lauantai 28. syyskuuta 2013

Jos omistaisin tämän kirjan, sen saisi kaikessa rauhassa varastaa - The Book Thief

Mielestäni pahinta, siis oikeasti absoluuttisesti pahinta, mitä lukijalle voi sattua on kirja, johon tarttuu innosta puhkuen sillä se on noin miljoonan tyypin mielestä paras juttu sitten Gutenbergin painokoneen, ja johon pettyy pahanpäiväisesti. Koin itse tällaisen kirjan muutama viikko sitten, ja minun on yhä vaikeaa käsittää tätä. Kirjan aihe on mielenkiintoinen ja tarina kerrotaan jännittävästä näkökulmasta. Kirjalla on laaja fanikunta. Arvostelijat ovat väittäneet kirjaa nykypäivän klassikoksi; teokseksi, joka tulee kestämään aikaa. Kirjasta on kohtapuoliin tulossa ison luokan elokuva, jonka traileriin on lainattu musiikkia A Single Manista. Ja silti päälimmäinen ajatukseni kirjasta oli: "No ei tää ny todellakaan niiiiiin hyvä ollut."

Tiedän, tämä kirja on arvioitu esim. jokaisessa kirjablogissa jo joskus kolme elämää sitten, mutta minähän olen aina myöhässä kaiken suhteen. Ja voi olla, että kirja kokee toisen tulemisen nyt, kun leffaversio on pikapuoliin ilmestyvä, ja sitten vaikuttaakin siltä että olen, gasp, lievästi etuajassa. 

Markus Zusakin toisen maailmansodan Saksaan sijoittuvan The Book Thiefin päähenkilö on varhaisteini Liesel, joka joutuu eroamaan valtionvihollis-äidistään ja kotiutumaan uuteen perheeseen keskelle pikkukaupungin hulinaa. Jatkuvista yöllisistä painajaisista huolimatta Lieselin elämä alkaa rullata ihan mukavaan malliin: Papa Hans soittaa haitaria ja opettaa Lieseliä lukemaan, Mama Rosa kiroilee kuin merirosvo ja keittää vetistä hernesoppaa viikoksi kerrallaan, naapurin Rudy ottaa tytön mukaan kylän poikien leikkeihin ja vaatii tältä suukkoa aina tilanteen tullen. Idylli kuitenkin horjahtaa, kun eräänä yönä Hubermannien oveen koputtaa rähjääntynyt nuorimies, joka jakaa yllättävällä tavalla Hansin menneisyyttä ja tarvitsee suojapaikkaa.

Minulla ei ole oikein järkevää selitystä sille, miksei kirja herättänyt minussa voimakkaampia tunteita. Kuvittelin, että ihmiskunnan yhdestä hirveimmästä aikakaudesta kertova kirja saisi minut vollottamaan silmäni irti, mutta toisin kävi. En saanut yhdestäkään henkilöhahmosta kunnollista otetta, ja kertoja josta olin lukenut ylistäviä arvioita jätti minut kylmäksi. Yleensä tykkään hienovaraisesta ennakoinnista kirjoissa, mutta tämän kirjan tyylistä oli hienovaraisuus kaukana, ja lopulta vain odotin kyllästyneenä, että homma saataisiin päätökseen. Minulla oli koko ajan vähän sellainen fiilis, että kirja oltiin kirjoitettu sillä mielellä, että tästä on nyt sitten tuleva mestariteos, häikäistykää, lukijat. Itse huomasin välillä jopa ajattelevani: "Tämä on kyllä ihan uskomattoman tekotaiteellista soopaa."

Olin alunperin innoissani asetelmasta, sillä olen harvemmin törmännyt toisen maailmansodan kuvauksiin "tavallisten" saksalaisperheiden näkövinkkelistä. No, kirjan edetessä kävi tietenkin ilmi, että tämä perhe on kaikkea muuta kuin tavallinen; kysymys onkin hyväntekijöistä, pakolla hiljennetyistä kapinallisista, jotka - tämä ei ole edes spoileri, se annetaan ilmi suunnilleen ensimmäisellä sivulla - kokevat tietenkin traagisen lopun. Lukiessani huomasin haaveilevani kirjasta, joka kertoisi oikeasti tavallisesta perheestä sellaisena kuin sen mielessäni näen; perheestä, joka seuraa vierestä alemman luokan kansalaisten kärsimyksiä, keskittyy omaan hyvinvointiinsa ja selviämiseensä, yrittää jatkaa mahdollisimman normaalia elämää sodan keskellä, uskoo propagandaan ja joutuu sodan päätyttyä opettelemaan elämää häpeän ja syyllisyyden tunteen kanssa. No, ehkä kuvaukseni ei sovi "tavalliseen perheeseen", onko sitä kuuluisaa tavallista edes olemassa, mutta ainakaan en halua lukea enää yhtään keskinkertaista kirjaa epäitsekkäistä marttyyreistä.

Eniten The Book Thiefissä minua häiritsi tunne aitouden puutteesta. En saanut tapahtumista tai henkilöistä todentuntuista kuvaa, en oppinut tuntemaan heitä enkä hirveästi välittänyt heistä. Luin kirjaa hämmästyttävän välinpitämättömästi; lähinnä mietin harmistuneena, kuinka samperin paljon kirja painaa ja kuinka ärsyttävän hankalaa sitä on lukea sängyssä maaten. Uskokaa pois, kun kyseessä on oikeasti koskettava ja iskevä kirja, se saa painaa vaikka kymmenen kiloa ja onneni on silti huipussaan. (Ja tämä on todistettu, sillä useat lempikirjoistani ovat runsaat 1000 sivua pitkiä.) Kirjan "traaginen loppu" ei aiheuttanut minussa juuri minkäänlaisia tunteita, lähinnä olin iloinen kirjan loppumisesta ja siitä, että pääsisin lukemaan jotain toivoakseni parempaa.

Odotan kyllä kirjan leffaversiota suhteellisen innoissani, koska hei, Emily Watson on valittu näyttelemään lempparihahmoani, mutta huomaan jo trailerissa asioita jotka häiritsevät minua. Haluaako joku kertoa minulle, mikä ihmeen järki on siinä, että Saksaan sijoittuvassa kirjassa englantilaiset näyttelijät puhuvat kotokieltään ns. saksalaisella aksentilla? No, ehkä tällä yritetään välittää kirjan ihastuttavan raivostuttavaa tapaa heitellä sinne tänne saksalaisia ilmauksia - jotka heti perään käännetään tietenkin englanniksi. Osaan itse jonkin verran saksaa, joten minua hieman kyllästytti lukea sama ilmaus kahteen kertaan. Sekin lukijakunta joka ei tiedä saksan kielestä hölkäsen pöläystä osaisi taatusti päätellä lauseen kontekstista, mitä sana tarkottaa, joten koko juttu tuntui täysin turhalta lisäkkeeltä.

(Ok, saksan viljeleminen näyttää astetta paremmalta nyt, kun sain puoli minuuttia sitten tietää, että Zusakilla on saksalaisia juuria, ja että jotkin kirjan kuvauksista perustuvat kirjailijan saksalaisen äidin kertomuksiin. Mutta kyllä saksalaiset sanat englannin joukossa tuntuviat silti aika irrallisilta.)

Kirjasta kertoo mielestäni paljon se, että yksi parhaista kavereistani luki teoksen viime jouluna ja kun virittelin hänen kanssaan keskustelua aiheesta, leidi tokaisi, ettei muista kirjasta oikeastaan mitään. En usko, että kirjassa on ainesta todelliseksi klassikoksi, jos lukija unohtaa puolessa vuodessa kirjan tapahtumat täydellisesti.

Markus Zusak - The Book Thief
Random House, 2007 [2005]
584 sivua

perjantai 27. syyskuuta 2013

Kirja, jonka halusin lukea heti uudestaan - The Secret History

Aloitin tänä syksynä yliopistolla antiikintutkimuksen opinnot. Odotan hartaasti päivää, jolloin joku tuttava tiedustelee ynseästi, mitä ihmeen hyötyä sellaisesta aineesta muka on. Aion vastata, aurinkoisen hymyn saattelemana tietysti, ettei varmaankaan yhtään mitään, mutta hillittömän hauskaa se on! Tai no, hauskaa ja hauskaa, siitä on naurut kaukana kun luennolla käsitellään Homeroksen eeposten surullisimpia kohtia, lähinnä nieleskelen kyyneleitä ja yritän käpertyä penkillä sikiöasentoon, mutta sydäntäsärkevästä materiaalista huolimatta nautin opetuksesta suunnattomasti.

Antiikin tekstien lisäksi olen ottanut lukuohjelmistooni muuten vain antiikin Kreikkaan ja Roomaan etäisesti liittyviä teoksia, ja pari viikkoa sitten luin viimeinkin Donna Tarttin The Secret Historyn, josta olen kuullut kehuja ja suosituksia vuosien ajan. Yleensä yritän olla kaiken kulttuurin suhteen mahdollisimman ennakkoluuloinen, sillä haluan välttyä karvailta pettymyksiltä, mutta The Secret Historyn kanssa pessimismi oli kutakuinkin mahdotonta, ja odotukseni olivat melkoisen korkealla. Tällä kertaa onneksi syystä.

Köyhänpuoleiseen Californialaisperheeseen kuuluva parikymppinen Richard toivoo yliopiston tuovan radikaalia muutosta kyllästyttävään elämäänsä. Vanhemmat toivovat pojasta lääkäriä, mutta Richard junailee itselleen stipendin Vermontiin, missä hän alkaa opiskella (vanhempiensa karvaaksi pettymykseksi) kieliä. Kuullessaan eksentrisestä antiikinprofessori Julianista ja tämän kummallisista opetusmetodeista Richard haluaa oitis mukaan Julianin tarkoin valikoituun opetusryhmään. Yliopiston muu henkilökunta suhtautuu Julianiin epäilevästi ja kehottaa Richardia luopumaan yrityksestään liittyä klassikkojen arveluttavaan piiriin, ja tapahtumien alkaessa vyöryä Richard saa itsekin pohtia, oliko koko muusta yliopistosta eristäytyminen sittenkään kovin hyvä päätös.

Voisin kirjoittaa lukuisia esseitä siitä, mikä tekee The Secret Historysta käsittämättömän mukaansatempaavan ja jännittävän lukukokemuksen. Donna Tarttin tyyli on valloittavaa: uhkaavan ja herttaisen välillä tasapainotteleva tunnelma pitää lukijan tiukasti otteessaan ja saa sivut kääntymään kuin itsestään. Henkilöhahmojen kuvailu on tarkkaa ja eläväistä, ja kokonaisvaikutelman muodostuttua on vaikea päättää, inhoaako vai rakastaako heitä. Juoni punoutuu yksityiskohtineen ihailtavan hienovaraisesti: vaikka alusta asti annetaan vihjeitä tulevista tapahtumista, jätetään sopivasti käänteitä piiloon niin, että vaikka lukija luulee tietävänsä, mitä tuleman pitää, loppuratkaisu pääse todennäköisesti yllättämään.

Kirjan luettuani minua odotti suunnilleen eksistentialistinen kriisi. Saavutettuani loistavan kirjan viimeiset sivut minulle iskee välillä äärimmäinen sisäinen tyhjyys; en muista, millaista elämäni oli ennen kyseistä kirjaa, enkä tiedä, miten jatkaa elämääni sen jälkeen. Usein haluaisin lukea saman kirjan välittömästi uudestaan, mutta tähän vaihtoehtoon päädy kuitenkin harvemmin. Yleensä vain päädyn viettämään tuntikausia sängyssä maaten ja kattoa tuijottaen.

The Secret History ei ole varmastikaan kaikille samanlainen kokemus. Toisille siinä on taatusti liikaa dekkaria jotta sitä voisi pitää "tavallisena" yliopistokuvauksena, perinteisten rikosromaanien ystäville se taas saattaa heittäytyä turhan kauas genren mukavuusalueesta. Minut tämä yhdistelmä tweed-takkeja, cocktaileja, antiikin Kreikkaa, rikosta ja ihmissuhteita onnistui kuitenkin lumoamaan täydellisesti. Lisäsin Donnan heti suosikkikirjailijoideni listalle, enkä malta odottaa, että hänen uusin teoksensa The Goldfinch julkaistaan lokakuun loppupuolella. Sääli, että leidillä on tapana julkaista kirjoja suunnilleen kymmenen vuoden välein - alan kallistua sille kannalle, että uusi kirja saisi saapua kauppohin suunnilleen kerran kuukaudessa.

Donna Tartt - The Secret History
Vintage, 2004 [1992]
559 sivua

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Viimeisetkin aivosoluni taisivat paeta kolme viikkoa sitten

En oikein tiedä, mistä aloittaisin. Yritän kovasti pohtia, miten voisin kirjoittaa valitsemastani aiheesta ilman, että vaikuttaisin lopullisesti seonneelta. Se taitaa olla mahdotonta. Varoitus: kirjoitus sisältää arveluttavaa mainostusta ja/tai tuotesijoittelua.

Käytin kolme viikkoa sitten kesäni ainoan loman pyrähtääkseni muutamaksi päiväksi Brittein saarille. Siellä ollessani kävin katsomassa kaksi huippuluokan musikaalia, törmäyshalasin vahingossa erästä taitavaa ja viehättävää esiintyjää (hävettää yhä), katselin nähtävyyksiä, söin Tescon kolmiovoileivän, yövyin elämäni ensimmäistä kertaa hostellissa ja ostin mielettömän kasan kaikkea ihanaa. Ystäväni ja minä olimme sikäli huonot matkakumppanit, että kirja-, levy- ja dvd-kaupoissa kiertäessämme hillitsemisen sijaan vain yllytimme toisiamme tekemään loistavia hankintoja. "Eikä, niillä on tää, mä ehkä tarviin tän elämääni." "Osta se." "Pitäiskö mun, tää on ny viides kirja---!" "OSTA SE, mulla ei oo sit nii huono omatunto siitä että oon ostanu jo seittemän." Ja niin edespäin.

Olin jo Foylesissa ja Blackwellsissa ollessani katsellut kauppojen e-reader-valikoimaa ja hämmästellyt laitteiden alhaisia hintoja. Kummankaan liikkeen tarjoukset eivät olleet kuitenkaan ihan sen tasoisia, kuin olisin toivonut, joten jätin lukulaitteet suosiolla hyllyille. Olen halunnut e-readerin jo vuosia, mutta en sentään niin kovasti, että ostaisin ihan mitä tahansa.

Ja sitten piipahdimme Picadilly Circuksen Waterstonesiin, siihen ihan valtavaan, ja romaaniosaston keskellä hengasi kasa Kindlejä, joita asiakkaat saivat rauhassa räplätä.

Viiden minuutin testailun ja käyttöohjeiden lukemisen jälkeen olin melko varma, että lähtisin kaupasta aika monta puntaa köyhempänä. Olin oikeassa.


Mutta yrittäkääpä väittää, ettei se ole suunnilleen kaunein asia maailmassa, kätevyydestä nyt puhumattakaan. Vauvani on ihan sitä perinteisintä mallia, siis ilman mitään itsevalaisevia näyttöjä tai muuta turhaa, enkä voisi olla tyytyväisempi. Ja siis, tähän ihan perusmalliinkin on mahdutettu sisäänrakennettu wifi, tilaa yli 3000 kirjalle, akku joka kestää noin ikuisuuden, lukuisia eri sanakirjoja sekä mahdollisuus säätää fontin kokoa ja ruudun suuntaa, näin muutamia ominaisuuksia mainitakseni. 




Yksin alkuperäisistä lukulaite-edellytyksistäni oli, etten missään tapauksessa halunnut omaani kosketusnäyttöä. Nykyään suhtautumiseni kosketusnäyttöisiä tuotteita kohtaan on huomattavasti suopeampi, mutta koska ajatus lukemattomista sormenjäljistä näytöllä on yhä hieman epämiellyttävä (ja koska olen surkea käyttämään kosketusnäyttöä), olen varsin innoissani siitä, että omaa laitettani hallitaan ihan tuollaisilla tavallisilla painikkeilla.




Olin vuosikausia kynsin hampain e-kirjoja vastaan, sillä "sit painettu sana kuolee ja kukaa ei enää lue kirjoi vaa pelkästää jotai sähkötekstii ja hyi hävetkää te jotka osallistutte sivilisaation turmelemiseen!!!" Jossain vaiheessa tulin järkiini ja tajusin, että 1) kaikkia kirjoja ei tarvitsee omistaa konkreettisesti, 2) sähkökirja on mainio tapa testata kirjaa ekologisesti (no, kirjaston ohella tietenkin) ja 3) kirjojen mukana kuljettaminen helpottuu noin miljoonakertaisesti kun saa tuhansia teoksia parinsadan gramman lituskaan. Arvatkaa, kuka ei aio enää ikinä ostaa raskaimmista lempikirjoista useampaan osaan jaettuja "matkapainoksia". Arvatkaa myös, kenen tekee mieli itkeä onnesta, kun Iliasta voi elämänsä ensimmäistä kertaa lukea ilman, että nyrjäyttää joko ranteensa tai niskansa.

Menin tietenkin ostamaan tuollaisen näppärän suojuksenkin, jotta lukulaitetta voi huoletta kuljettaa mukana laukussa kuin laukussa. Hauska fakta: suojus maksoi suunnilleen kolmasosan itse lukulaitteen hinnasta, mutta ainakin lapseni kulkee merkkivaatteissa. Plus, suojuksen sisäosaan painettu sitaatti sopii minulle vähän liiankin hyvin. Olen se tyyppi, jolla kirja mukana aina, jos lähtee vähänkin lähiruokakauppaa pidemmälle, ja nyt otan lukulaitteeni mukaan jo sillä perusteella, että "se on niin pieni vielä ettei sitä saa jättää yksin kotiin". Tiedän, tiedän.




Elektroninen muste tekee lukukokemuksesta suorastaan pelottavan samanlaisen paperiseen kaveriinsa verrattuna; näyttö ei hohda, joten tekstiä voi lukea ongelmitta jopa kirkkaassa auringonpaisteessa. Tämä tarkoittaa tietenkin myös sitä, että iltaisin lukulamppu on välttämätön, mutta kun pluspuoli on se, etteivät silmät väsy yhtään sen enempää kuin painettua sanaa lukiessa, ette kuule minulta ainoatakaan valituksen sanaa.

Oikeastaan mietin vain, miksi ihmeessä en ole hankkinut lukulaitetta jo ajat sitten. Sekakäytän tällä hetkellä rakasta Kindleäni ja erästä 500-sivuista kovakantista ja valitettavan raskasta teosta, joka on minulla lainassa kirjastosta, ja voi pojat, kuinka paljon mieluummin lukisinkaan kyseisen kirjan lukulaitteella. Olen entistä enemmän sitä mieltä, että ne tyypit, jotka eivät hyväksy lukulaitteita, eivät ole oikeasti edes kiinnostuneita kirjallisuudesta. Älkää käsittäkö väärin, kyllä minä tykkään myös perinteisistä kirjoista, ovathan ne jo visuaalisesti miellyttäviä esineitä, ja tietysti on olemassa teoksia, jotka muodostavat kansineen, sivuineen, kuvituksineen ja tekstinasetteluineen taiteellisen kokonaisuuden, jonka kokeminen lukulaitteen avulla olisi mahdotonta. Väitän silti, että enemmistö kirjoista on merkityksellisiä tekstisisältönsä ansiosta, jolloin on se ja sama, lukeeko tarinan ensipainoksesta, rapistuneesta pokkariversiosta vai Kindlestä. Olin enemmän kuin tyytyväinen, kun eräs hyvin e-kirjavastainen ystäväni muutti mielipidettään noin kolme sekuntia sen jälkeen, kun oli nähnyt, miten minun lapseni käyttäytyy. Kannattaa siis tutustua tähänkin keksintöön.

Okei, pakko vielä kertoa: Kindlessä on mahdollisuus nimetä laitteensa virallisesti, ja istuin tovin jos toisenkin hostellihuoneen kokolattiamatolla pohtien, mikä olisi tarpeeksi arvokas nimi vastasyntyneelle. Lopullinen valintani oli Newton. Olen esitellyt Newtonin monille tuttavilleni, ja annan jokaisen elää noin kolme minuuttia siinä uskossa, että vauvani on nimetty matemaattisen vallankumouksen aloittajan mukaan, kunnes lopulta aina paljastan, että nimi viittaa Pacific Rimin Newton Geiszleriin. Vain minä voin olla näin nolo.

Okei, pakko vielä kertoa, osa kaksi: hihitin noin puoli tuntia olemattomaan partaani valikoidessani ylläolevissa kuvissa Newtonin näytöllä näkyviä sivuja. Toistan: vain minä voin olla näin nolo. (Meinasin sisällyttää sarjaan kuvan, josta näytöltä voisi bongata sanat "Do you permit it?", mutta sitten ajattelin, etten halua totaalisesti järkyttää blogini sattumalta löytäviä fanityttöjä ja jätin sen kuvan julkaisematta.)

perjantai 6. syyskuuta 2013

Totuus Christopherin seikkailuista Berliinissä (ja muualla)

Alkusyksystä se aina iskee, halu lukea Christopher Isherwoodia.

Olen parin viikon ajan lueskellut sieltä täältä Christopher and His Kindia. Se on luultavasti suosikkini Christopherin aidosti omaelämänkerrallisesta materiaalista, ja lisäksi suunnittelen tekeväni eräälle kurssille tutkimustyön herran Berliini-aiheisista romaaneista tehtyjen lukuisten elokuva- ja musikaaliversioiden queer-poistatuksesta, joten luonnollisesti kirja kuuluu tutkimusaineistooni. (Ja oikeasti, voin sanoa noin 80 prosentin varmuudella, että tulevaisuudessa tulen kirjoittamaan vähintään kandin Isherwoodista. Teoksissa on valtavan paljon käsiteltävää.)

Christopher on tosiaan käyttänyt sivun jos toisenkin kuvatakseen elämäänsä Berliinissä toisen maailmansodan kynnyksellä. Fiktiiviset teokset Mr Norris Changes Trains ja Goodbye to Berlin sisältävät toki kertojat jotka kantavat joitakin Isherwoodin neljästä nimestä, ja mukaan on heitetty runsaasti Christpherin oikean elämän tapahtumia sekä siinä vaikuttaneita henkilöitä, mutta kuten olen joskus aiemminkin kirjoittanut, kuva kertoja-Isherwoodista jää aina hyvin hämäräksi. Syynä tähän on se, että jos Christopher olisi kertonut elämästään täysin rehellisesti 30-luvulla julkaistuissa romaaneissaan, olisi määränpäänä ollut vankila. Jos siis haluaa tietää, mitä Berliinissä oikeasti tapahtui, täytyy tarttua seitsemänkymmentäluvulla julkaistuun Christopher and His Kindiin.

Kuvailen kirjaa usein ystävilleni toteamalla, että se on periaatteessa kertomus siitä, kuinka Christopher pakkaa reppunsa ja lähtee Saksan pääkaupunkiin kuultuaan, että siellä on paljon kuumia jätkiä. Mikäs sen lystikkäämpää. Lystiä on myös saada lukea yli 300 sivua lempparikirjailijansa valitusta nuoruutensa urpoilusta ja oman persoonallisuuden ärsyttävyyksistä. Arvostan suuresti omaelämänkertureita, joille kirjoittamisen motiivi ei ole jonkin sortin synnintunnustus tai tekosyy-vyyhti (se on valitettavan yleistä 30-40-luvun omaelämänkerroissa; puhuimme juuri poliittisen historian luennolla siitä, kuinka jokainen muistelmateoksen laatinut suomalainen upseeri on jälkikäteen väittänyt olleensa tiettyä mieltä Suomen silloisesta politiikasta, ja kas kummaa, näkemys eroaa huomattavasti samojen tyyppien vanhoista päiväkirjamerkinnöistä). Christopher ei päästä nuoruuden minäänsä vähällä vaan tarkastelee tätä kriittisesti, ilkikurisesti ja liikuttavalla raakuudella: lukijalle kerrotaan peittelemättä niin Christopherin lahjakkuudesta ja herkkyydestä kuin itsekkyydestä ja oman edun tavoittelustakin.

Howard Costerin kuva lahjakkaasta kaverustriosta vuonna -37: Auden, Isherwood ja Spender.

Christopherin elämän lisäksi teos antaa tietysti myös kirjailijalle tavanomaisen tarkan ja yksityiskohtaisen kuvan ajan pelontäyteisestä ilmapiiristä. Yleisen historian lisäksi teos on mainio kurkkaus vinoihin parisuhteisiin ja ihmisten näkemyksiin niistä; enemmistö Christopherin ystäväpiiristä kuului, kuten odottaa saattaa, seksuaalivähemmistöön. (Ja kun kerran ystävistä on puhe... saatoin kenties pikkaisen hihkua innosta aina, kun kirjassa mainittiin W. H. Auden (sydänystävä ja, ha ha HA, tämä on minusta parasta ikinä, paikoitellen fwb), E. M. Forster (Christopherin (ja minun) kirjallisuusidoli, lähes mentori ja ajan kuluessa myös ystävä) tai Virginia Woolf (samaten (sekä) Christopherin (että minun) ihailun kohde ja kustantaja).) Christopherin lähipiirin hyvinkin suvaitsevasta suhtautumisesta huolimatta aika on ollu vaikea; kirjailija itse joutui (monien muiden vastoinkäymisten lisäksi) polttamaan nuoruuden päiväkirjansa saatuaan Berliiniromaaninsa valmiiksi. Tutuilleen hän sanoi syyksi halunneensa unohtaa ikävät faktat ja muistaa tapahtumat sellaisina, kuin hän niitä Mr Norrisissa ja Hyvästeissä kuvailee, vaikka tosiasiassa poltto johtui päiväkirjojen vääriin käsiin joutumisen pelosta. Äärettömän surullista, ja minua suuresti masentaa miettiä, kuinka monet aikalaiset ovat kokeneet saman ja pahempaa.

Tarina päättyy vuoteen 1939, jolloin Christopher astui Wystanin kanssa laivaan, joka kuljetti ystävykset Atlantin yli Yhdysvaltoihin, kohti uusia seikkailuja. Teoksen viimeinen kappale on jotain aivan maagista; ensin pyyhin silmäkulmiani ja niiskutin, kun taas viimeisen lauseen vuoksi sain aivan hillittömän tukehduttavan naurukohtauksen. Christopher Isherwood, olet ehdoton lempparini. Jos ette ole vielä antaneet tälle ihastuttavalle ja suorasukaiselle nerolle mahdollisuutta, suosittelen, että teette niin välittömästi.

Christopher Isherwood - Christopher and His Kind
Vintage, 2012 (1976)
351 sivua