Olen löytänyt jälleen uuden lempiasian, joka saattaa hiljalleen tuhota elämäni.
Neljä sanaa:
Victor Hugo - Les Misérables.
Tällä hetkellä minulla on huoneessani
1) Norman Dennyn englanninkielinen käännös
2) Eino Voionmaan suomennos 20-30-luvun vaihteesta (ja kirjat on myös painettu silloin, ja sanon kirjat, sillä teos on jaettu viiteen osaan)
3) kahteen osaan jaettu seitsemänkymmentäluvulla printattu lyhennetty suomennos edellämainitusta
4) Kolmeen osaan jaettu alkuperäinen ranskankielinen teos
5) Kolme eri musikaalisoundtrackia (alkuperäinen ranskankielinen 80-luvulta, vuoden 2010 neljännesvuosisataa juhlistava brittilive ja Tom Hooperin uuden elokuvan Deluxe Edition. Haluaisin myös vuoden -85 brittimusikaalijulkaisun.)
ja 6) vuoden 1998 elokuvateos.
Siinä luultavasti kaikki. (Jos ei oteta huomioon sitä, että kävin katsomassa Tom Hooperin teoksen teatterissa kolmesti, muistan repliikit ulkoa ja useimmat leikkaukset myös, katson vapaa-ajallani maailmankaikkeuden hirveintä anime-sarjaa Shoujo Cosette, luentojen välissä puhumme suu vaahdossa kaikesta aiheeseen liittyvästä parhaan yliopistokaiffarini kanssa, joka on onneksi yhtä sekaisin, puhkean lauluun n. seitsemänkymmentä kertaa päivässä, teen typeriä viittauksia aina kun tilaisuus sallii, kirjoitan esseitä huvikseni, ja olen päättänyt tulevan väitöskirjani aiheen.) Kuten kenties huomaatte, olen myynyt sieluni.
Mikä minua sitten Kurjissa oikein viehättää?
Ei aavistustakaan.
Les Mis on pitkä (Englanniksi kirja tunnetaan usein herttaisella lempinimellä "The Brick". Tyttöystäväni kuuli lempinimen väärin, arvatkaa vain miten, mutten ihmettelisi, vaikka sitäkin nimeä rakkaasta lapsesta käytettäisiin.). Monsieur Hugo saattaa kirjoittaa viisikymmentä sivua Napoleonin sotataktiikoista, jotka eivät liity kirjan tapahtumiin millään tavalla. Noin 98% henkilöhahmoista elävät äärimmäisen epäonnisen, epäoikeudenmukaisen ja ahdistavan elämän, joka päättyy äärimmäisen epäonniseen, epäoikeudenmukaiseen ja ahdistavaan kuolemaan.
Ja mitä tulee minuun... Noh, minä arvostan kirjoissa tietynlaista hidastempoisuutta, turhuuteen taipuvaa faktatietoa, ja otetaanpa huomioon sekin seikka, ettei minulla taida olla yhtäkään lempikirjaa, jossa kaikki päähenkilöt selviäisivät hengissä. Mieltymykseni silmiäkirvelevään kurjuuteen on jo suunnilleen legenda, joten ehkei olekaan mikään ihme, että Les Misérables iski minuun kuin, noh, tonni tiiliskiviä.
Turha kai edes sanoa, ettei Les Mis ole ansainnut omaa legenda-asemaansa ihan turhaan: Victor Hugo on äärettömän liikuttava, jännittävä ja paikoitellen katkeran hauska sananiekka. 1800-luvun puolivälissä vaikuttanut herra oli aikansa radikaali ja ihmisoikeusaktivisti ihan siinä määrin, että sai kertaalleen karkoituksen kotimaastaan. Kirjasta säteilee Hugon älykkyys ja ajatusmaailma, ja yhä tänäkin päivänä, vuosikausia ilmestymisen jälkeen, kirja herättää intoa muuttaa maailmaa parempaan suuntaan. (Saatan rynnätä barrikaadeille heti, kun ensimmäinen tilaisuus ilmaantuu.) Menneisyydestä innostuneille kirja on tietenkin aivan täydellinen: ajankuva on nerokas ja tarkka, sopivan kriittinen mutta silti lempeä.
Henkilöhahmot sitten... Kurjien tapauksessa henkilöhahmoihin kiintyminen on tietenkin hieman hölmöä, mutta minkäs sille voi. Tietyissä kohdissa tekee toki mieli puida nyrkkiä, sillä mikä ihmeen järki on luoda hahmoja, joiden kanssa lukija haluaa keskustella runoudesta kakkupalan ja rommitilkan äärellä, jos heidät aikoo kuitenkin lahdata myöhemmin. Julmaa, monsieur Hugo, julmaa.
(Olen itse aivan rakastunut Les Amis de l'ABC-ryhmään. Rakkaat, ihanat lapset! Voin vihjata, että tuleva väitöskirjani liittyy pariin Aapisten ystävien jäseneen, joten jos kuulette joskus tohtorista, joka on erikoistunut juoppoon kyynikkoon ja kuvankauniseen vallankumousjohtajaan, niin se olen sitten minä. Ihan vain tiedoksi. Nimiä mainitsematta ja silleen.)
Hienointa henkilöhahmoissa on tietenkin se, että heissä on oikeasti luonnetta. Ulkoisesti täydellisen virheettömiltä tyypeiltä vaikuttavien hyväntekijöiden sisäiset demonit ja mielen kamppailut käydään läpi alastoman rehellisesti. Jokaisella, ihan jokaisella, (paitsi ehkä Dignen piispalla mutta ymmärrätte varmasti mitä tarkoitan) on omat oikkunsa, heikkoutensa, ärsyttävyytensä ja paheensa. Hienoa on myös se, miten kurjimmat ja ikävimmät henkilöhahmot eivät jää epäuskottavan stereotyyppisiksi pahvipaloiksi, jotka ovat pahoja ainoastaan pahuuden vuoksi: heilläkin on omat haaveensa ja tavoitteensa, ja heitäkin oppii kirjan myötä ymmärtämään, toisia tietenkin paremmin kuin toisia.
Kurjuudestaan huolimatta Kurjat on riipaisevan toiveikas, ystävällinen ja avoin teos, jonka pääsanoma on käsittääkseni se, että kannattaa olla kiva muille. Ennakkoluulot ovat ikäviä, tahallisesta kettuilusta ei seuraa mitään hyvää, itselle tärkeän päämäärän puolesta kannattaa taistella. (Vaikka sitten joutuisitkin paskaviemäriin tai ruumisarkkuun, tai paskaviemärin kautta ruumisarkkuun.) Pähkinänkuoressa: ole kiva niin sinulle saattaa käydä kivoja asioita. Sinulle saattaa käydä (ja tietenkin käykin) myös huonoja asioita, mutta tärkeintä elämässä ei ole oman edun tavoittelu. Ihan tosi.
Koska tämän on tarkoitus olla lyhyt ja asiallinen (ha HA) tekstinpätkä, en lähde vuodattamaan sydänveriäni kaikista niistä tunteista, joita Les Mis minussa herättää. Lukekaa kirja, kuunnelkaa musikaali, katsokaa Tom Hooperin elokuva, ja ottakaa minuun yhteyttä, jos etsitte vertaistukiryhmää. Olen tavoitettavissa 24 tuntia vuorokaudessa. Kahden viikon aikana olen tehnyt useasti sen virheen, että olen avannut kirjan julkisella
paikalla ja alkanut vollottaa hysteerisesti. Pahoittelut myös niille,
jotka istuivat vieressäni elokuvissa - olisi kannattanut laittaa
sadevaatteet päälle. Jos teillä on samankaltaisia ongelmia, älkää suotta epäröikö, olen aina valmis lohduttamaan. Ja myös luennoimaan, spekuloimaan, hehkuttamaan ja kiljumaan.
Haluan kuitenkin vielä sanoa sanasen tai pari Kurjien käännöksistä. Suomessa n. jokainen helposti saatavissa oleva painos on lyhennetty, mikä tarkoittaa, siis ihan oikeasti, ettei alkuperäinen teos ole siinä kokonaisuudessaan. Taloudessamme oli jokin aika sitten täysi hullunmylly käynnissä, kun vertailin huvikseni alkuperäisteosta ja typistettyä käännöstä ja huomasin, että tiettyjä kohtia, toden teolla tärkeitä ja juonen kannalta oleellisia kohtia, on jätetty kokonaan pois. Kylässä oleva leidini joutui silittelemään käsivarsiani hienovaraisesti samalla, kun minä ärisin ja puhkuin lukiessani lempikohtiani kolmella eri kielellä suunnilleen kymmenestä eri painoksesta. En ole löytänyt poistetuille kohtauksille ja repliikeille mitään muuta selitystä kuin käsittämättömän mielivallan.
Uskokaa huviksenne, etten suosittele lyhennettyä suomennosta yhtään kenellekään. Jestas, jos lukija on valmis luopumaan parista takaisinsaamattomasta päivästä lukeakseen ylistetyn klassikkoteoksen, miksi ihmeessä hän haluaisi lukea version, josta on karsittu kohtauksia? En. Voi. Käsittää. Jos siis suinkin on mahdollista, yrittäkää etsiä käsiinne a) lyhentämätön suomennos (josta on otettu viimeksi painos ehkä 80 vuotta sitten joten onnea yritykseen, mutta uskokaa pois, se on sen arvoista. Ps. Suomennos on yleisesti ottaen ihan hillittömän hauska. Taiteilijanvapaus käännöksissä oli vissiin aika kova juttu viime vuosisadan alussa), b) tietenkin mieluiten aito ja oikea ranskankielinen (ymmärrän toki, että harva osaa ranskaa, enkä minä itse ole todellakaan mikään natiivi, mutta kahlaisin teoksen läpi vaikka minun pitäisi katsoa jokainen sana sanakirjasta) tai c) jokin englanninkielisistä käännöksistä. (Kun samaa kirjaa lukee kolmella eri kielellä, saa hurjasti uutta perspektiiviä. Harkitsen vakavasti uuden suomennoksin laatimista omatoimisesti. Ja lasken tämän kaiken etukäteistutkimustyöksi väikkäriäni varten.)
Toki englanninkielisissä painoksissakin on eroja, ja toiset ovat huomattavasti parempia kuin toiset. Löysin omasta painoksestani ensi silmäyksellä pari loputtoman raivostuttavaa luovaa päätöstä (siis oikeasti, kuka nuija on päättänyt kääntää "Permets-tu?":n "If you don't mind?":iksi? Eihän noilla lauseilla ole muuta yhteistä kuin kysymysmerkki!), joille murisen yhä ärtyneenä. Siitä on pitkä aika, kun viimeksi ihastuin teokseen, jonka alkuperäiskieli on jokin muu kuin englanti, joten tämä on minulle hyvin raskasta. En ole varmaan ikinä ennen joutunut vertailemaan englanninkielisiä käännöksiä. Hullua.
Olenkin siis päättänyt kerätä vaatimattomasti jokaisen koskaan tehdyn käännöksen. Tavoitteeni on, että sitten joskus hamassa kultaisessa tulevaisuudessa, kun olen niittänyt väitöskirjallani kunniaa, ja kun olen saanut unelmieni mehiläistarhalla varustetun mökinpahasen Sussexissa, yksi talon huoneista on omistettu kokonaan Victor Hugon klassikkoteokselle. Istun siellä säännöllisin väliajoin kääntelemässä kellertyneitä sivuja ja kikattelen hupsuille ilmauksille.
Oletteko jo saaneet tarpeeksenne minusta ja Kurjista? En itseasiassa usko, että kukaan on oikeasti jaksanut lukea tekstiäni tänne saakka, vaikka minä vasta lämmittelen. Mutta siltä varalta, että olette täällä yhä... Älkää pelätkö, aion säästää teidät tuhansien kilometrien pituisilta sepustuksiltani, lopettaa kirjoittamisen, siivota huoneeni ja mennä nukkumaan. Ja on hyvin todennäköistä, etten viskaa ainuttakaan Hugo-esseetäni internetin ihmeelliseen maailmaan. Olkaa siis rauhassa.
Mutta hiisi vieköön, vaikka vaikuttaisin kuinka sekopäiseltä tahansa, on arvostelukykyni silti ihan kunnossa, ja minä erittäin painokkaasti väitän, että Les Misérables on teos, jota ei missään tapauksessa pidä sivuuttaa. Järki ja mielenterveys ovat asioita, jotka uhraan tällaisen mestariteoksen vuoksi koska tahansa.
(En laita tähän loppuun tarkempia tietoja kirjasta, sillä kuten sanoin, luin montaa eri versiota. Löydätte kokopitkät englannin- ja ranskankieliset romaanit vaikka googlettamalla.)
