torstai 13. kesäkuuta 2013

Voiko liiallinen kirjaintous olla vaarallista?

Voi, luinpa eilen iltasaduksi aivan huippusuloisen kirjan! Ja sangen (kenties jopa liian) osuvan myös.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen useamman kerran naureskellut kirjakaupassa Gustave Flaubertin Bibliomanialle. Takakannen mukaan ranskalaisen kirjailijan ensimmäinen julkaistu teos kertoo barcelonalaisesta miehestä, joka käyttää kaiken rahansa ja aikansa kirjoihin, eikä pysty oikein syömään tai nukkumaan (ja hädin tuskin ajattelemaan). Kuulostaako tutulta? Kun sitten pari viikkoa sitten törmäsin kirjaan kirjastossa, päätin tietenkin lainata sen. Edelliset lukemani kirjat ovat olleet lähinnä 1700-luvun yhteiskuntafilosofiaa (en ole vielä päättänyt, kirjoitanko tänne lukemistani Voltairen kirjoittamista ja Voltairesta kirjoitetuista teoksista, sillä en tiedä, ovatko valistusaate ja kirjablogi hyvä yhdistelmä), ja eilen illalla päätin tarttua johonkin huomattavasti kevyempään.

Koska teos on lyhyt, oikein kompakti novelli, sen lukaisi suunnilleen puolessa tunnissa, ja tuo puoli tuntia oli kyllä yhtä riemua! Gustave Flaubertin 15-vuotiaana kirjoittama novelli on hauska, tarkkanäköinen ja surkuhupaisa, ja nauroin ääneen noin joka sivulla. Päähenkilö Giacomo on liikuttavan säälittävä entinen munkki, joka rakastaa "vain tiedon hahmoa ja ilmiasua", ei tietoa itseään, eikä hän osaa juuri lukeakaan. Hän keräilee vimmatusti kirjoja, ja huolimatta siitä, että hän on kirjakauppias, ei hän halua luopua omistamistaa niteistä ja manuskripteista. Vaikken itse olekaan yhtä vakavasti sairastunut bibliomaniaan, vaan rakastan enemmän nimenomaan sitä tietoa, hykertelin surullisesti suoraan omaan elämääni soveltamiskelpoisista katkelmista. 
"Kadulla häntä ei juuri nähty, paitsi silloin kun harvinaisia ja erikoisia kirjoja oli huutokaupattavana. Eikä hän silloin enää ollutkaan sama tahdoton, säälittävä ukko. Hänen silmiinsä syttyi elon kipinä. Hän säntäili ja harppoi sinne tänne, tömisytti maata; hänen oli vaikea kestää sitä riemua ja levottomuutta, pelkojaan ja huoliaan. Kotiinsa hän palasi huohottaen, hengästyneenä, pakahduksissa. Hän piteli himoittua kirjaansa käsissään ja hyväili sitä katseellaan. Hän katseli ja rakasti sitä kuin saituri aarrettaan, kuin isä tytärtään, kuin kuningas kruunuaan."
(Minä ja 30-luvun alun painokseni Kurjista, kröhömm.)

Novellin lisäksi kirjaan on sisällytetty kulttuurihistorioitsija Hannu Salmen selvitys tarinan yhteyksistä tositapahtumiin, pohdintaa bibliomaniasta ja kertomuksia menneisyyden kuuluisista bibliomaanikoista, sekä kirjailija Antti Nylénin esseen Kirjoista ja ihmisistä. Nämä kolme tekstiä luovat erinomaisen kokoelman, joka viihdyttää taatusti jokaista kirjariippuvaista.

Ja vaikka kirjassa oli jonkin sortin opetuskin siitä, mihin liiallinen kirjafanius johtaa, aion jättää sen täysin omaan arvoonsa ja suunnata kirjastoon. Vaikka ulkona sataa. Ja vaikka minulla on jo nyt kaksikymmentäkaksi kirjaa lainassa. Kirjoja ei voi nimittäin koskaan olla liikaa. 

Gustave Flaubert - Bibliomania
(Bibliomanie, 1837)
Faros, 2012
suom. Antti Nylén
119 sivua

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Kirja, joka on murtanut minut emotionaalisesti

Olen itkenyt noin kolme edellistä tuntia. Siinä ajassa ehdin kokeilemaan hämmästyttävän monia eri tapoja itkeä: olen nyyhkyttänyt, vollottanut, parkunut, kyynelehtinyt ja niin edespäin. Olen varma, että saan pian aivan kammottavan päänsäryn kuten aina silloin, kun itken tuntikausia yhteen menoon.

Jos olisin järkevä ihminen, en lukisi enää ainuttakaan kirjaa. Kirjat ovat pahoja. Kirjat leikkivät tunteilla ja pettävät ja jättävät lukijan kitumaan. Kirjat aiheuttavat tuskaa.

Siis, onko maailmassa mitään pahempaa (ja samalla parempaa), kuin kirja, joka a) perustuu kreikkalaiseen tarustoon niin, että tietää, mitä siinä suunnilleen tapahtuu, ja mikä pahinta, miten se suunnilleen päättyy, b) esittelee mitä ihastuttavimmat päähenkilöt, joihin lukija (siis minä) rakastuu korviaan myöten, c) kertoo kreikan mytologian hengästyttävimmän rakkaustarinan ja d) tekee sen niin kauniisti ja sydäntäsärkevästi, etten tiedä, miten päin olisin. Vastaus: ei muuten varmana ole.

Kirja, jonka luin loppuun tänään aamulla (itkien, hakaten päätä seinään, kävellen ympyrää, kierien sohvalla, purren huulta jne.), joka aiheutti minulle sietämätöntä kärsimystä yhtäaikaisella ihanuudellaan ja kamaluudellaan: Madeline Millerin The Song of Achilles.

Mytologiat ovat yksi lukuisista kiinnostuksen kohteistani (onko tässä maailmassa yhtään mitään, mistä en olisi kiinnostunut? No, aika vähän.), ja muutama kuukausi sitten muistin jälleen, että minun pitäisi kerrata tietoni antiikin Kreikan mytologiasta. Helliessäni tätä ajatusta internetin ihmeellinen maailma välitti minulle tietoa Madeline Millerin kirjasta. "Se on tuskallinen kirja", internet sanoi. "Se on suorastaan brutaali. Loppuratkaisun tietäminen ei auta; vaikka luulisi, että se tekee tunteiden käsittelemisestä helpompaa, asia ei ole niin." Minun olisi pitänyt kuunnella varoituksia ja jättää kirja rauhaan, mutta ei, olin utelias ja itsetuhoinen ja vietin kaksi viikkoa odottaen sen saapumista kirjastoon ja luin sen n. vuorokauden aikana ja nyt olen emotionaalisesti pahoin vaurioitunut. En toivu tästä ehkä koskaan.

Ensinnäkin, Madeline Miller kirjoittaa ihanasti. Ei vaikean hienostelevasti tai erikoisuutta tavoittelevasti, vaan aidosti ja rehellisesti kauniisti, ja tietenkin sataprosenttisen koukuttavasti. Jos paras kaverini ei olisi saapunut lauantaina vierailulle, olisin tuskin laskenut kirjaa käsistäni edes juodakseni. Toiseksi, kuten sanoin, henkilöhahmot ovat aivan käsittämättömän mussukoita. Voi, jospa kuulisitte päässäni majailevat oodit Patroclukselle, eikä Achilles jää kauas taakse. Kolmanneksi, juoni on kreikkalaiselle tarustolle tyypillinen villi kierre tragediaa, komediaa, juonittelua, ystävyyttä, petosta ja rakkautta. Hätkähdyttävät juonenkäänteet onnistuvat taatusti yllättämään myös ne, jotka ovat kreikan mytologiansa lukeneet. Ja neljänneksi, ööh, täytyykö tästä edes erikseen sanoa, kreikan taruston legendaarisin rakkaustarina on niin kertakaikkisen koskettava (kuitenkaan imelyyteen taipumatta), että luulen keksineeni ratkaisun ikuisuuskysymykseeni; mikä on lempparini romanttisista kirjoista. Se on tämä.

(Oikeasti, en voi kuvailla ajatuksiani sellaisilla hetkillä, kun kirjan sivuille on painettu tällaista materiaalia. Olen oikea lällyjen lälly, ja juuri tuollainen lällyys vetoaa minuun sellaisella voimalla, että. Ei kykene. Madeline Miller, miksi?)

Tunnen hienoista vastuuta kirjoittaessani The Song of Achillesista näin suunnattoman ylistävästi, mutta hiisi vieköön, se nyt vain onnistui voittamaan minun sydämeni täydellisesti puolelleen. Vaikkei kirja varmaankaan iske kaikkiin ihan yhtä lujaa, täytyy lukijan olla tehty kivestä; tylsästä, harmaasta, tunteettomasta kivestä, ellei tarina onnistu aiheuttamaan voimakkaanpuoleisia emotionaalisia reaktioita (suuntaan ja toiseen). Minun itseni täytyy mitä luultavimmin hankkia teos oman hyllyni kunniapaikalle ja ottaa se luettavakseni aina silloin, kun kaipaan muistutusta siitä, miten suuria tunteita lukeminen saattaa minussa herättää.

Madeline Miller - The Song of Achilles
Bloomsbury, 2011
352 sivua

lauantai 8. kesäkuuta 2013

Miten kulutan aikaani, osa 357

Välillä sitä pysähtyy kelaamaan päässään paria edellistä elettyä viikkoa ja pohtimaan, mihin ihmeeseen omaa elinaikaansa oikein käyttääkään.

Minä itse olen viettänyt edelliset kaksi viikkoa kirjaston nettisivuja refreshaten, sillä halusin palavasti lukea erään jollakulla toisella lainassa olevan kirjan. Kirjojen varaaminenhan maksaa jopa ehkä euron, jota sitä ei tietenkään voi harjoittaa, ei ei ei, mieluummin istun kaksi viikkoa koneen ääressä tarkkailemassa, josko kirja suvaitsisi jälleen ilmestyä lainattavien joukkoon. Suomennetun niteen palautuspäivä onneksi lähestyi lupaavasti, ja eräpäivän saapuessa ehdin jo hihkua riemusta, mutta sitten se joku meni ja uusi niteensä, ja minä sain ryhtyä odottamaan seuraavan painoksen palautuspäivää. (Mutta se oli onneksi se alkuperäiskielinen painos, mikä lisäsi uskoani tulevaisuuteen.) Tiedän, olen säälittävä.

Mutta ihmiset, jotka eivät ole yhtä säälittäviä, kokevat tuskin koskaan sitä puhdasta onnen tunnetta, joka saavutti minut eilen, kun töiden jälkeen istahdin tietokoneen ääreen ja sain tietää, että kirja oltiin juuri palautettu kirjastoon! Ehdin hädin tuskin laittaa kengät jalkaani ennen kuin olin jo ulkona ovesta ja kirmaamassa kirjastoon niin nopeasti kuin vain jaloistani pääsin. Pahin tilannehan tietenkin olisi, jos joku ehtisi lainata kirjan uudestaan paria minuuttia ennen saapumistani! Onneksi asun noin kahdensadan metrin päästä kirjastosta, se vähensi pelkoani.

Saavuttuani kirjastoon minua odotti karvas pettymys, sillä kirjaa ei löytynyt vasta palautettujen hyllystä eikä myöskään sen aakkosellisesti oikealta paikalta. Ensin säikähdin, että joku oli kuin olikin ehtinyt lainata sen ennen minua (ajattelin myös, että jee, kenties kirjastossa asioi joku yhtä sekopäinen henkilö, vaikka todennäköisempää olisi tietenkin se, että joku olisi vain poiminut kirjan palautettujen joukosta sattumalta, lukenut takakansitekstin ja kiinnostunut), mutta kirjaston kone kertoi, että nide oli edelleen saatavilla. Kun sitä ei löytynyt hyllystä vielä toisella eikä viidennelläkään tarkistuskerralla, päättelin, ettei kirjaa oltu varmaan ehditty tuomaan hyllyyn ensinkään, vaan se odotti vielä kirjastonhoitajan tiskin takana. "Kärsivällinen kirjan perii", ajattelin, hain toisesta hyllystä erään lempikirjani ja istuin palautushyllyn viereiselle tuolille lukemaan ja odottamaan hetkeä, jolloin kirja kärrättäisiin omalle paikalleen.

Se hetki koitti kolme tuntia ja neljäkymmentäkolme minuuttia myöhemmin, varttia ennen sulkemisaikaa.

Mutta nyt minulla on lainassa se kirja, jota odottelin vaihtelevalla kärsivällisyydellä kaksi viikkoa. Uskokaa pois, välillä olin jo melkein tilaamassa suomenkielistä nidettä toisesta kirjastosta, mutta aina viime hetkellä päätin kuitenkin odottaa.

Onneksi.

Olen lukenut sata sivua ja on ihme, että olen edes saanut riuhtaistua itseni irti kirjasta tämän tekstin kirjoittamisen ajaksi. Se on nimittäin aika ihana. Kuten sanotaan, hyvää kannattaa odottaa.

(Minun oli tarkoitus kirjoittaa pari lausetta metsästysprosessistani ja säästää se esipuheeksi arvostelulle itse kirjasta, mutta kolmen kappaleen jälkeen totesin, että tästähän näemmä riittää juttua. Saittekin siis vain merkinnän ultimaattisesta noloudestani.)