankaltaiset teokset, onnistuu loppujen lopuksi keskittymään pääosin H- ja kenties hieman L-kategoriaan. Ymmärrän toki, ettei muutaman sadan sivun mittaiseen kirjaan yksinkertaisesti mahdu kaikki minkä siihen toivoisi mahtuvan, mutta en voi olla pudistelematta päätäni toistuville ikäville vitseille ja harkitsemattoman oloiselle termistölle. Olisiko mahdollista, että seuraavaan laajalle yleisölle tarkoitettuun kirjaan HLBTQ+ -yhteisöstä koottaisiin sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta edustava tekijätiimi, jonka jäsenet voisivat antaa palautetta ja korjaustehdotuksia toistensa työstä? Oletan, että tekijämäärän kasvaessa teoksesta tulisi väistämättä monipuolisempi ja mukaanottavampi.

En oikein tiedä kelle tätä kirjaa voisi suositella. Aika ajoin siitä löytyy oikeasti hauskaa läppää ja hyödyllistä tietoa, ja sen asenne on mukavan positiivinen ja lämmin, vailla vihaa ja aggressioita. En kuitenkaan lähtisi markkinoimaan tätä hyvänä tietopakettina kenelle tahansa. Esimerkiksi HLBTQ+ -nuorten vanhemmille teos on jotenkin turhan irrallinen; en usko, että kenenkään nuoren vanhemmalle on kovin hyödyllistä selventää, mitä tarkoittaa vaikkapa "camp". Tietyissä teoksen valinnoissa kirjailijan oma tausta ja identiteetti näkyvät hyvin vahvasti, ja tämä on harvemmin positiivinen asia; kirja keskittyy vahvasti tietynikäisten valkoisten homomiesten kulttuurin ja asenteiden tarkasteluun. (En todellakaan usko, että kukaan omaa identiteettiään pähkäilevä teini-ikäinen suunnittelee vakavasti steroidien käyttämistä, mutta silti niillekin on omistettu yli kaksi (2) sivua.) Usein teos tuntuu täysin epäajankohtaiselta, mikä on melko huolestuttavaa, kun ottaa huomioon, että se on julkaistu tänä vuonna.

Kokonaisuudessaan kirja oli melkoinen pettymys; ihan kiva, mutta minulle se ei tarjonnut ollenkaan uutta informaatiota, ja kiitos useiden epäkohtien en myöskään rohkaisisi muita tarttumaan siihen varauksetta.

James Dawson - This Book Is Gay
Hot Key Books 2014
271 sivua

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Alan Bennett - Smut

Eilen sain Aleksanteri Suuren elämänkerran luettua, ja koska se kirja aiheutti minulle enemmän henkisiä kärsimyksiä kuin olisin toivonut, halusin lukea seuraavaksi jotain mahdollisimman kepeää. Onneksi ei tarvinnut ryhtyä kovin suuriin etsintöihin, sillä kirjahyllyssäni on tammikuusta asti lojunut alennusmyynneistä ostamani Alan Bennettin Smut.

Smut, lisänimeltään Two Unseemly Stories, kertoo kaksi hyvin erilaista tilannekoomista tarinaa näennäisesti hyvin tavallisten ihmisten arjesta. Ensimmäisessä keski-ikäinen Mrs Donaldson on jäänyt hiljattain leskeksi ja ryhtyy ansaitsemaan lisätienestejä ottamalla kotiinsa vuokralle opiskelijapariskunnan ja työskentelemällä lääkiksellä koepotilaana. Toinen kertoo puolestaan tarinan Mrs Forblesin perheestä; ainoa poika Graham on menossa naimisiin, eikä morsian ole erityisesti äidin mieleen. Molemmat naiset kokevat päällepäin tuikitavallisessa elämässään yllättävän käänteen, joka saattaa olla sekä järkyttävä että tervetullut.

Alan Bennett on yksi lempihauskuuttajistani, eikä Smut tuottanut pettymystä: nauroin ääneen useilla sivuilla. Smutissa Alan Bennett on tyylilleen uskollisesti ilahduttava, ilkeä ja odottamaton. Hän on kieltämättä tilannekomiikan mestari, ja hänellä on loistava kyky luoda tylsän arkipäiväisestä ympäristöstä jännittävä ja vivahteikas. Tässä teoksessa Alan Bennett pääsee jälleen kerran tuomaan esille parhaita puoliaan; luomaan täydellisen kaaoksen näennäisen arjen keskelle.

Smutissa Bennett lähtee kuitenkin myös hieman entistä odottamattomammille poluille. Yllättävät, hieman arveluttavat seksuaaliset kontaktit ovat esillä myös Bennettin muussa tuotannossa, mutta Smutissa ne ovat kaiken keskipiste. Tämä ei ollut todellakaan kaikista tervetullein yllätys; yleensä edellämainittu juonioikku on asia, joka minua Bennettin tuotannossa eniten ärsyttää. Smutin kyseenalaisista seksikokemuksista lukiessa tunsin oloni paikoitellen äärimmäisen epämukavaksi, sillä en oikein osannut päättää, mille minun kuuluisi nauraa ja mille ei, ja välillä ei huvittanut yhtään. Jos törmään kirjassa sanailuun tai viittauksiin non-conista, alan voida pahoin, ja etenkin silloin kun en oikein tiedä onko kirjailija tarkoittanut sen hauskaksi.

Päädyin siis ainoastaan tykkäämään Smutista, en rakastamaan sitä. Lisäksi kirjaa lukiessani huomasin jälleen kerran Bennettin tavan kertailla ja toistella parhaita ajatuksiaan. Bennettillä on joitakin mietteitä, jotka nousevat esille lähes joka teoksessa, ja yleensä vielä täysin samanlaisessa muodossa. Mielestäni on melko huvittavaa, että kirjailija kierrättää omien teostensa helmiä teoksesta toiseen. Jos tutustuisi vain yhteen tai kahteen herran teoksista, tähän ei ehkä kiinnittäisi huomiota, mutta kun lukee tekstejä ja katsoo näytelmiä enemmänkin, alkaa toisto ensin huvittaa, sitten kummastuttaa. Myönnän toki, että ajatukset ovat tarkkanäköisiä ja väillä suorastaan häikäisevän hienoja, mutta tarvitseeko niitä toistella jatkuvasti?

Jos on kiinnostunut Bennettin tuotannosta, en ainakaan suosittele Smutista aloittamista. Bennett-polulle kannattaa lähteä joko nerokkaasta The History Boysista (kuten itse tein) tai turvallisesta The Uncommon Readerista. Smutkin on toki lukemisen arvoinen, mutta kenties pienellä varauksella.

Alan Bennett - Smut
Profile Books 2012
189 sivua

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Mary Renault - Fire From Heaven

Olen vuosien saatossa huomannut, että on olemassa joitain kirjallisuuden lajeja, joihin kuuluvista teoksista tykkään lähes poikkeuksetta. Vaikka tällaiseen ultimaattiseen suosikkigenreen lukeutuva kirja olisi kuinka hampaita kiristävän huono, nautin siitä yleensä kaikesta huolimatta ainakin jollain hyvin matalalla tasolla. Ja kun kyseiseen alalajiin lukeutuva kirja on erinomainen, luen jokaisen lauseen noin kolme kertaa hihkuen ja ulisten ja lattialla kierien, enkä osaa päättää, haluanko kirjan loppuvan välittömästä vai enkö halua sen loppuvan ikinä.

Yksi tällaisista genreistä on (tämä tuskin tulee kellekään blogia lukeneelle yllätyksenä) historiallinen lgbtq-kirjallisuus. Ottaen huomioon rakkauteni tähän genreen, on suorastaan käsittämätöntä, etten ole lukenut Mary Renaultin kirjoja ennen kuin viime viikolla, varsinkin, kun kuulin Renaultista ja melkein vuosi sitten The Song of Achillesin yhteydessä. (TSOA:n kirjoittajaa, ihanaista Madeline Milleriä, muistetaan verrata Renaultiin suunnilleen jokaisessa arvostelussa. (Syystä.)) Puolustaudun sanomalla, ettei Renault ole ilmeisesti koskaan ollut Suomessa mikään iso hitti; leidin lukuisista teoksista on käännetty suomeksi vain yksi ainokainen, eikä hänelle ole omistettu edes suomenkielistä wikipedia-artikkelia. Lukemista vaikeuttaa se, että kaikki Turun seudun Renaultit on ripoteltu hyvin satunnaisesti eri kirjastojen varastoihin, joten niiden löytämiseksi saa nähdä jonkin verran vaivaa. Entisen kotipaikkakuntani kirjastoissa Renaultin teoksia ei ole ensinkään, joten onneksi asun Turussa.

Ja koska kevätlukukauden kiirreellisin aika on epäilemättä paras aika tutustua uuteen kirjailijaan, metsästin pari viikkoa sitten Fire From Heaven-nimisen teoksen käsiini. (Se löytyi yliopiston englanninkielisen filologian osastolta. Jos olette joskus vierailleet Jusleniassa, ymmärrätte mitä olen tehnyt kirjan eteen. No, vietän Jusleniassa säälittävän suuren osan ajastani, mutta on se rakennus vaan ihan käsittämättömän hirveä. Mutta ah, ne kirjat!) Pääsin aloittamaan Fire From Heavenin lopulta viime viikonloppuna, ja viimeisen sivun luin maanantai-iltana. Lukeminen kesti yllättävän pitkään, sillä ihan totta, minun oli pakko lukea suunnilleen jokainen lause ainakin kolmesti. Aivan henkeäsalpaavan ihana kirja!







Fire From Heaven on tarina Aleksanteri Suuren kahdestakymmenestä ensimmäisestä elinvuodesta, siis ajasta ennen valtaannousua. Suurjohtajan lapsuutta varjostivat vanhempien välirikko ja taistelu lapsen rakkaudesta, samantasoisten ikätoverien puute ja valmennus tulevaan hallitsejuuteen. Valtakunnan perijällä olisi annettavana suunnaton määrä rakkautta, mutta sen sijaan hän joutuu seuraamaan vanhempiensa valtataistelua ja karaistumaan ankarien opettajien johdolla. Onneksi elämä ei ole kuitenkaan pelkkää kärsimystä: saattaahan Aleksanteri olla jumalaista syntyperää, ja lisäksi hänen saa seurakseen Hephaistionin; todellisen sydänystävän, jollaisesta Aleksanteri on aina haaveillut.

Oma juonikuvaukseni kuulostaa aika hirveältä, myönnän, mutta itse kirja on täyttä kultaa. Renault sitoo sanoja ja lauseita yhteen suorastaan taianomaisesti, ja sivut kääntyvät kuin itsestään. Kieli on runollista ja yksityiskohtaista, mutta säilyttää myös sujuvuutensa ja eikä taivu teennäisyyteen. Kirjan tapahtumat käsittävät suuren osan Aleksanterin elämästä, ja juoni etenee nopeasti, joten välillä lukijan täytyy tehdä töitä pysyäkseen kartalla kaikista paikoista, henkilöhahmoista ja tapahtumista. Kirjailija onnistuu kuitenkin pitämään monista juonenkäänteistä ja yllätyksistä koostuvan tarinan kasassa loppuun saakka, ja tulos on hyvin palkitseva.

Hahmona Aleksanteri on niin pidettävä, että minun oli välittömästi lainattava hänestä faktuaalista materiaalia nähdäkseni, muistaako historia hänet yhtä ihastuttava kuin Renault antaa ymmärtää. Olen tällä hetkellä lukemassa Mary Renaultin kirjoittamaa elämänkertaa Aleksanteri Suuresta, ja on todella mielenkiintoista huomata, miten kekseliäästi Renault on onnistunut yhdistämään historiaan kirjoitetut anekdootit ja oman mielikuvituksensa. Koen lukeneeni kirjat väärässä järjestyksessä, sillä tottahan minun olisi pitänyt tajuta aloittaa faktasta ja siirtyä vasta sitten fiktioon, mutta toisaalta on hyvin hauskaa lukea pirstoutunutta todellisuudenkuvausta ja verrata sitä yhtenäiseen, väritettyyn kertomukseen.

Fire From Heavenia on useasti kritisoitu Aleksanterin liian kritiikittömästä kuvauksesta, mutta vaikka olen viime viikon aikana lukenut hänen elämästään enemmänkin, olen yhä sitä mieltä, että Renault on tehnyt hienoa työtä luodessaan Aleksanterin hahmon. Aleksanteri on tunteellinen ja sydämellinen, mutta samalla hyvin itsetietoinen, uhkarohkea ja ylpeä, ja tällaisen kuvan hänestä olen saanut myös historiankirjoja lukiessani. Tämä on kaveri joka mm. muisti nimeltä useat tuhannet sotilaistaan, ei koskaan halunnut vaarantaa joukkojensa turvallisuutta turhaan (vaikka olikin uhkarohkea oman henkensä suhteen) ja kohteli valloitettujen alueiden naisia ja lapsia hyvin. Aleksanterista on hyvin nopeasti tulossa yksi suosikkihallitsijoistani. (Mutta vaikka Aleksanteri on oikea mussukka, lempihahmoni Fire From Heavenissa on silti Hephaistion. Jostain syystä päädyn tykkäämään aina eniten herooisten pariskuntien tuntemattomammasta osapuolesta (eli siitä joka kuolee ensin, yhyy).)

Aleksanterin hahmon romantisoinnin lisäksi Renaultia on syytetty usein naishahmojen misogynisestä kuvaamisesta, ja mielestäni tämä on ihan arvokas huomio. Toisaalta lukijan tulee mielestäni tiedostaa se, että teokset sijoittuvat yhteen ihmishistorian naisvihamielisimmistä aikakausista, ja että henkilöhahmojen mielipiteiden on uskottavuuden vuoksi pakko heijastella ajan yleistä mielipidettä. Kirjaa lukiessani pistin merkille, että misogynia on asia, jonka Renault itse tiedostaa vallan mainiosti, ja jota hän kommentoi välillä hyvinkin pisteliäästi, mutta tietenkin hänen hahmonsa suhtautuvat misogyniaan ajalle tunnuksenomaisella tavalla. Yhden kirjan perusteella on toki vaikeaa muodostaa lopullista mielipidettä siitä, onko kirjailija naisvihamielinen vai ei, ja aion tarkastella asiaa jatkossakin. Tällä hetkellä olen kuitenkin sitä mieltä, että on kapeakatseista tuomita Renault misogynistiksi.

Fire From Heavenista alkoi mitä luultavimmin pitkä ja mielenkiintoinen matka Renaultin kirjojen parissa, ja tällä hetkellä tarkoitukseni on metsästää kirjastoista, divareista ja nettikirjakaupoista kaikki muutkin Renaultin kirjat. Kiitos Aleksanteri Suuren elämänkerran, tiedän nyt, mitä herralle tapahtuu elämän edetessä, mutta maltan silti hädin tuskin odottaa, että pääsen lukemaan tapahtumista väritetyn kuvauksen. On hieman tuskallista, ettei yksikään Turun alueen kirjastoista säilytä kokoelmissaan kumpaakaan Aleksanteri-trilogian jatko-osista. Ja että minulla on pahin tentti- ja esseenpalautus-kausi eikä minun todellakaan pitäisi lukea muuta kuin koulujuttuja. No, itken sitten tenteissä.

Mary Renault – Fire From Heaven

Penguin Books, 1970

384 sivua

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Chad Harbach - The Art of Fielding

Mitä saa kun yhdistää Moby-Dickin ja baseballin? No, näköjään Chad Harbach on saanut tällä yhdistelmällä aikaiseksi The Art of Fielding-nimisen romaanin.

Päätettyäni kuukausi sitten omistaa suuren osan elämästäni Herman Melvillen tutkiskeluun, aloin tietenkin etsiä internetistä samanhenkisiä ihmisiä, ja onneksi heitä löytyikin muutama. (Suomalaiset Melville-fanit, astukaa esiin!) Kaikki heistä tuntuivat olevan sitä mieltä, että jokaisen itseään kunnioittavan Melville-diggarin täytyy tutustua erääseen huomattavasti nykyaikaisempaan teokseen, nimittäin tähän edellämainittuun The Art of Fieldingiin. Koska minä otan diggailuni hyvin vakavasti, ryntäsin tietenkin välittömästi lainaamaan kirjan kirjastosta.

Tästä on nyt vissiin yli kolme viikkoa, mutta koen silti velvollisuudekseni kirjoittaa The Art of Fieldingistä, sillä mitä enemmän sitä kirjaa mietin, sitä enemmän haluan omistaa sille rakkauslauluja.

The Art of Fielding on, lyhyesti sanottuna, teos baseballin maailmasta. Kirjan keskiössä seikkailee Henry, nuori baseball-lahjakkuus, joka lukiosta päästyään joutuu luopumaan unelmastaan ammattipelaajana kiitos työläistaustan ja rahanpuutteen. Onni kuitenkin kääntyy, kun Westish Collegen baseball-joukkue Harpoonsin huippupelaaja Mike iskee silmänsä Henryyn kesken harjoitusten ja värvää tämän koulunsa baseball-joukkueseen. Lukukauden alettua tarinaan astuu Henryn flambojantti huonetoveri Owen, ja kun pakkaa saapuvat sekoittamaan vielä Collegen presidentti ja Melville-asiantuntija Guert ja tämän vasta eronnut ja kotiin palannut tytär Pella, ovat katastrofin ainekset kasassa. Henry saa nopeasti huomata, ettei tähtipelaajan elämä ole silkkaa ruusuilla tanssimista.

Minun on vaikea kirjoittaa tästä kirjasta, sillä joka kerta, kun ajattelen sitä, minut valtaa hyvin lämmin, unenomainen tunne. Lukukokemus oli silkkaa riemua; välillä itkin, välillä nauroin katketakseni, ja kaiken kaikkiaan kirjan yli 600 sivua olivat ohi aivan liian nopeasti. En tiedä urheilusta yhtikäs mitään, joten voisi luulla, että baseball-kirja olisi ollut minulle silkkaa kidutusta, mutta päin vastoin. Vaikka The Art of Fielding on ns. baseball-kirja, käsittelee se baseballin ohella huomattavasti universaalimpia aiheita. Tietenkin college-ympäristö tekee kirjasta osittain hyvin tyypillisen tarinan aikuistumisesta ja etenkin itsensä löytämisestä, mutta laajan hahmokaartin ja vaihtuvan näkökulman ansiosta itsensä löytäminen näyttäytyy syvänä prosessina, joka ei pysähdy aikuisuuteen.

Kirjan ydin löytyy ehdottomasti monipuolisesta, värikkäästä ja sydämellisestä henkilöhahmojen kirjosta. Harbach on onnistunut rakentamaan kokonaisia, aitoja ihmisiä, joiden olemassaoloon haluaa uskoa, ja joita alkaa rakastaa kaikista vääristä valinnoista ja ärsyttävistä luonteenpiirteistä huolimatta. Kirjan edetessä ja ongelmien kasautuessa huomasin usein miettiväni, että vaikken olekaan hahmojen kaikkien tekemisten kannalla, toivon heille silti ainoastaan parasta ja haluan heidän olevan onnellisia. Tällainen ajattelu saattaa johtua joko liiallisesta eläytymiskyvystäni tai sitten vain siitä, että Harbachin henkilöhahmot ovat hyvin todentuntuisia. The Art of Fielding jäi mieleeni myös kirjana, jossa oli suorastaan loistava representaatio niin kansallisuudesta, ”rodusta”, pystyvyydestä, yhteiskuntaluokasta ja seksuaalisuudestakin; henkilöhahmoja ei tosiaankaan voi sulkea yhteen kategoriaan tai muottiin. Nostan hattua myös kirjan tavalle kuvata masennusta monipuolisesti ja uskottavasti.

The Art of Fielding osoittautui teokseksi, jonka lukemisesta yksinkertaisesti nautti. Kirja eteni vauhdikkaasti, ja useamman kerran minun piti pysäyttää itseni selaamasta parikymmentä sivua eteenpäin ja ottamasta selvää, mihin hiuksianostattavan jännittävä tilanne päättyisi. Vähintään yhtä usein myös jumituin lukemaan yksittäisiä kohtia uudestaan ja uudestaan, sillä niiden hienous suorastaan lamautti minut. Päästyäni viimeiselle sivulle halusin lukea kirjan välittömästi uudestaan, sillä siinä on niin paljon eri sävyjä ja kerroksia, että olen taatusti missannut vaikka mitä ensimmäisellä lukukerralla. Kirjan luettuani olen kahlannut läpi muutamia Harbachin haastatteluja, ja en voi muuta kuin ihailla herran ajatustyötä, harkintaa ja ehdotonta omistautuneisuutta tarinalleen ja henkilöhahmoilleen. No, luultavasti useimmat kirjailijat ovat ehdottoman omistautuneita tarinalleen ja henkilöhahmoilleen, mutta Harbachin haastatteluja lukiessa koin mitä suurimpia ahaa-elämyksiä. Että vau, tämä kaveri on miettinyt tämän niin huolellisesti ja tajuaa tämän jutun niin hyvin, niiiiiin upeaa.

Ja poimiessani The Art of Fieldingin kirjaston hyllystä minä hiisi vieköön nauroin itselleni ja harrastuksilleni sillä ”oikeasti nyt – kirja baseballista, mitä mä teen elämälläni, tämän täytyy olla ehkä älyttömin juttu koskaan.” No, eipä ollut. Helpoksi luulemani urheilukirja olikin aivan mielettömän liikuttava, viihdyttävä ja ajatuksia herättävä teos.

Nyt ongelmani on, että vaikka olen saanut markkinoitua Moby-Dickiä kavereilleni oikein menestyksekkäästi, en oikein tiedä, miten markkinoisin The Art of Fieldingiä. ”Nyt kun ootte kaikki lukeneet Moby-Dickin ja tietenkin tykänneet siitä tosi paljon niin seuraavaksi käytte lainaamassa kirjastosta tällaisen baseball-kirjan joka ei siis tosiaankaan oo pelkkä baseball-kirja – eikun hetkinen, ettepä käykään, sillä se on yhä mulla lainassa enkä muuten palauta sitä ennen kuin olen hankkinut itselleni oman painoksen. Sori.” Hmm mmmm.

(En muuten vieläkään tiedä mitään baseballista, sillä Harbach ei missään välissä pysähtynyt selittämään esimerkiksi pelin sääntöjä. Nyt omaan vain aivan käsittämättömän englanninkielisen baseball-sanaston, mutten osaa hyödyntää sitä millään lailla. Olen aika varma, että jos Melville olisi kirjoittanut The Art of Fieldingin olisin perillä pelin säännöistä viimeistä yksityiskohtaa myöten, sillä Melville olisi taatusti käyttänyt joka toisen luvun sääntöjen kertaamiseen. The Art of Fieldingissä keskitytään itse tarinaan.)

Chad Harbach - The Art of Fielding
Back Bay Books, 2011
609 sivua

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Zadie Smith - White Teeth

Olen lukenut Zadie Smithin romaania White Teeth varmaan marraskuusta lähtien. En tiedä mikä siinä on, mutta joskus erittäin hyvätkin kirjat jäävät taka-alalle, ja valitettavasti White Teeth oli yksi tällaisista taka-alalle jääneistä kirjoista. Luin sitä hyvin satunnaisesti, yleensä silloin kun en saanut mieleeni mitään muita kirjoja, joita lukisin mieluummin. Eilen otin itseäni lopulta niskasta kiinni ja luin kirjan viimeiset 150 sivua.

En todellakaan tiedä, miksen lukenut White Teethiä yhtäjaksoisesti, sillä se on mielestäni oikein viehättävä teos. Zadie Smithin esikoiskirja sai ilmestyessään paljon kiitosta, ja ansaitusti saikin: kirja kertoo hyväntuulisen ja ajatuksia herättävän tarinan kulttuurien yhteentörmäyksestä englantilaisessa ympäristössä. Teos rakentuu muutaman hyvin erilaisen perheen ympärille; keskiössä ovat Jonesit; kolikonheittelyä harrastava roskaruuasta pitävä perusenglantilainen Archie, hänen jehovantodistajaäitiään vieroksuva jamaikalainen vaimonsa Clara sekä heidän tyttärensä Irie, ja Iqbalit; Bangladeshista britanniaan muuttanut toisessa maailmansodassa haavoittunut sukuhistoriaan hurahtanut Samad, hänen äkkipikainen mutta kärsivällinen vaimonsa Alsana ja perheen kaksospojat Millat Ja Magid. Myöhemmin pakkaa saapuu sekoittamaan vielä ns. kunnollinen keskiluokkainen englantilaisperhe Chalfen. Ainakin päällepäin vaikuttaa siltä, että ainoa perheitä yhdistävä tekijä on heidän hampaidensa väri (jos edes se). Kolmen perheen ja heidän tuttavapiirinsä kautta Zadie tarkastelee kärkkäästi, hauskasti ja valloittavasti menneisyyden vaikutusta, perheen merkitystä, ja ennakkoluuloja muita ihmisiä sekä kulttuureja kohtaan.

Kirja on jaettu useampaan osaan, ja kutakin johtaa aina joku edellämainittujen perheiden jäsenistä. Tämänkaltainen kertojan vaihtelu alkaa olla hyvin yleistä nykykirjallisuudessa, mutta minua itseäni se on aina viehättänyt, varsinkin, jos kyseessä on pidempi kirja. White Teethin kohdalla vaihtelu toimi mielestäni erityisen hyvin, sillä Zadie Smith on mainio rakentamaan hurmaavan raivostuttavia henkilöhahmoja. Luulin aina kertojan vaihtuessa pitäväni silloisesta hahmosta erityisen paljon, mutta mitä enemmän sain katsella tapahtumia hänen näkökulmastaan, sitä enemmän hän alkoi minua ärsyttää  - mutta ei kuitenkaan ikävällä vaan ainoastaan pisteliään huvittavalla tavalla. Smithin hahmot eivät ole yksipuolisia karikatyyrejä vaan huolellisesti kasattuja ja rehellisiä kokonaisuuksia, joihin oli ilo tutustua ja joiden ajatuksia seurasi mielellään. Se olikin tietenkin olennaista, sillä kirja asettaa suurimman painon hahmojen välisille suhteille. Henkilöhahmojen tehtävä on kannattella juonta harteillaan.

Hahmojen luvun ja moninaisuuden lisäksi kirjasta pistää esiin sen seuraama aikajana. Kirjan aikaväli on suhteellisen laaja; osa tapahtumista juontaa juurensa jo 1800-luvulta, ja tarina jatkuu aina vuoteen 1999 saakka. Laajan hahmokaartin ja pitkän aikavälin vuoksi kertomus voisi helposti sortua sekavuuteen, ja paikoitellen näin kenties käykin, mutta suurimman osan ajasta Zadie Smith onnistuu pitämään hahmojensa ja juonikuvioidensa langat hallinnassaan. Zadie Smith loistaa myös yllättävyydellään; välillä luulin tietäväni vuorenvarmasti, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan, mutta sitten tarina lähtikin lähes päinvastaiseen suuntaan. Loppua kohden minua alkoi epäilyttää, saisiko kirjailija kerättyä kaikki tarinan sivujuonet kasaan sujuvaksi, tyydyttäväksi lopuksi, mutta jälleen kerran huomasin huolehtineeni turhaan; näinkin pitkän aikavälin kattava kirja on näemmä mahdollista lopettaa jännittävästi, yllättävästi, hauskasti ja tyylikkäästi.

Kaiken kaikkiaan Zadie Smith on erinomaisen hauska tarinankertoja, johon tutustumista suosittelen hyvin lämpimästi. Kun lainaan kirjastosta Smithin seuraavan kirjan, en taatusti käytä sen lukemiseen useampaa kuukautta, tuskin edes useampaa päivää.

Zadie Smith - White Teeth
Penguin Books 2001
542 sivua

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Herman Melville - Moby-Dick; Or, The Whale

Voi hyvät hyssykät. Minun pitäisi varmaan lopettaa tämän tekstin kirjoittaminen hyvän sään aikana, siis, heti.

Olin viime viikolla äitini luona kylässä. Kävin pitkästä aikaa vanhan kotikylän kirjastossa, ja luin nopeahkossa tahdissa kolme sieltä lainaamaani kirjaa. Torstaina olin kuitenkin ongelman äärellä; luin heti aamulla viimeisen lainaamistani kirjoista loppuun, enkä oikein tiennyt, mitä lukea seuraavaksi. Kaikki kirjat, joiden lukemista odotin innolla, olivat tietenkin minulla kotona. En myöskään halunnut lainata kirjastosta kirjaa, jota en ehtisi lukea sunnuntaihin eli Turkuunpalaamispäivään mennessä, sillä en halunnut raahata kirjaston kirjoja paikkakunnalta toiselle. Mikä pulma! Lopulta päätin ratkaista asian lataamalla lukulaitteeseeni jonkin klassikon Project Gutenbergistä. Se sivusto on todellinen hengenpelastaja.

Päädyin Herman Melvillen Moby-Dickiin.

En oikein tiedä miksi. Jotenkin ajatus tuon kirjan lukemisesta on asustellut takaraivossani jo pidemmän aikaa. Se voi johtua siitä, että Moby-Dickiä pidetään yhtenä amerikkalaisen kirjallisuuden hienoimmista merkkiteoksista, tai sitten siitä, että rakastamani Matilda-filmatisaatio päättyy siihen, että Matilda ja Miss Honey alkavat lukea Moby-Dickiä erittäin houkuttelevasti. Monien tekijöiden summa oli joka tapauksessa se, että latasin lukulaitteeseeni Melvillen klassikkoromaanin.

Kaikista hölmöintä on se, että aloitin kirjan lukemisen kunnolla vasta maanantaina, jo palattuani Turkuun, sillä päädyinkin lukemaan jotain ihan muuta loppuvisiittini ajan. Yhtäkkiä olinkin siis kaikkien niiden kirjojen äärellä, jotka oikeasti halusin lukea. Halusin kuitenkin lukea myös Moby-Dickin, ja maanantaina järkeilin, että voisin lukea sitä lounastaessani koululla; lukeminen lounaalla on minulle elämän pieniä suuria iloja, ja Kindlen lukeminen lounaalla on aivan erityisen hauskaa. Suunnitelmani oli siis lukea Moby-Dickiä hiljalleen, ehkä noin luvun verran päivässä, ja saada kirja luettua ehkä muutamassa kuukaudessa. (Siinä on 135 lukua.)

No, toisin kävi, sillä Moby-Dick osoittautui mielestäni parhaaksi kirjaksi ikinä ja luin yli 700-sivuisen järkäleen alle kolmessa päivässä. Se siitä hitaanpuoleisesta lukukokemuksesta.

Olin onnistunut elämään maapallolla yli 20 vuotta niin, että ainoana Moby-Dick-informaationani oli se, että kirjassa on valas. On siinä ilmeisesti muutakin. Tarinaa kertoo Ishmael, rahaton ja ilmeisen velvoitteeton nuorimies, joka päättää pestautua valaanpyydystysalukselle töihin, sillä työskenneltyään jonkin verran kauppalaivoilla hän kuvittelee tietävänsä jotain purjehduksesta. Onnekkaan sattuman kautta hän löytää itsensä polynesialaisen kannibaalin vuoteesta, solmii tiiviin suhteen tämän jännittävän ulkomaalaisen kanssa, ja eipä aikaakaan kun kaksikko on yhdessä töissä Ishmaelin valitsemalla aluksella, valmiina valaanpyyntiin. Pian kuitenkin osoittautuu, ettei kyseessä ole mikään kaikista tavallisin pursi; laivan kapteeni Ahabilla on vaarallinen pakkomielle häneltä jalan vieneeseen tarunhohtoiseen Moby-Dickiin, valkoiseen valaaseen. Loppu on kirjallisuushistoriaa.

Mistä tässä nyt edes aloittaisi. Siitäkö, että välillä Herman Melville unohtaa juonen kulun totaalisesti ja jaarittelee sivukaupalla valaiden anatomiasta? Siitäkö, että Melville heittelee joka toiselle sivulle sekä Kreikan mytologia-, Raamattu- että hindulaisuus-viittauksia? Siitäkö, että jossain vaiheessa Herman Melville unohtaa kirjan alussa esittelemänsä päähenkilöt ja vaihtelee näkökulmaa itsensä ja kaikkien muiden hahmojen välillä hyvin sattumanvaraisesti? Siitäkö, että ensimmäisen kerran kuuluisa erikoisvalas mainitaan vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, ja että ensimmäisen kerran se nähdään vasta kirjan puolivälissä? Vai siitäkö, että Herman Melvillellä itsellään tuntuu olevan vaarallinen pakkomielle raamikkaisiin ulkomaalaisiin? Vaiko sittenkin siitä, että kirjoissa on mielenkiintoista filosofista pohdintaa hyvän ja pahan olemuksesta, ja että kaikesta edellämainitusta huolimatta (tai kuten minä asian näen, sen takia) Moby-Dick on oikeasti todella hieno ja mielenkiintoinen teos?

No, voin joka tapauksessa sanoa, että jos joku olisi ennen viime viikkoa kertonut minulle, mitä tämä kirja sisältää, en olisi ottanut heitä todesta. Moby-Dickin sisältöä on vaikea uskoa ennen kuin sen lukee. Minusta on suorastaan käsittämätöntä, miten se on yhtäkkiä 1900-luvun alussa noussut yhdeksi amerikkalaisen kirjallisuuden ylistetyimmistä teoksista. Julkaisuaikanaan Moby-Dick jäi suhteellisen vähälle huomiolle, ja Melville-raukka kuoli rahattomana ja täysin unohdettuna, enkä kyllä ihmettele miksi. Olin viime maanantaihin saakka pitänyt Herman Melvilleä täysin vakavasti otettavana kirjailijanerona, mutta sitten luin Moby-Dickin ja aloin tehdä taustatutkimusta sen kirjoittajasta, ja nyt olen samaan aikaan hyvin hämmentynyt ja huvittunut. Okei, kyllä minä pidän Herman Melvilleä edelleen kirjailijanerona, mutta kuinka vakavasti otettavana sellaisena... No jaa.

Miksi tämä kirja on sitten saavuttanut klassikkoasemansa? Henkilökohtaisesti luulen, että melko harva on loppujen lopuksi lukenut sen, ja kaikki uskovat vain jotain arvostettua kaveria, joka on joskus sanonut sen olevan hyvä. Tai siis, onhan se nyt ihan hillitön kirja. Minun mielestäni se on tietenkin aivan mahtava, sillä hei, 1800-luvulle tyypillinen romanttinen seikkailukertomus, kamppailua hyvän ja pahan välillä, tonnikaupalla turhia faktoja ja viittauksia, ja aivan käsittämätön määrä homoeroottista vihjailua? Paras kirja ikinä. Ja onhan sillä nyt paljon ns. akateemistakin arvoa; itseäni kiinnostaisi tutkia vähintäänkin kirjan etnosentrisyyttä ja toiseutta, toiseuden suhdetta maskuliinisuuteen, sitä, miten Ishmaelin ja Queequegin suhde muistuttaa klassisten eeposten toveruussuhteita, ja niin edespäin. Kirjassa minua viehättää myös se, että kaikessa hienoudessaan se on hyvin kaukana täydellisyydestä; siitä löytyy aivan loputtomasti aihetta pohdintaan ja ennen kaikkea kritiikkiin! Lisäksi se saa lukijan (ainakin minut) paitsi haaveilemaan lähdöstä merelle, myös etsimään tietoa kirjan historiallisista taustoista; yhtäkkiä haluaisin ottaa selvää esimerkiksi 1800-luvun valaanpyydystysalusten kansalaisuusjakaumasta ja naisten osuudesta purjehduksessa. Ja tietysti haluan nyt lukea kaikki muutkin Melvillen kirjat. Herman Melville-innostus alkaa vaikuttaa loputtomalta suolta.

En ole varmaan koskaan ollut näin ylpeä itsestäni, sillä kolmen päivän aikana olen saanut markkinoitua Moby-Dickiä ystävilleni niin tehokkaasti, että useampi on luvannut hakea kirjan kirjastosta lähipäivinä (ja osa on jo hakenut), ja saatamme järjestää Moby-Dick-lukupiirin. En usko, että tällä tekstillä on mahdollisiin lukijoihin yhtä rohkaisevaa vaikutusta (saatan olla vakuuttavampi elävänä, ja lisäksi kaverini saattavat olla hieman erikoislaatuisia), mutta jos joku nyt jostain syystä innostuu ja haluaa lukea Moby-Dickin niin enpä voi muuta kuin onnitella valinnasta. Ja jos joku haluaa keskustella lukukokemuksestaan, niin... täällä ollaan.

Herman Melville - Moby Dick
1851
n. 700 sivua

lauantai 8. helmikuuta 2014

Donna Tartt - Pieni ystävä

Luin viime viikolla lopultakin Donna Tarttin Pienen ystävän loppuun. Lainasin kirjan kirjastosta joululahjalukemistoksi, mutta jostain käsittämättömästä syystä jätin sen kesken miltei kuukaudeksi ja palasin sen pariin vasta päästyäni taas turvallisesti takaisin Turkuun ja polkaistuani kevätlukukauden käyntiin yliopistolla.

Se että jätin kirjan kesken ei johtunut missään tapauksessa kirjan sisällöstä, sillä ihastuin Pieneen ystävään välittömästi. Monille ihmisille Tarttin toinen teos on ollut melkoinen pettymys kirjailijan henkeäsalpaavan debyytin jälkeen. Myönnän itsekin, että The Secret Historyn ja The Little Friendin välillä on melkoinen kuilu: edellisestä löytyy tweed-takkeja, kylmiä cocktaileja, kallista kirjepaperia ja sille kirjoitettuja klassisten kielten sanoja; jälkimmäisessä puolestaan esiintyy hikisiä kesäpäiviä, kissanraatoja, jähmettynyttä paistinrasvaa ja polkupyöriä. Kauas on tultu.

Pienen ystävän keskinäyttämöllä on, kuten edeltäjässäänkin, murha. Eräänä äitienpäivänä Dufresnesin perheen esikoinen Robin löydetään hirtettynä pihapuuhun, eikä tragedian jälkeen mikään ole enää ennallaan: vanhempien välit kylmenevät kun äiti vaipuu syvään masennukseen ja isä muuttaa työtehtävien vuoksi toiseen osavaltioon; perheen kaksi tytärtä, haaveileva Allison ja huimapäinen Harriet jäävät perheen toimeliaan taloudenhoitajan Ida Rhewn ja tiukan isoäiti Edien ja äidin puoleisen kirjavan isotätikatraan vastuulle. Kirja käynnistyy, kun Robinin kuolemasta on kulunut 12 vuotta ja perheensä tuskaa vuosikaudet seurannut Harriet päättää selvittää, kuka on hänen veljensä murhan takana. Vähänpä Harriet tietää, mikä häntä mysteeriä selvittäessä odottaa.

1970-luvun syvään etelään sijoittuva kertomus on rankka mutta palkitseva kuvaus lasten ja aikuisten maailman vaarallisesta yhteentörmäyksestä, menetyksestä ja sen käsittelemisestä sekä hyvin erilaisten yhteiskuntaluokkien kohtaamisesta. Jälleen kerran Tartt rakentaa suuren tarinan hahmojen yksityiskohtaisuuden ja moninaisuuden ympärille. Mutkittelevaa ja poukkoilevaa juonikehystä tasapainottavat surullisen rehelliset henkilökuvat: seikkailua janoava uskaliaan itsepäinen Harriet, joka jää perheensä menetyksen jalkoihin; silkinpehmeä Allison, joka on oppinut selviämään olemalla mahdollisimman huomaamaton; Charlotte-äiti, joka haahuilee pitkin suurta asuntoa nuhjuisessa yöpaidassa syöden ainoastaan minttujäätelöä viinilasista; olosuhteiden uhri Danny Ratliff, josta paljastuu tarinan edetessä yhä laajempi ja herkempi kuva... Henkilöhahmot kehittyvät samaa tahtia tarinan kanssa, heistä huomaa loputtomasti uusia sävyjä ja piirteitä, heidät oppii tuntemaan, heitä alkaa ymmärtää, ja heidän toivoo selviävän elämän kolhuista. Tartt kertoo tarinaa kaikkitietävästi mutta monen eri hahmon näkökulmasta, ja joskus näkökulmien vaihto käy hyvinkin nopeasti. Tämä oli paksussa kirjassa mielestäni varsin tervetullut kertomisen keino, eikä näkökulmien vaihtuminen tehnyt lukukokemuksesta sekavaa.

Nautin myös suunnattomasti kirjan käsittelemästä luokkajaosta. Kirjan keskiössä on kaksi hyvin erilaista perhettä, joiden kummankaan elämä ei ole ruusuilla tanssimista, ja joiden tarinat alkavat kietoutua synkällä tavalla yhteen. Durfresnesit ovat aikoinaan kuuluneet ns. Mississippin parhaimmistoon, mutta hiljalleen heidän arvonsa ja rikkautensa ovat valunut kuiviin; Ratliffien suku on taas ollut alusta saakka altavastaavan osassa, ja heidän on täytynyt vain sopeutua elämään pohjalla. Tartt vihjailee hienosti myös syvän etelän vahvaan rotujakoon ja siitä koituviin ongelmiin. Kirja kuvaa hienovaraisesti mutta vaikuttavasti sitä, kuinka hyväosaisuus ei välttämättä johda onneen tai menestykseen, kuinka hyvät tulot tai hyvä nimi eivät suojaa onnettomuuksilta, kuinka odottamaton tragedia voi muuttaa tulevaisuuden, ja kuinka selviäminen tuntuu joskus suorastaan mahdottomalta, mutta toisaalta myös sitä, kuinka usein hirveistäkin oloista löytyy käsittämätöntä herkkyyttä. Ja ehkä ennen kaikkea sitä, miten erilaiset maailmat voivat kohdata hyvin erilaisilla tavoilla; välillä saumattomasti ja välillä murskaavasti.

Eva Siikarlan suomennos on tarkka ja miellyttävä, ja vaikka usein suomennettua teosta lukiessani pysähdyn miettimään, miten mikäkin asia on alkuperäiskielellä esitetty, ei Pienen ystävän parissa tarvinnut. Kieli kulki suomen kielellä viehättävän houkuttelevasti ja samalla mutkattomasti, mistä olin erityisen tyytyväinen, sillä hyvin usein kyllästyn suomennosten ärsyttävyyksiin ja päädyn vain lopulta metsästämään alkuperäisteoksen käsiini.

Donna Tartt on ottanut tavaksi julkaista kirjan kerran kymmenessä vuodessa, ja mielestäni kymmenen vuotta on ihan kelpo aika näin hienon tarinan kehittämiseen. Maltan tuskin odottaa, että pääsen käsiksi kirjahyllyssäni odottavaan Goldfinchiin, sillä se ei varmaan voi olla mitään muuta kuin absoluuttista kielellistä herkkua. Donna Tartt on ihana.

Donna Tartt - Pieni ystävä
WSOY 2006
(The Little Friend, 2002)
suom. Eva Siikarla
620 sivua

bell hooks - Feminist Theory


Vaihdoin tuossa vastikään profiilikuvani. Uudessa kuvassa seison kirjahyllyni edessä ylläni maailman paras collegepaita: se on suuri ja lämmin, ja mikä hienointa, sen etumuksessa lukee yhden lempifeministeistäni bell hooksin ehkä tunnetuimman teoksen nimi: Feminism Is For Everybody. Jos minulta kysytään, kuka on sellainen tasa-arvoa ajava teoreetikko, johon kaikkien pitäisi tutustua, olisi vastaukseni bell hooks. 

Lämpimät tunteeni bell hooksia kohtaan voimistuivat entisestään, kun luin viime viikolla leidin teoksen Feminist Theory: From Margin To Center. Siinä on kirja, jota voisi mielestäni mainostaa hyvänä arkipäivän feministin käsilukemistona; kirjana, joka käsittelee nopeasti ja helppotajuisesti useita tärkeitä feminismin osa-alueita. 

Kirja on jaettu kahteentoista lukuun, joista jokaisella on oma aiheensa; niistä esimerkkeinä feminismi yleisesti, people of colour feministisessa ajattelussa, koulutus, valta, vanhemmuus, väkivalta ja seksistisen sorron päättäminen. Vaikka teoksesta löytyy paljon painavaa asiaa, ei lukukokemus itsessään ole turhan raskas: kirja oli mielestäni jopa kevytlukuinen, sillä sen teoriat ovat selkeästi esitettyjä, sekä helposti lähestyttäviä ja sisäistettäviä. hooksin teos on hyvin kompakti ja selkeä, mutta samalla monipuolinen yleiskatsaus feminismiin, ja mikä parasta, hooks ei tyydy käsittelemään ongelmia vain yhdestä näkökulmasta. 

Olen lukenut Sukupuolentutkimuksen klassikot-kurssin puitteissa useita 1900-luvun merkittävimpiä tasa-arvoa kannattavia ja ajavia teoksia, ja miltei kaikissa minua on häirinnyt se, kuinka monet epäkohdat on jätetty kokonaan huomiotta; esimerkiksi rasismi ja transfobia ovat kuuluneet harvan feministin prioriteetteihin. Intersektionaalisuuden huomiotta jättäminen on asia, joka kahlitsee mielestäni useimmat teokset omaan aikaansa, sillä ilman sorron monitasoisuuden tarkastelua feminismi ajaa vain niiden harvojen ihmisten asemaa, jotka ovat jo nyt suhteellisen etuoikeutettuja. Feminismi, joka hiljentää kaikkein sorretuimmat ryhmät ei yllä tasolle, jonka pitäisi olla nykyajan feminismille itsestäänselvyys. hooks onneksi tunnistaa sorron eri tasot ja yksilöiden kokemusten eroavaisuuden, eikä jätä vähemmistöjä marginaaliin. Myös tämän teoksensa kautta hooks viestittää, että feminismi kuuluu tosiaan kaikille. 

hooks on tunnettu etenkin valkoisen feminismin kritiikistä, joka on kieltämättä Feminist Theorynkin pääpiste. Tämä on kuitenkin mielestäni erittäin tervetullutta ottaen huomioon, kuinka valkoinen feminismin historia on. Usein "sisarkunnassa" esiintyvä rasismi on otettu vakavasti ainoastaan, jos sen on tuonut esille valkoinen feministi, mutta onneksi tämä on vähentynyt viimeisten vuosien aikana. hooks auttaa ymmärtämään, kuinka sisäistettyä ennakkoluulot ja syrjintä voivat olla, ja kuinka niistä tulisi päästä eroon. Toivon, että tämä kirja on tehnyt minusta astetta paremman ihmisen. (Toivon myös, että lähitulevaisuudessa akateemisen feminismin keskiöön nousee ihan koko sisterhood eikä pelkästään cisterhood.)

Siis, jos haluat tutustua arkipäivän feminismiin kivuttomasti ja kammoat tyhjänpäiväistä puhetta bikinivahauksesta ja hääjuhlista, tämä on sinun kirjasi. No, minun mielestäni tämä on kirja, johon jokaisen kannattaisi tutustua, huolimatta siitä, kannattaako tasa-arvoa vai ei. Tämäkin kirja kuuluu kaikille.

bell hooks - Feminist Theory: From Margin To Center
South End Press, [1984] 2000[1984] 2000
180 sivua

lauantai 25. tammikuuta 2014

Feminismiä kakskytluvulta: Virginia Woolf - Oma huone

Koska tänään on Virginia Woolfin syntymäpäivä, koen suorastaan velvollisuudekseni kirjoittaa muutaman sanan rouvan kirjasta Oma huone, jonka lukaisin toissaviikolla.

Ensinnäkin, Virginia Woolf on ollut vuosia valtavan ihastukseni kohde. (Jopa siinä määrin, että kun syksyllä kysyin äidiltäni, minkä kirjailijan, elävän tai kuolleen, hän haluaisi tavata kaikista mieluiten, oli oma vastaukseni Virginia Woolf. Peruin tosin puheeni puolentoista minuutin kuluttua ja muutin vastaukseni Victor Hugoksi, sillä haluaisin ihan oman mielenrauhani vuoksi selvittää, ketkä kaikki Kurjien hahmoista ovat queer. Mutta ei siitä sen enempää.) Virginian tekstit ovat niin käsittämättömän älykkäitä ja viehättäviä, että ne saavat minut välillä suorastaan haukkomaan henkeä. En tietenkään ole ainoa Virginia-fani, mikä näkyy jo siinä, kuinka paljon leidiä käytetään niin faktuaalisissa kuin fiktiivisissäkin tuotoksissa. Usein Virginiasta luodaan jopa epätodellinen kuva, ja kaiken Virginia-fiktion keskellä on helppo unohtaa, ettei kyseessä ole vain hahmo vaan ihan todellinen historiallinen henkilö. Siksi onkin välillä hyvä palata Virginia Woolfin omien kirjoitusten äärelle ja lukea, mitä hän on itse halunnut kertoa maailmalle.

Utuinen kuva Virginiasta täältä.

Sukupuolentutkimuksen klassikot-kurssilla meidät laitettiin tutkiskelemaan Omaa huonetta, joka on luultavasti rouvan tunnetuin teos. Yleensä siitä muistetaan mainita pääsanoma: naisella on oltava oma huone ja 500 puntaa vuodessa, jos hän aikoo kirjoittaa romaaneja. Lähemmin tarkasteltuna kirjasta löytyy monia muitakin ikimuistoisia ajatuksia ja oivalluksia.

Kirja on mielenkiintoinen tyyliltään mm. sen vuoksi, että vaikka se perustuu luentopakettiin aiheista naiset ja fiktio, seikkailee sen keskiössä silti fiktiivinen henkilö. (Teos on kirjoitettu Virginian 20-luvulla Cambridgen naisten collegein tilaisuudessa pitämien luentojen pohjalta.) Hänen kauttaan Woolf kuvailee, millaisiin esteisiin nainen törmää halutessaan kirjailijaksi. Samalla hän esittelee ohimennen merkittäviä kirjailijoita, kertoo naisista historiankirjoituksessa, sekä selvittää, miksei maailma tunne esimerkiksi Shakespearen kaltaisia nerokkaita naiskirjailijoita. Teksi kulkee kevyesti ja poukkoilee aiheesta toiseen, ja on varsin helppo huomata, että kirja perustuu puhuttuihin esityksiin. Oma huone onkin hyvä esimerkki tajunnanvirtatekniikasta, josta Virginia Woolf tunnetaan. Lisäksi esipuhe informoi, että Virginian läheiset kommentoivat Omaa huonetta sanoen, että siinä voi selkeästi kuulla Virginian oman äänen.

Oma huone oli kaikin puolin mielenkiintoinen ja avartava lukukokemus paitsi naisten asemasta 1900-luvun alussa, myös Virginiasta itsestään. Ymmärrän erinomaisesti, miksi tätä kirjaa pidetään yhtenä feministikirjoitusten suurista klassikoista; vaikka luennot on pidetty ja kirja kirjoitettu 20-luvun lopulla, ovat useat sen käsittelemistä aiheista yhä ajankohtaisia. Ajatuksia herättävä ja erittäin järkevä pieni teos suurista asioista!

Virginia Woolf - Oma huone
(A Room of One's Own, 1929)
Gummerus 2001
suom. Kirsti Simonsuuri
156 sivua

tiistai 21. tammikuuta 2014

Aloitus runovuodelleni 2014

Käynnistin kirjallisuusvuoteni 2014 muutamalla runoteoksella. Elämäni ensimmäiset 18 vuotta suhtauduin runouteen melko neutraalisti; tuntemukseni oli olematon ja luin runoutta hyvin harvakseltaan, mutta tykästyin kyllä teoksiin, joihin satuin tutustumaan. Melko neutraali suhtautuminen muuttui ei-niin-neutraaliksi kevättalvella 2012, kun rakastuin Alan Bennettin näytelmään The History Boysin, jossa päähenkilöt siteeraavat runoa tai toista suunnilleen lakkaamatta. Siitä alkoi minun runoinnostukseni. Yhtäkkiä lukuisat runoilijat löysivät tiensä niin sydämeeni kuin kirjahyllyynikin.

Nykyään lainailen satunnaisesti klassikoita ja uusia tuttavuuksia kirjastosta, ja haaveilen kattavasta runokokoelmasta omassa kirjahyllyssäni. En ole nirso runojen tai runoilijoiden suhteen, ja luen mielelläni niin romantiikan ajan runoutta kuin fandomrunouttakin. Olen jopa iloinen siitä, etten osaa erottaa ns. hyvää runoutta ns. huonosta runoudesta; minulle on yhdentekevää, luenko parinsadan vuoden takaista klassikkoa vain riviryhmää, jonka parikymppinen opiskelijatyttö on kirjoittanut ja pistänyt blogiinsa edellisenä päivänä. Jos pidän runosta, minä yksinkertaisesti pidän siitä, ja sillä selvä. En lajittele runoja niiden "taiteellisen arvon" mukaan.

(Parikymppiset opiskelijatytöt (ja teinitytöt myös) ovat sitäpaitsi äärimmäisen aliarvostettu ryhmä myös runouden saralla. Esimerkiksi Elizabeth Hewer kirjoittaa usein ihailtavan viehättäviä teoksia.)

Mutta eksyin jälleen aiheesta. Tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa runouden yleisluonteesta tai edes siitä, kuinka aliarvostettu ryhmä teini- ja jälkiteini-ikäiset tytöt ovat, vaan hieman muutamasta runokokoelmasta, jotka luin viime viikolla. Vuoden ensimmäisellä vierailukerrallani Turun ihanaan kirjastoon poimin mukaani E. E. Cummingsin runokokoelman Selected Poems 1923-1958 ja Maya Angeloun teokset Just Give Me a Cool Drink of Water 'Fore I Diiie ja Oh Pray My Wings Are Gonna Fit Me Well.

Aloitin Cummingsista, ja täytyy tunnustaa, että petyin hienoisesti. Olin kaiketi odottanut, että jokainen runo olisi yhtä tajunnanräjäyttävä kuin lempirunoni (esimerkiksi se, joka loppuu for life's not a paragraph / And death i think is no parenthesis). Cummings on kuitenkin tyyliltään melko epätasainen, ja jos mieltyy vain toiseen puoleen runoilijan tavasta kirjoittaa, ei toinen puoli ole mahdollisesti yhtä mieluisa. Jotkut Cummingsin runoista ovat mielestäni suorastaan täydellisiä, ja voisin lukea niitä uudestaan ja uudestaan (ja luenkin), toiset taas eivät kosketa minua millään tavalla.

Runokokoelma oli usein koskettava ja oivaltava, ja enimmäkseen nautin sen lukemisesta melkoisesti. Cummings ei ehkä noussut suursuosikkieni joukkoon, mutta palaan varmasti hänen pariinsa toistekin.

Maya Angeloun kokoelmat olivat sen sijaan sataprosenttista herkkua. Etenkin Just Give Me a Cool Drink 'Fore I Diiie voitti minut puolelleen täydellisesti. Kokoelma on jaettu kahteen osaan: ensimmäinen osa, Where Love Is a Scream of Anguish on nimensäkin mukaisesti aiheeltaan romanttinen mutta kirpeä. Hempeästä teemasta huolimatta Angeloun runot ovat kaukana kevyestä: säkeet ovat usein onnettomia ja kaihoisia, mutta samalla pistävän oivaltavia. Toinen osa, Just Before the World Ends, käsittelee puolestaan rasismia ja valkoista ylivaltaa, ja tekee sen erinomaisesti. Angeloulta, joka tunnetaan terävästä kansalaisaktivismistaan, en toki juuri muuta odottanutkaan.

Runot ovat vihaisia, tarkkoja ja niin aitoja, että lukijaan sattuu. Raastavat kuvaukset on usein maustettu hillittömillä riimeillä ja kevyellä sanailulla, ja tämän ansiosta painava sanoma ei tee runoista turhan raskaita. Tyyliltään runot ovat melko perinteisiä ja loppusoinnut esiintyvät miltei kaikissa runoissa, mutta yleensä mukaan on heitetty myös jokin hauska nykyaikaisempi tyylikeino, joka keskeyttää runon ja tuo siihen lisää särmää. Tämä puolestaan vahvistaa entisestään runojen aiheiden ristiriitaisuutta. Lopputulos on mielestäni vertaansa vailla. Tulevaisuudessa haluan ehdottomasti tutustua Angeloun tuotantoon laajemmin.

Tämä vuosi alkoi siis runouden osalta oikein hyvin, ja voi olla, että innostun vierailemaan runo-osastolla ehkä jopa entistä useammin. Saas nähdä.

E. E. Cummings - Selected Poems 1923-1958
Faber & Faber, 1960
104 sivua

Maya Angelou - Just Give Me a Cool Drink 'Fore I Diiie
Virago Press, 1988
116 sivua

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Thomas Harris - Punainen lohikäärme

Joulun alla kämppikseni oli kutsunut kavereitaan kylään, ja eräässä vaiheessa iltaa puhe kääntyi NBC:n uuteen Hannibal-rikosdraamaan. "Mä en tajuu miten kukaan voi nauttia siitä sarjasta", eräs vieraista kommentoi. "Iha sairas sarja", sanoi toinen. Minä meinasin tukehtua nauruun, sillä noin 80 prosenttia kaveripiiristäni on myynyt sielunsa kyseiselle sarjalle. Kuulen sarjasta suosituksia vähintään kerran viikossa. Ja viime viikolla sain kutsun Hannibal-lukupiiriin, jota ystäväni mainosti sanomalla: "Se on viini- ja juustoilta, jossa saa myös keskustella ekasta Hannibal Lecter-kirjasta."

Sellaista ei tietenkään voi jättää väliin (siis pääosin hyvän seuran takia), joten tunsin velvollisuudekseni myös lukea sen ensimmäisen Hannibal Lecter-kirjan. Marssin maanantaina kirjastoon ja poimin Thomas Harrisin Punaisen lohikäärmeen hyllystä.

Luen rikos- ja/tai jännityskirjallisuutta äärimmäisen harvoin. Yleensä nautin ainoastaan vanhanaikaisista dekkareista (Sherlock Holmes, krhhhmm, se aito ja alkuperäinen), ja useat uudemmat huumekauppa-pahat naapurimaat-prostituutio-rikosvyyhdit-asetelmaa kiertelevät teokset jättävät minut kylmäksi. Luen tarpeeksi huumekaupasta, prostituutiosta ja rikosvyyhdeistä sanomalehdistä, en halua lukea niistä viihdetarkoituksessa. Kokemusteni kautta olen tullut siihen tulokseen, etteivät rikosromaanit ole oikein minun juttuni. Hannibal-lukupiirin vuoksi oli kuitenkin tehtävä uhrauksia.

Kirjan pääosassa on Will Graham, aikaiselle eläkkeelle jäänyt mestariprofiloija, jonka ystävä FBI:stä pyytää mukaan murhatutkimukseen kun erikoinen sarjamurhaaja alkaa lahdata kunniallisia amerikkalaisia perheitä. Tapauksen selvittäminen osoittautuu kinkkiseksi tehtäväksi, ja pian Willin onkin käännyttävä vanhan tuttunsa, sarjamurhaajaihmissyöjä Hannibal Lecterin puoleen. Hannibalin takia Will on eläkkeelle jäänytkin, sillä muutama vuosi takaperin Will on ottanut tämän sosiopaatiksi todetun sarjamurhaajan kiinni ja haavoittunut siinä hommassa pahasti. Korkea moraali saa Willin kuitenkin tavoittelemaan tulevien murhien estämistä kaikin keinoin, ja ennen kuin hän huomaakaan, on hänen oma turvallisuutensa vaarassa.

Aloitin kirjan maanantai-iltana ja sain sen päätökseen tiistaina, onneksi. Yksi suurimmista lukumotivaatioistani oli se, että "sitten kun olen lukenu tämän loppuun minun ei enää koskaan tarvitse avata sitä". En tarkoita tällä, että kirja olisi huono, ei todellakaan. Kirja on ehdottomasti kiinnostava ja koukuttava. Sivut kääntyvät kuin itsestään, kirjaa on vaikea laskea käsistään ja sitä rataa. Mutta kuten yleensä psykopaattimurhaajista kertovia kirjoja lukiessa, aloin tälläkin kertaa ajatella, että täytyy olla itse suunnilleen psykopaattimurhaaja jotta keksii kirjoittaa tällaista tavaraa. Tunnustan, että puolessa välissä kirjaa olin niin tuskanhiessä, että minun oli pakko kurkata juonipaljastukset wikipediasta ennen kuin kykenin jatkamaan lukemista. Aivan hirveän inhottava kirja.

Pahinta Harrisin kerronnassa ei ole edes se, mitä hän kertoo, vaan nimenomaan se, mitä hän jättää kertomatta. Kun Harris kirjoittaa, että joku "onnistui pelastamaan toisen silmänsä", alkaa saman tien pohtia, mitä sille toiselle sitten tapahtui, ja sitten koko hommaa ei enää kuvailla sananpuolikkaallakaan. Lukija jätetään täysin oman mielikuvituksensa armoille. Julmaa.

Punainen lohikäärme ei siis ollut ihan minun kirjani, ja jatko-osia aion lukea vain, jos Hannibal-lukupiiri niin velvoittaa. Suosittelisin kirjaa psykologisesti rankkojen rikoskirjojen ystäville, mutten voi olla miettimättä, kuka ihme on psykologisesti rankkojen rikoskirjojen ystävä. No, kirjojen myyntitilastoista päätelleen ilmeisesti aika moni. Minä en kuitenkaan kuulu siihen joukkoon.

(Ai niin, joku edellisistä lukijoista oli lisännyt kirjaston kirjaan oman pilkutuksen. Se oli usein turhanpäiväistä ja vielä useammin äärettömän ärsyttävää. Ja sitten kuulin, että myös kaverini antikvariaatista ostetussa painoksessa on edellisen lukijan lisäämä pilkutus. Aloin tuntea tervettä pelkoa.)

Thomas Harris - Punainen lohikäärme
(Red Dragon, 1981)
Gummerus 2002
suom. Risto S. Valassaari
383 sivua