maanantai 28. tammikuuta 2013

Tähdistöjä ja ajatuksia

Helmikuussa julkaistaan suomeksi John Greenin viimeisin (ja luultavasti kehutuin) teos The Fault In Our Stars, ja koska olen yleensä auttamattomasti jäljessä tällaisten juttujen kanssa, päätin kerrankin olla ajoissa. Tai sitten kaveri päätti puolestani, sillä hän minulle kyseisen kirjan lainasi.

Huolimatta siitä, että olen kuullut kirjasta ylistystä puolelta ja toiselta, en tiennyt siitä mitään muuta, kuin että se on joku aivan ylittämätön rakkaustarina. Kirjan ensimmäisestä luvusta lähtien on kuitenkin selvää, ettei tarina voi olla kovin ruusuinen. Päähenkilö ja kertoja, 16-vuotias amerikkalaistyttö Hazel sairastaa kilpirauhassyöpää keuhkoihin asettuneiden etäpesäkkeiden kera, eikä ennuste ilahduta: lääkärit eivät lupaile hänelle pitkää elämää, ja kuolema häämöttää väistämättä horisontissa. Hazel on kuitenkin fiksu teini ja tietää, että kaikki kuolevat joskus, ja vaikka hän itse mieluummin nyhjäisi kotona ja lukisi lempikirjaansa uudestaan ja uudestaan, hän suostuu äitinsä mieliksi lähtemään nuorten syöpätukiryhmän tapaamiseen. Siellä Hazel tapaa Augusten Watersin, jalkansa osteosarkoomalle menettäneen ex-koripalloilijan. Nuoret alkavat viettää aikaa yhdessä, ja ennen kuin he huomaavatkaan, on heidän tarinaansa alettu kirjoittaa uudelleen.

Olen nyt pohtinut kaksi viikkoa, mitä sanoisin The Fault in Our Starsista. Minun on suorastaan epätavallisen vaikeaa löytää sanoja.

Aloitetaan nyt vaikka siitä, että TFIOS on hyvin totuudenmukainen. Kirja on puhtaasti fiktiivinen, mutta sen kirjoittamisesta Green päätti jo työskennellessään viisi kuukautta lastensairaalassa opiskeluaikanaan. Teoksen lopullisesta muodosta on henkisellä tasolla vastannut Greenin ystävä Esther Earl, joka nukkui pois vuonna 2010 sairastettuaan pitkään keuhkoihin levinnyttä kilpirauhassyöpää. (Estheristä löydätte tietoa sivustolta This Star Won't Go Out.) Kuten John Green on kertonut, ei TFIOS ole missään tapauksessa Estherin tarina, mutta ilman Estheriä kirjasta ei olisi koskaan tullut sellaista, kuin se on.

Tarina on kieltämättä herkkä ja koskettava, ja John Green hallitsee mainiosti teinitytön näkökulmasta kertomisen. Teos etenee sujuvasti, ja tarina saattaa olla paikoitellen jopa liian nopeatempoinen minun makuuni. Henkilöhahmot ovat kokonaisia ja heistä on erittäin helppo pitää, mutta hienointa heissä on se, että John Green on tietoinen ihmisen epätäydellisyydestä, eikä halua antaa kovia kokeneistaan tai kokevistaan pyhimyksenomaista kuvaa. Lisäksi kirja on suorastaan suunniteltu kestämään monta lukukertaa: sinne tänne on pudoteltu pieniä jippoja, jotka menevät huolimattomalta lukijalta helposti ohi. Itsekin huomasin muutaman niistä vasta luettuani blogia, jossa herra Green itse vastaa lukijoiden lähettämiin kysymyksiin. (Sitä en linkitä tähän, sillä John Green on painottanut, että sinne saa kurkata ainoastaan, jos on jo lukenut kirjan.) Vaikka Hazel itse kirjan sivuilla toteaa, että "cancer books suck", aiheuttavat ne luultavasta poikkeuksetta lukijoissaan vahvan vesiputous silmistä-efektin. TFIOS:sta löytyy myös joitain niin hienoja (ja spoilaavia) sitaatteja, että ihan hengästyttää.

Kirjan tapahtumia enemmän minua kuitenkin kosketti ajatus siitä, että on olemassa lukuisia lapsia, nuoria ja aikuisia, joille kirjan tapahtumat ovat arkipäivää. Lukemattomat elämät päättyvät, sydämet särkyvät ja perheet hajoavat raskaiden syöpähoitojen epäonnistuessa. Kuolema on jotain niin käsittämättömän surullista ja silti niin loputtoman arkista, ettei sitä oikein käsitä, ei ainakaan ennen kuin se lähestyy itseä tai jotakuta itselle tärkeää. TFIOSissa hienointa onkin juuri kuoleman alituisen läsnäolon ja siitä läheisille koituvan surun käsittely.

Kaikesta tästä huolimatta (tai juuri sen takia) The Fault In Our Stars ei ole kuitenkaan masentava. Masennus on lähestyvän kuoleman sivuvaikutus, Hazel sanoo, mutta haluaa nauttia viimeisistä hetkistään. Harvoin törmää nuortenkirjoihin, jotka kuvaavat näin kauniisti elämän onnea, ihmeitä ja murheita. Jos ihan rehellisiä ollaan, Greenin edellinen teos, Paper Towns, iski minuun kyllä vielä vähän lujempaa, mutta minulla onkin ollut paha tapa tykätä mestariteoksia edeltävistä teoksista enemmän. Olen myös varma siitä, että jos olisin lukenut TFIOSin muutamaa vuotta nuorempana, kaverini eivät olisi saaneet hetken rauhaa, niin paljon olisin sitä hehkuttanut. Ja hehkutan nytkin aika paljon.

(Ja voisin vielä sanoa, että 19.2. julkaistavan suomennuksen nimi on yksi kauneimmista nimistä koskaan. Tähtiin kirjoitettu virhe, pistäkääpä paremmaksi.)

John Green - The Fault In Our Stars
Dutton Books, 2012
313 sivua

tiistai 8. tammikuuta 2013

Kuinka olla nainen?

Maailman paras äiti, siis minun äitini, täytti marraskuussa vuosia. Mietin pitkän tovin, mitä hankkisin hänelle lahjaksi, kun yhtäkkiä matkalla yliopistolta kotiin se iskeytyi tajuntaani - ostaisin tietysti brittitoimittaja Caitlin Moranin kirjan How to be a Woman. Päätökseen oli muutamia syitä: a) olen lukenut kirjasta noin miljardi kehua ja lisäksi etukansi antaa ymmärtää, että se nappasi jonkin sortin Vuoden Hauskin Kirja-palkinnon, b) olemme piinkovia feministejä, c) äiti lähestyy pikkuhiljaa aikuisen naisen ikää, joten olisi vissiin aika opetella kuinka oikein olla nainen (tämä on sitä kuuluisaa huumoria; äitini on oikea teräsnainen eikä tarvitse opetusta n. missään ikinä), ja lisäksi d) halusin itse lukea kirjan ihan sikapaljon, joten tämähän oli ihan "kaksi kärpästä yhdellä iskulla"-jutska. Kirja käännettiin syksyllä myös kauniille kotokielelle nimellä Naisena olemisen taito, mutta meikkis on tunnetusti alkuperäisten kirjoitusasujen ystävä.

Synttäripäivänään äiti sai lahjaksi mm. vintagedesigniä ja vaaleanpunaista shamppanjaa, joten minun pieni pakettini jäi hieman muiden prameampien varjoon, mutten kuitenkaan huolestunut. Minähän annoin nimittäin lahjan, joka voisi puolestaan antaa ikimuistoisen lukukokemuksen. (Ja samalla pääsisin siihen itsekin osalliseksi, tsih hih hih!)

Aloitin kirjan lukemisen lopulta viime viikonloppuna.

Petyin.

Älkää käsittäkö väärin, ei se kokonaan huono ole. Odotukseni vain taisivat olla turhan korkealla. Kun kirjaa markkinoidaan omaelämänkerrallisena jokapäivän feministin manifestina, joka jok' ikisen naisen tulisi lukea, sen odottaa olevan, no, jokseenkin mullistava. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä How to be a Womanissa on vähän sellaisia väitteitä tai ajatuksia, joihin en olisi törmännyt jo jossain muualla (ja kenties paremmin esitettynä). Nykyään on ihan kivaa olla nainen, sanoo Moran, mutta parannettavaa löytyy: mitä himputtia on esimerkiksi puhe brazilialaisesta, strippiklubeista tai kengistä, joissa ei voi kävellä. Ihanko totta?

Kirja on jaettu näppäriin lukuihin, joista jokainen käsittelee jotakin nykypäiväisistä epäkohdista. Puolet luvusta on käytetty Moranin omien nuoruudenvaiheiden kuvaamiseen, puolet yleistämiseen ja valittamiseen, tyyliin "Meidän perhe oli köyhä, niin köyhä, että minun piti käyttää äitini vanhoja pikkareita. ÄLÄ pidä häitä, ne maksavat eikä kukaan viihdy niissä ja lopuksi kaikkia ärsyttää. Se ei todellakaan ole elämäsi paras päivä, kuulitteko leidit? Lady Gaga on tosi MAHTAVA. Kerran hän makasi pää sylissäni. Miksei missään ole HYVÄÄ pornoa?" Loppujen lopuksi en tuntenut samaistuvani Moranin kokemuksiin oikeastaan lainkaan: kun Moran kertoi, mitä on oppinut siitä, tästä ja tuosta, minun teki mieli lähinnä hypähtää tietokoneeni ääreen ja naputella oma feministinen manifestini, jonka kanssa olisin samaa mieltä sataprosenttisesti. En ole vielä sulkenut pois tätä vaihtoehtoa.

En myöskään voi olla ajattelematta, että saatan olla jo liian feministinen tälle kirjalle. Minulla on jo oma vahva mielipiteeni kaikista kirjassa esitellyistä asioista, ja useista, joita siinä ei esitelty, joten lukukokemus tuntui hieman laihalta. Tuli sellainen olo, että teos on kirjoitettu niille ihmisille (tai no, enimmäkseen naisille), jotka eivät ole koskaan katsoneet feminismiä kahdesti, ja ajattelevat kenties, että se on ainoastaan hulluille, miehiä vihaaville, tyylitajuttomille, juroille, vihaisille, katkerille ämmille. Jos Moran onnistuu muuttamaan ihmisten käsitystä feminismistä positiivisemmaksi, hyvä juttu: toivotan kaikki uudet feministit lämpimästi tervetulleiksi "hullujen ämmien" kerhoon. Kirjassa Moran ei kuitenkaan ehdi, pääse tai edes halua päästä syventymään kunnolla siihen, mikä on mielestäni feminismin ydin: feminismissä ei ole muita sääntöjä kuin se, että kaikilla, KAIKILLA, pitäisi olla hyvä olla.

Aionkin siis ehkä tulevaisuudessa kirjoittaa kirjan "Kuinka olla ihminen".

Caitlin Moran - How to be a Woman
Ebury Press, 2011
312 sivua