sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Viimeisetkin aivosoluni taisivat paeta kolme viikkoa sitten

En oikein tiedä, mistä aloittaisin. Yritän kovasti pohtia, miten voisin kirjoittaa valitsemastani aiheesta ilman, että vaikuttaisin lopullisesti seonneelta. Se taitaa olla mahdotonta. Varoitus: kirjoitus sisältää arveluttavaa mainostusta ja/tai tuotesijoittelua.

Käytin kolme viikkoa sitten kesäni ainoan loman pyrähtääkseni muutamaksi päiväksi Brittein saarille. Siellä ollessani kävin katsomassa kaksi huippuluokan musikaalia, törmäyshalasin vahingossa erästä taitavaa ja viehättävää esiintyjää (hävettää yhä), katselin nähtävyyksiä, söin Tescon kolmiovoileivän, yövyin elämäni ensimmäistä kertaa hostellissa ja ostin mielettömän kasan kaikkea ihanaa. Ystäväni ja minä olimme sikäli huonot matkakumppanit, että kirja-, levy- ja dvd-kaupoissa kiertäessämme hillitsemisen sijaan vain yllytimme toisiamme tekemään loistavia hankintoja. "Eikä, niillä on tää, mä ehkä tarviin tän elämääni." "Osta se." "Pitäiskö mun, tää on ny viides kirja---!" "OSTA SE, mulla ei oo sit nii huono omatunto siitä että oon ostanu jo seittemän." Ja niin edespäin.

Olin jo Foylesissa ja Blackwellsissa ollessani katsellut kauppojen e-reader-valikoimaa ja hämmästellyt laitteiden alhaisia hintoja. Kummankaan liikkeen tarjoukset eivät olleet kuitenkaan ihan sen tasoisia, kuin olisin toivonut, joten jätin lukulaitteet suosiolla hyllyille. Olen halunnut e-readerin jo vuosia, mutta en sentään niin kovasti, että ostaisin ihan mitä tahansa.

Ja sitten piipahdimme Picadilly Circuksen Waterstonesiin, siihen ihan valtavaan, ja romaaniosaston keskellä hengasi kasa Kindlejä, joita asiakkaat saivat rauhassa räplätä.

Viiden minuutin testailun ja käyttöohjeiden lukemisen jälkeen olin melko varma, että lähtisin kaupasta aika monta puntaa köyhempänä. Olin oikeassa.


Mutta yrittäkääpä väittää, ettei se ole suunnilleen kaunein asia maailmassa, kätevyydestä nyt puhumattakaan. Vauvani on ihan sitä perinteisintä mallia, siis ilman mitään itsevalaisevia näyttöjä tai muuta turhaa, enkä voisi olla tyytyväisempi. Ja siis, tähän ihan perusmalliinkin on mahdutettu sisäänrakennettu wifi, tilaa yli 3000 kirjalle, akku joka kestää noin ikuisuuden, lukuisia eri sanakirjoja sekä mahdollisuus säätää fontin kokoa ja ruudun suuntaa, näin muutamia ominaisuuksia mainitakseni. 




Yksin alkuperäisistä lukulaite-edellytyksistäni oli, etten missään tapauksessa halunnut omaani kosketusnäyttöä. Nykyään suhtautumiseni kosketusnäyttöisiä tuotteita kohtaan on huomattavasti suopeampi, mutta koska ajatus lukemattomista sormenjäljistä näytöllä on yhä hieman epämiellyttävä (ja koska olen surkea käyttämään kosketusnäyttöä), olen varsin innoissani siitä, että omaa laitettani hallitaan ihan tuollaisilla tavallisilla painikkeilla.




Olin vuosikausia kynsin hampain e-kirjoja vastaan, sillä "sit painettu sana kuolee ja kukaa ei enää lue kirjoi vaa pelkästää jotai sähkötekstii ja hyi hävetkää te jotka osallistutte sivilisaation turmelemiseen!!!" Jossain vaiheessa tulin järkiini ja tajusin, että 1) kaikkia kirjoja ei tarvitsee omistaa konkreettisesti, 2) sähkökirja on mainio tapa testata kirjaa ekologisesti (no, kirjaston ohella tietenkin) ja 3) kirjojen mukana kuljettaminen helpottuu noin miljoonakertaisesti kun saa tuhansia teoksia parinsadan gramman lituskaan. Arvatkaa, kuka ei aio enää ikinä ostaa raskaimmista lempikirjoista useampaan osaan jaettuja "matkapainoksia". Arvatkaa myös, kenen tekee mieli itkeä onnesta, kun Iliasta voi elämänsä ensimmäistä kertaa lukea ilman, että nyrjäyttää joko ranteensa tai niskansa.

Menin tietenkin ostamaan tuollaisen näppärän suojuksenkin, jotta lukulaitetta voi huoletta kuljettaa mukana laukussa kuin laukussa. Hauska fakta: suojus maksoi suunnilleen kolmasosan itse lukulaitteen hinnasta, mutta ainakin lapseni kulkee merkkivaatteissa. Plus, suojuksen sisäosaan painettu sitaatti sopii minulle vähän liiankin hyvin. Olen se tyyppi, jolla kirja mukana aina, jos lähtee vähänkin lähiruokakauppaa pidemmälle, ja nyt otan lukulaitteeni mukaan jo sillä perusteella, että "se on niin pieni vielä ettei sitä saa jättää yksin kotiin". Tiedän, tiedän.




Elektroninen muste tekee lukukokemuksesta suorastaan pelottavan samanlaisen paperiseen kaveriinsa verrattuna; näyttö ei hohda, joten tekstiä voi lukea ongelmitta jopa kirkkaassa auringonpaisteessa. Tämä tarkoittaa tietenkin myös sitä, että iltaisin lukulamppu on välttämätön, mutta kun pluspuoli on se, etteivät silmät väsy yhtään sen enempää kuin painettua sanaa lukiessa, ette kuule minulta ainoatakaan valituksen sanaa.

Oikeastaan mietin vain, miksi ihmeessä en ole hankkinut lukulaitetta jo ajat sitten. Sekakäytän tällä hetkellä rakasta Kindleäni ja erästä 500-sivuista kovakantista ja valitettavan raskasta teosta, joka on minulla lainassa kirjastosta, ja voi pojat, kuinka paljon mieluummin lukisinkaan kyseisen kirjan lukulaitteella. Olen entistä enemmän sitä mieltä, että ne tyypit, jotka eivät hyväksy lukulaitteita, eivät ole oikeasti edes kiinnostuneita kirjallisuudesta. Älkää käsittäkö väärin, kyllä minä tykkään myös perinteisistä kirjoista, ovathan ne jo visuaalisesti miellyttäviä esineitä, ja tietysti on olemassa teoksia, jotka muodostavat kansineen, sivuineen, kuvituksineen ja tekstinasetteluineen taiteellisen kokonaisuuden, jonka kokeminen lukulaitteen avulla olisi mahdotonta. Väitän silti, että enemmistö kirjoista on merkityksellisiä tekstisisältönsä ansiosta, jolloin on se ja sama, lukeeko tarinan ensipainoksesta, rapistuneesta pokkariversiosta vai Kindlestä. Olin enemmän kuin tyytyväinen, kun eräs hyvin e-kirjavastainen ystäväni muutti mielipidettään noin kolme sekuntia sen jälkeen, kun oli nähnyt, miten minun lapseni käyttäytyy. Kannattaa siis tutustua tähänkin keksintöön.

Okei, pakko vielä kertoa: Kindlessä on mahdollisuus nimetä laitteensa virallisesti, ja istuin tovin jos toisenkin hostellihuoneen kokolattiamatolla pohtien, mikä olisi tarpeeksi arvokas nimi vastasyntyneelle. Lopullinen valintani oli Newton. Olen esitellyt Newtonin monille tuttavilleni, ja annan jokaisen elää noin kolme minuuttia siinä uskossa, että vauvani on nimetty matemaattisen vallankumouksen aloittajan mukaan, kunnes lopulta aina paljastan, että nimi viittaa Pacific Rimin Newton Geiszleriin. Vain minä voin olla näin nolo.

Okei, pakko vielä kertoa, osa kaksi: hihitin noin puoli tuntia olemattomaan partaani valikoidessani ylläolevissa kuvissa Newtonin näytöllä näkyviä sivuja. Toistan: vain minä voin olla näin nolo. (Meinasin sisällyttää sarjaan kuvan, josta näytöltä voisi bongata sanat "Do you permit it?", mutta sitten ajattelin, etten halua totaalisesti järkyttää blogini sattumalta löytäviä fanityttöjä ja jätin sen kuvan julkaisematta.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti