lauantai 24. elokuuta 2013

Kesän (tai no, vuosikymmenen) paras toimintaleffa

Kävin eilen elokuvissa. Kolmatta kertaa kahden viikon sisään. Katsomassa Pacific Rimin.

Tämä on kenties tunnustus, jonka tulisi nolostuttaa minua. On myös mahdollista, ettei minun kannattaisi julkisesti myöntää, että ostin viime viikolla leffasta jälkikäteen kasatun kirjaversion, ja että nimesin uuden ereaderini (tuoreesta vauvastani lisää hehkutusta luvassa myöhemmin) erään lempihahmoni mukaan. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tykkäämisiään on turha nolostella, ja niinpä aion ylpeästi todeta: KYLLÄ, olen fani.

Jos olette jotenkin onnistuneet välttymään siltä nerokkaalta mahtavuudelta joka on Pacific Rimin alkuasetelma, kerron siitä teille enemmän kuin mielelläni. Eletään vuotta 2025. Syvälle Tyynenmeren pohjaan on kymmenisen vuotta takaperin avautunut Railoksi (The Breach) nimetty portti kahden ulottuvuuden välillä, josta kiipeää silloin tällöin valtavia merihirviöavaruusolentoja, kaijuja. Kaijuilta puolustautuakseen ihmiskunta on kehittänyt oman setin hirviöitä; valtavia robotteja, joiden on tarkoitus vedellä rannikolle uskaltautuvia kaijuja päin pläsiä. Kutakin jägeriä ohjaa kaksi pilottia, sillä tappokoneen hermorasitus on yksilölle liian voimakas. Hurjan paineen kestääkseen taisteluparin on yhdistettävä mielensä, muistonsa ja ajatuksensa prosessissa, jota kutsutaan sulautumiseksi (Drift), johon pystyvät tietenkin vain tyypit, jotka ovat keskenään sulautumiskelpoisia (Drift compatible). Mutta onnistuuko kyvyistään epäilty Pan Pacific Defence Corps kukistamaan ihmiskuntaa varjostavan uhkan? Saat tämän ja paljon muuta selville, jos sinulla on varaa ostaa itsellesi lippu 3D-elokuvaan, sillä Finnkinon peijakas meni ja lopetti 2D-näytännöt viime viikolla.

Ok, Pacific Rim aika perinteinen ja ennalta-arvattava toimintapläjäys, mutta kun ennalta-arvattava toimintapläjäys sisältää kuitenkin mielestäni siistin perusasetelman (mielen jakaminen toisen ihmisen kanssa? Pyhät pöksyt.), ryhmän aidosti kiinnostavia henkilöhahmoja (joita näyttelevät äärimmäisen taitavat ja kerrassaan lutuiset näyttelijät), käsittämättömän kiehtovat efektit ja musiikin elokuvasäveltäjien kuohkeimmalta kermalta, on tulos silti ehdottomasti katsomisen arvoinen. Lisäksi minua jotenkin liikutti esim. se, että kesän blockbuster-mättöleffassa keskitytään oikeasti hahmojen välisiin suhteisiin ja itse tarinaan pelkän aivottoman mätön sijasta. Enemmän kuin kivaa oli myös se, että useampi kuin yksi elokuvan järkevästi kehitetyistä hahmoista on POC (menkääpä huviksenne Finnkinon sivuille laskemaan, monessako tällä hetkellä pyörivässä leffassa asia on näin. Tulos ei ole kovin kummoinen). Kaiken kukkuraksi etenkin tarkempi tarkastelu osoittaa, tekijätiimi on selkeästi kiinnittänyt huomiota muiden kuin länsimaalaisten kulttuurien yksityiskohtiin ja esittää niitä vailla hermoille käyviä stereotypioita.

Bechdelin testiä ei tämäkään elokuva taida valitettavasti läpäistä, mutta ilmeisesti kaikkea ei voi saada, ja jos minun pitää valita yksi suuren luokan toimintaleffa fanitukseni kohteeksi, poimin ehdottomasti Pacific Rimin. Leffateatterista lähtiessäni yllätin itsenikin ajattelemalla, että voi mahdoton, minähän haluan tälle jatko-osan (ja onneksi sellainen on huhujen mukaan tekeillä). Haluan lisää kaijuja. Haluan lisää jägereitä. Haluan jokaiselle hahmolle erikseen omistetun spin off-elokuvan, tai mikä vielä parempaa, elokuvasarjan. Guillermo del Toro, minä odotan.

Luin jälkikäteen tehtaillun kirjaversionkin alta aikayksikön, ja vaikka se oli välillä suorastaan tuskastuttavan huonosti kirjoitettu (ja antoi elokuvan päähenkilöstä huomattavasti ärsyttävämmän kuvan), tarjosi se silti elokuvan ihailijalle hyödyllistä taustatietoa ja lisäinformaatiota. Saatoin myös vuodattaa muutaman kyyneleen muunkin kuin pelkästään hirveiden lauserakenteiden vuoksi. Oma painokseni näyttää nyt suunnilleen kaiju-hyökkäyksen kokeneelta, sillä en tuntenut kovin suuria tunnontuskia sen kaltoinkohtelusta eli sivujen merkkaamistarkoituksissa hiirenkorville taittamisesta, mutta uskokaa tai älkää, se ansaitsee silti näkyvän paikan kirjahyllyssäni.

Jos siis aiotte katsoa ainoastaan yhden scifielokuvan tänä kesänä, suosittelen lämpimästi tätä spektaakkelia.

Lisää infoa elokuvasta.

Tiedot kököstä mutta yllättävän liikuttavasta kirjaversiosta:

Alex Irvine - Pacific Rim: The Actual Movie Novelization
Titan Books, 2013
339 sivua

torstai 8. elokuuta 2013

Rapuja, syntymäpäivä ja etäisiä naishahmoja

Olen pahimman luokan kirjatyrkyttäjä. Kun ihastun kirjaan, hehkutan, hehkutan ja hehkutan sitä, kunnes joku hyväntahtoinen tuttava lopulta huokaisee syvään ja lupaa lukea kyseisen kirjan. (Tätä seuraa uusi paniikki, sillä olen myös tavattoman huolissani siitä, tykkäävätkö tuttavani suosittelemastani kirjasta. Mutta se on jo toinen tarina.) Huolimatta siitä, etteivät omat ystäväni saa rauhaa ennen kuin ovat lukeneet kaikki lempikirjani, olen itse melko surkea lukemaan minulle suositeltuja kirjoja. Jos kirja ei sovi juuri senhetkiseen lukumielialaani, se jää helposti hyllylle pölyttymään.

Niinpä minulla meni suunnilleen neljä kuukautta lukea yhden parhaista ystävistäni minulle lainaama novellikokoelma, Haruki Murakamin Blind Willow, Sleeping Woman. Kahdenkymmenen neljän tarinan nippu ei ollut raskasta luettavaa, mutta minun on ylipäätänsä hieman hankalaa lukea montaa novellia yhteen menoon; jotenkin lyhyistä tarinoista on vaikeampi saada ottetta, ja koska novellin noin pariinkymmeneen sivuun voi olla tiivistyneenä suunnilleen koko universumi, täytyy niitä usein sulatella pidempään kuin vaikkapa romaaneja.

Murakamin novelleissa on kylliksi universumeita, ja japanilaisherran unenomainen kerronta valloitti minut nopeasti puolelleen. Mitä enemmän novelleja luin, sitä enemmän niissä pisti silmään tietynlainen samanlaisuus, ja suokaa anteeksi, pidemmän päälle hyvin ärsyttävä naiskuva. Yleinen aihe Murakamin novelleille on kolmenkymmenen kulmilla pyörähtelevä japanilaismies, joka kokee surrealistisia sattumia ja törmää häilyväisiin naishenkilöihin, jotka jättävät häneen jäljen mutta joista hän ei saa selvää. Kahdenkymmenenneljän novellin kokoelmassa taitaa olla kokonaiset kolme novellia, joiden keskiöissä on nainen, ja silloin puolestaan keskitytään pääosin naisen elämään avioliitossa tai äitinä. Alkoi tuntua siltä, että Murakami määrittelee naispäähenkilönsä ainoastaan toisten henkilöiden kautta; hänen naishahmoillaan ei ole omaa elämää eikä varsinkaan ääntä. Sivuhenkilöinä toimivien häilyvien leidien tarkoitusperiä tuskin edes yritetään ymmärtää, he ovat vain kaukainen kohde, jota päähenkilö ei milloinkaan saavuta. Tällainen kerronta olisi viehättänyt muutaman novellin verran, mutta kokonaisen kokoelman jälkeen aloin miettiä, mikä mahtaa olla kirjailijan (tai ainakin kertojien) ongelma.

(Joten kuinka ollakkaan, suosikkitarinoitani olivat ne, joissa ongelma oli mahdollisimman minimaalinen - lempparinovellieni keskiöstä löytyivät mm. spagetinkeittoharrastus, hurja taifuuni ja perheestään erkaantunut pianonvirittäjä.)

Toistuvaa naishahmojen irrallisuutta lukuunottamatta kerronta oli hyvin sujuvaa ja viehättävää, ja lukisin kernaasti muitakin Murakamin kirjoja nähdäkseni, esiintyykö samanlainen naiskuva niissäkin. (Olen tosin melko varma, että esiintyy - kirjan suosittelija on tutustunut herran teoksiin laajemminkin ja oli kanssani samoilla linjoilla.) Kirjoitustyylin lisäksi minua miellytti pienin yksityiskohdin rakennettu japanilainen kulttuuri, josta välillä pilkistää 1900-luvun jälkipuoliskolle tyypillinen länsimaistuminen. Hauskaa oli myös se, miten novelli saattoi alkaa täysin tavallisesti; kymmenen sivun ajan lukija uskoo, että tarinassa liikuskellaan nykypäivän kiireisessä ja kaikin puolin normaalissa Japanissa, mutta sitten koittaakin täysin absurdi käänne ja juoni lähtee kauas todellisuudesta.

Naiskuvan ohella minua ärsytti hieman kirjan käännös; jostain syystä japanilaisesta kirjasta löytyvät amerikkalaisilmaisut kävivät hermoilleni. Toki Murakamia on kiitelty länsimaisen ja japanilaisen kulttuurin yhdistämisestä, mutta siitä ei ollut kyse esimerkiksi siinä, että kääntäjät olivat päättäneet etsiä muutamille japanilaisille brändeille amerikkalaisen vastineen. Ymmärrän, että tällä yritetään lisätä ulkomaisten lukijoiden mahdollisuuksia ymmärtää konteksti, mutta olisin itse nauttinut enemmän vaikkapa japanilaiseen brändiin liitetystä alaviitteestä, jossa oltaisiin selitetty, millaisesta brändistä on kysymys. Jos luen kerrankin jotain muuta kuin länsimaista kirjaa, toivon ettei se käännöksen vuoksi hyppää väärälle puolelle maapalloa.

Japanilaisen kulttuurin ystäville kirja on arvatenkin yhtä herkkua, ja hauskasti mutkitteleva maaginen realismi sopii varmasti myös muille kirjallisuuden ja etenkin novellien ystäville.

Haruki Murakami - Blind Willow, Sleeping Woman
Vintagebooks, 2006
käännös japanista englanniksi: Philip Gabriel ja Jay Rubin
362 sivua

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Mary S. Lowell - Mitfordin tytöt

Olen usein kummastellut sitä tosiasiaa, että suhteellisen samanlaisesta kasvatuksesta huolimatta sisarukseni ja minä olemme hyvin erilaisia. Ilmeisesti kyseessä ei ole kuitenkaan mahdoton tai edes välttämättä kovin harvinainen ilmiö; luin eilen illalla loppuun kirjan, jonka pääosaa näyttelevä sisarusparvi on vielä sekopäisempi ja erilaisempi kuin omani.

Mary S. Lovellin kirjoittama elämänkerta Mitfordin tytöistä kertoo uskomattoman tarinan vanhaan aristokraattisukuun syntyneestä kuudesta nokkelasta tyttärestä; Nancy (1904-1973) viihtyi 20-luvun riehakkaassa boheemielämässä ja tuli tunnetuksi menestyskirjailijana, Pamela (1907-1994) päätyi viettämään rauhallista maalaiselämää, seurapiirikaunotar Diana (1910-2003) avioutui brittiläisen fasistipuoleen johtajan kanssa, Unity (1914-1948) valloitti itselleen paikan Hitlerin uskottuna, Jessica (1917-1996) karkasi sosialistin kanssa ja kiinnitti kirjoillaan huomiota yhteiskunnallisiin epäkohtiin, ja Deborah (1920-) tunnetaan rauhaa rakastavana herttuattarena. Kun siskoksilla on näin erilaisia aatteita ja kiinnostuksenkohteita, on lukemattomilta seikkailuilta ja kahnauksilta välttyminen mahdotonta.

Kirjan lukemista aloitellessani ihmettelin, kuinka vähän tiedänkään Mitfordin jännittävästä perheestä, jonka jäsenille on omistettu kirja jos toinenkin (ja useampi perheen lapsista on itsekin kirjoittanut elämästään Mitfordina). Kertomuksen edetessä huomasin kuitenkin lukeeneni perheestä jo ennestään monesta lähteestä ja tuntevani useamman anekdootin ja tarinan etukäteen, mutta koska perhekuvio on hyvin monimutkainen, en ollut osannut yhdistää kuulemiani/lukemiani juttuja Mitfordeihin. Näin esimerkiksi: Nancyn nuoruudenystäviin lukeutui mm. Evelyn Waugh, siis yksi suosikkikirjailijoistani, Jessican aviomies Esmond oli Winston Churchillin sisarenpoika ja myöhemmällä iällä Jessican läheisimpiin ystäviin kuului Maya Angelou, ja no, sekä Diana että Unity kuuluivat 30-luvulla Saksan johdon lähipiiriin.

Juonenkäänteitä on siis mukana muutamia, ja on suorastaan käsittämätöntä, että yhteen perheeseen on mahtunut näin käsittämätön määrä draamaa. Mitfordin tytöt ei ole kuitenkaan pelkkä sukutarina: teos antaa hyvän yleiskatsauksen 1900-luvun tunnusmerkkeihin. Elämänkertojen kirjoittajana mainetta niittänyt Mary S. Lovell kirjoittaa valloittavan eloisasti mutta tunnollisen asiallisesti, eikä monen sadan sivun pituisen kirjan lukeminen tunnu tippaakaan raskaalta. Täytyy sanoa, että pidän itse erittäin paljon elämänkertojen lukemisesta (totuus on tarua ihmeellisempää), mutta on vaikeaa kuvitella, miten Mitfordin perheen arjesta saisi kirjoitettua kuivan kirjan. Lovellissa arvostan erityisesti jämäkkää puolueettomuutta; esimerkiksi Unitysta saisi helposti maalattua hirviömäisen karikatyyrin (ja niin on useampaan otteeseen tehtykin), mutta Lovell haluaa perehtyä hänen luonteeseensa tuomitsematta ja yrittää oletettavasti saada Unityn oman äänen kuuluviin, ja samoin hän toimii jokaisen perheenjäsenen kohdalla. 

Neutraaliuden ansiosta lukijan on helppo uskoa tarinan todenperäisyyteen, eivätkä villimmätkään tapahtumat vaikuta jälkeenpäin väritetyiltä. Hienoa on myös se, ettei kirjoitustyyli yritä antaa lukijalle valmiita mielipiteitä vaan jättää tilaa omien ajatusten muodostamiselle. Independent kirjoitti taannoisessa arvostelussaan, että Mitfordeja käsittelevistä kirjatusinoista Mary S. Lovellin teos saattaa olla hyvinkin paras, enkä epäile sitä hetkeäkään.

Mary S. Lovell - Mitfordin tytöt
(The Mitford Girls. The Biography of an Extraordinary Family, 2001)
Schildts, 2003
suom. Titia Schuurman
477 sivua

tiistai 6. elokuuta 2013

Kurja kirja

Pettymys, nimesi on Pariisin Notre-Dame 1482.

Olen miettinyt viikon verran, viitsinkö edes kirjoittaa tästä kirjasta, mutta en ole viitsinyt kirjoittaa suunnilleen edellisestä sadasta lukemastani kirjasta, ja lisäksi olen kaipaillut kirjoista kirjoittamista, joten tässä sitä nyt ollaan.

Joku saattaa kenties ehkä jopa muistaa, että olen ollut hieman innostunut ranskalaiskirjailija Victor Hugosta. Toissa maanantaina tuli itse asiassa täyteen täsmälleen puoli vuotta Les Misérables-fanityttönä. Kymmenen päivän kuluttua näen musikaalin West Endissä. Suunnilleen viime maaliskuusta lähtien tavoitteenani on ollut lukea kaikki Hugon teokset, sillä tarkoitukseni on tulla oikeaksi Victor Hugo-spesialistiksi. Kirja, essee ja runo kerrallaan olen oppinut tuntemaan kirjailijaa paremmin ja paremmin, ja viime viikolla sain vihdoin päätökseen toisen herran tunnetuimmista teoksista, Pariisin Notre-Damen.

Sanon "sain vihdoin päätökseen", sillä voi hyvä ihme että osasikin olla tuskallinen kirja.

Kirjoitan tämän kaikella mahdollisella rakkaudella, mutta ihan totta nyt, en kyllä näe yhtään syytä, miksi joku haluaisi lukea kyseisen kirjan vapaa-ehtoisesti, siis jos elämäntarkoituksena ei ole koko Hugon tuotannon läpikotainen tunteminen. Pariisin Notre-Dame on kirjoitettu ja julkaistu yli kolmekymmentä vuotta ennen Kurjia, ja on suhteellisen helppoa panna merkille, miten Hugon taidot tarinankertojana ovat kehittyneet siinä ajassa. Kahta hyvin erilaista kirjaa on tietenkin vaikeaa verrata keskenään, mutta sen vain sanon, että 29-vuotias Hugo oli juonen ja hahmon kehittelyssä vielä aika varhaisessa vaiheessa, ja lisäksi Notre-Damesta puuttuu Kurjien ehdottomasti paras asia: radikaali ihmisoikeuksien ajaminen.

Toki keskiajalle sijoittuva absurdin onneton tapahtumasarja on ollut aikanaan taatusti hyvinkin vallankumouksellinen, mutta se häviää auttamattomasti Kurjien hämmästyttävälle rohkeudelle. Notre-Damen läpi kahlatessani minä, 2010-luvulla elävä nuori nainen, inhosin melkein kaikkia henkilöhahmoja, irvistelin juonen ennalta-arvattavuudelle, vihastuin naishahmojen ja toisten kulttuurien halventavasta pelkistämisestä ja meinasin välillä pitkästyä kuoliaaksi, kun Hugo tapansa mukaan ailahti hieman sivuun aiheesta. Kirjailijalle tyypillisesti tarina alkaa kurjasti ja päättyy vielä kurjemmin, enkä muista montaakaan kohtausta, jonka aikana olisin varsinaisesti NAUTTINUT kirjasta. Tarinan aloittamiseen Hugo käyttää suunnilleen 200 sivua ja siitä eteenpäin kaikki onkin vain yhtä suurta alamäkeä; herää kysymys, miksei tämän teoksen nimi ole ytimekkäästi La Misérable.

Kaikista hulvattominta on tietenkin se, että Notre Damen kellonsoittaja on lempi-Disney-elokuvani koskaan; rakastan sitä enemmän kuin on luultavasti terveellistä. Minusta on hieman kiusallista myöntää, että viihdyn huomattavasti paremmin 1990-luvulla tehdyn piirrosleffan kuin 1830-luvulla kirjoitetun klassikkoromaanin parissa. Vuonna -96 Disney nyt sentään onnistui olemaan huomattavasti feministisempi ja antirasistisempi kuin Hugo parisataa vuotta takaperin.

Seuraavaksi Hugo-lukulistallani on vuorossa kirjailijan parhaimmaksi teokseksi luonnehdittu L'Homme qui rit, ja toivon todella, että se valaa minuun jälleen uskoa Victor Hugon mestarillisuudesta.

Victor Hugo - Pariisin Notre-Dame 1482
(Notre-Dame de Paris, 1831)
WSOY, 1965
suom. Huugo Jalkanen
514 sivua