Välillä kirjabloggaus tuntuu äärimmäisen hankalalta. En ole se henkilö, joka lukee jokaisen kirja-uutuuden ilmestysmisviikolla. Arvosteluja luen äärimääisen harvoin (ja yleensä ainoastaan kirjoista, jotka olen lukenut. Kammoan juonipaljastuksia). Poimin kehutut kirjat kirjaston hyllystä keskimäärin kolme vuotta niiden ilmestymisen jälkeen, jos silloinkaan, sillä en jaksa varausjonoja (enkä maksuja). Olen se henkilö, joka lukee seitsemää kirjaa samaan aikaan, ei välitä tyylilajista tipan tippaa, opettelee lempikirjansa kutakuinkin ulkoa, viettää viikkokaupalla aikaa lukien pelkästään fan fictionia, tekee harvoin eroa ns. korkean ja matalan kirjallisuuden välillä, ja alkaa juhlissa lasillisen jälkeen selittää siitä, kuinka Dickens on totaalisen yliarvostettu, tai siitä, kuinka Walt Whitmanilla ja Oscar Wildella oli ehkä juttua yhden iltapäivän ajan. Olen siis kaiken kaikkiaan aika hölmö tyyppi, ja ehdottomasti hölmö kirjabloggari.
Tämän vuoden lukutavoitteeni oli, että lukisin vähintään yhden
uuden kirjan viikossa (koulukirjoja ei lasketa), ja ylitin tavoitteeni
mukavasti. Haluaisin usein olla aktiivisempi kirjabloggaaja, ja lupailenkin usein itselleni, että tästä lähin kirjoitan jokaisesta lukemastani kirjasta. Mutta tämä(kin) syksy on mennyt pääosin lueskellessa antiikin kirjallisuutta, ja jotenkin tuntuu hieman hölmöltä blogata länsimaisen kaunokirjallisuuden ensimmäisistä askeleista. Nykyaikaista kirjallisuutta luettuani tuntuu taas usein tyhmältä alkaa kirjoittaa kirjoista, jotka on arvosteltu jo niin monissa paljon järkevämmissä blogeissa. Voiko minulla muka olla jotain lisättävää? Luultavasti pääosin näistä kahdesta syystä vain n. alle kolmasosa lukemistani kirjoista on saanut kirjoittamani tekstin blogiin asti.
Suhteellisen työteliäs opiskelu on tietysti aiheuttanut hieman rajoitteita kirjabloggaamiselle (en ehkä suosittele viittä eri ainetta opiskeltavaksi yliopistossa, mutta minkäs teen kun kaikki on niin samperin kiinnostavaa): minulla saattoi olla samaan aikan 22 kirjaston kirjaa lainassa pelkästään kouluhommia varten. Kun parin viikon aikana täytyy palauttaa lukuisia esseitä, lukea parituhatta sivua tenttikirjallisuutta ja istua kokeissa tuntikausia, on varmaan aika ymmärrettävää, että haluaa vapaa-ajallaan vain olla. Silloin en välttämättä jaksa tehtailla epäselviä selityksiä lukemistani kirjoista. Olen aloittanut kirjanblogin silkan hauskanpidon vuoksi, ja blogi on asia, jonka ei pidä aiheuttaa stressin häivääkään. Kirjablogi on olemassa sen vuoksi, että rakastan kirjoittamista, ja kirjoittaminen on minulle luonteva tapa purkaa ajatuksiani. En voi koskaan lakata ajattelemasta tai analysoimasta, ja pidän siitä, että minulla on foorumi jonne voin sysätä mietteitäni kun siltä tuntuu. Haluan kirjablogin tuottavan jatkossakin huoletonta iloa.
Olen ollut lomalla joulukuun puolesta välistä lähtien, ja voi pojat että on ollut mukavaa. Lainasin ensimmäisenä lomapäivänä hirveän kirjakasan kirjastosta, ja nyt olen käynyt sitä läpi ihan rauhassa ja ainoastaan huvin vuoksi, vailla minkäänlaisia paineita. Parasta maailmassa.
Ehkä voisin kuitenkin tehdä uudenvuodenlupauksen kirjoittamisen lisäämiseen liittyen.Tulen tuskin koskaan kirjoittamaan blogiin jokaisesta lukemastani kirjasta, mutta olisi hauskaa asettaa jonkinlaisia tavoitteita. Jos kerran luen vähintään yhden uuden kirjan viikossa, ei kai olisi mahdoton ajatus kirjoittaa tekstiä vaikkapa puolentoista viikon välein? Leikittelen myös ajatuksella muiden lukemiseen liittyvien asioiden käsittelystä; painetun sanan vähenemisestä, kirjablogien lisääntymisestä, fanikirjallisuuden arvosta ja niin edespäin. Saas nähdä, mitä saan aikaiseksi blogirintamalla vuonna 2014.
(Saatteko te muut kirjabloggaajat koskaan writer's blockia? Tuntuuko kirjoittaminen joskus turhalta? Miten pääsette taas vauhtiin?)
lauantai 28. joulukuuta 2013
lauantai 9. marraskuuta 2013
George R. R. Martin - A Game of Thrones
Kuten olen jo aiemmin kertonut, olen useimmiten myöhässä kulttuurivillitysten kanssa.
Tämän kulttuurivillityksen kanssa se on tosin täysin ymmärrettävää, kun ottaa huomioon ne kerrat, kun minulle on markkinoitu tätä sarjaa sanomalla, että "se on niiiiiiiiiiiiiin paljon parempi kuin Taru sormusten herrasta!" Tuohan on vain väärin, sillä mikään moderni fantasiasarja ei voi olla parempi kuin Sormusten herra, sillä Tolkien on modernin fantasian pyhimys ja kaikki genreen kuuluvat teokset ovat aina hieman rippauksia Tolkienin neroudesta. Kröhöm. (Myönnän, tämä on tietenkin vain minun mielipiteeni. Mutta tässä asiassa minun mielipiteeni on oikea mielipide.)
Luen fantasiakirjallisuutta noin kerran kolmessa vuodessa ja silloinkin pyrin välttämään kolmenkymmenen tiiliskiven paksuisia viiden kirjan sarjoja, joten olen jo pitkään ajatellut, että George R. R. Martinin A Song of Ice and Fire on sarja, johon en tule koskemaan sillä kuuluisalla pitkällä tikullakaan. En siis osaa sanoa mitä oikeastaan tapahtui pari viikkoa sitten, mutta yhtäkkiä minut valtasi käsittämätön halu lukea A Game of Thrones. Lainasin kirjan kirjastosta, ja vaikka kahdeksansataasivuinen järkäle sai minut tuntemaan tervettä pelkoa, kävin siihen käsiksi viime keskiviikkona.
Sain kirjan luettua loppuun maanantaina.
Jos olisin henkilö, jota nolostuttaa lukuisat tykkäämisenkohteet, en edes kirjoittaisi tästä. Mutta koska olen sitä mieltä, että asioista tykkääminen ei voi milloinkaan olla noloa, tunnustan nyt rohkeasti: joo, kyllä tykkäsin. Olen hämmästynyt, mutta tykkäsin. Mikä vielä enemmän, ymmärrän, miksi niin monet ovat kehuneet Martinia esimerkiksi Tolkienia paremmaksi. A Game of Thrones oli nopeasti etenevä, helppolukuinen ja ehdottomasti koukuttava. Laajasta henkilöhahmojen kategoriasta löytää taatusti sekä suosikkinsa että inhokkinsa, ja heidän seikkailujaan seuraa mielellään. Jännittävät juonenkäänteet seuraavat toisiaan, eikä kirja säästä lukijaa tunteenpurkauksilta tai sydänsäryltä (ainakaan jos on kaltaiseni hyperemotionaalinen eläytyjä).
Fantasia-elementti jäi ainakin ensimmäisessä kirjassa hieman taka-alalle, ja välillä melkein unohdin, ettei kyseessä ole mikään tuikitavallinen keskiajalle sijoittuva historiallinen romaani. Uskoisin, että tämä on yksi syy sarjan suureen suosioon - Martin ei keskity kertomaan taikavoimista tai lohikäärmeistä, vaan käsittelee teemoja, jotka ovat olleet osa ihmiskuntaa kautta historian - luottamusta, vallanhimoa, kamppailua hyvän ja pahan välillä ja niin edespäin. Kirja on kirjoitettu niin, että näkökulma vaihtuu jokaisessa luvussa: vaikka kertoja on ns. kaikkitietävä, hän keskittyy aina tietyn hahmon ajatuksiin ja tunteisiin luvun ajaksi kerrallaan. Ainakaan minua tämä näkökulman vaihtelu ei haitannut, ja kenties jopa piristi ja innosti lukemaan; olisi aika tuskallista, jos kaikki 800 sivua kerrottaisiin ärsyttävän henkilöhahmon näkökulmasta.
Se, mikä minua aivan erityisesti A Game of Thronesissa viehätti, oli joukko hyvin erilaisia ja monimuotoisia naishahmoja. Usein scifi- ja fantasiakirjallisuudessa toistuu nyky-yhteiskunnan valitettava patriarkaatti, mikä on mielestäni erittäin masentavaa - kirjailijalla olisi mahdollisuus luoda maailma, jonka hegemoniat jäisivät minimiin, ja silti hän päätyy noudattamaan nykyajan syrjiäviä käyntäntöjä. Miksi? ASOIAF sijoittuu sinänsä ajalle, jossa miesvalta on normi, mutta tästä huolimatta Martin rikkoo normia kirjoittamalla naishahmoja, jotka eivät mahdu miesvallan raamien sisälle. Nykyään naishahmoista on tapana tehdä "vahvoja" antamalla heille tyypillisen maskuliinisia luonteenpiirteitä, mutta Martin on ymmärtänyt, että naishahmot voivat olla vahvoja monilla eri tavoilla, sillä, kröhöm, naisetkin ovat ihmisiä. Lemppariesimerkkini tästä on ihanainen Sansa. (Voisi kirja olla mielestäni vielä feministisempi, mutta no, feminismin sanoman välittäminen ei kenties ole teoksen ensisijainen tarkoitus. Aion seurata naiskuvan kehittymistä sarjan edetessä.)
Niin että. Jos ette ole niitä ihmisiä, jotka vannovat, etteivät tule ikinä edes raottamaan fantasia-kategorian alla kulkevaa teosta, niin suosittelen tutustumaan George R. R. Martiniin. Ei tämä tietenkään mitään vuosisadan kaunokirjallisuutta ole, mutta en tiedä miksi pitäisikään olla - yleensä minulle riittää kirjan ansioksi se, etten pysty laskemaan sitä käsistäni. Se, että kirja on sataprosenttisen viihdyttävä, on mielestäni jo aika paljon.
Ps. George R. R. Martin itse tunnustautuu Tolkien-ihailijaksi. Kuinkas muutenkaan.
Pps. Ai niin, nyt muistankin mistä se käsittämätön halu johtui. Nathalie Dormerin ja Burn Gormanin yhteisvaikutus saa ihmeitä aikaan.
George R. R. Martin - A Game of Thrones
HarperCollins, 1998
801 sivua
Tämän kulttuurivillityksen kanssa se on tosin täysin ymmärrettävää, kun ottaa huomioon ne kerrat, kun minulle on markkinoitu tätä sarjaa sanomalla, että "se on niiiiiiiiiiiiiin paljon parempi kuin Taru sormusten herrasta!" Tuohan on vain väärin, sillä mikään moderni fantasiasarja ei voi olla parempi kuin Sormusten herra, sillä Tolkien on modernin fantasian pyhimys ja kaikki genreen kuuluvat teokset ovat aina hieman rippauksia Tolkienin neroudesta. Kröhöm. (Myönnän, tämä on tietenkin vain minun mielipiteeni. Mutta tässä asiassa minun mielipiteeni on oikea mielipide.)
Luen fantasiakirjallisuutta noin kerran kolmessa vuodessa ja silloinkin pyrin välttämään kolmenkymmenen tiiliskiven paksuisia viiden kirjan sarjoja, joten olen jo pitkään ajatellut, että George R. R. Martinin A Song of Ice and Fire on sarja, johon en tule koskemaan sillä kuuluisalla pitkällä tikullakaan. En siis osaa sanoa mitä oikeastaan tapahtui pari viikkoa sitten, mutta yhtäkkiä minut valtasi käsittämätön halu lukea A Game of Thrones. Lainasin kirjan kirjastosta, ja vaikka kahdeksansataasivuinen järkäle sai minut tuntemaan tervettä pelkoa, kävin siihen käsiksi viime keskiviikkona.
Sain kirjan luettua loppuun maanantaina.
Jos olisin henkilö, jota nolostuttaa lukuisat tykkäämisenkohteet, en edes kirjoittaisi tästä. Mutta koska olen sitä mieltä, että asioista tykkääminen ei voi milloinkaan olla noloa, tunnustan nyt rohkeasti: joo, kyllä tykkäsin. Olen hämmästynyt, mutta tykkäsin. Mikä vielä enemmän, ymmärrän, miksi niin monet ovat kehuneet Martinia esimerkiksi Tolkienia paremmaksi. A Game of Thrones oli nopeasti etenevä, helppolukuinen ja ehdottomasti koukuttava. Laajasta henkilöhahmojen kategoriasta löytää taatusti sekä suosikkinsa että inhokkinsa, ja heidän seikkailujaan seuraa mielellään. Jännittävät juonenkäänteet seuraavat toisiaan, eikä kirja säästä lukijaa tunteenpurkauksilta tai sydänsäryltä (ainakaan jos on kaltaiseni hyperemotionaalinen eläytyjä).
Fantasia-elementti jäi ainakin ensimmäisessä kirjassa hieman taka-alalle, ja välillä melkein unohdin, ettei kyseessä ole mikään tuikitavallinen keskiajalle sijoittuva historiallinen romaani. Uskoisin, että tämä on yksi syy sarjan suureen suosioon - Martin ei keskity kertomaan taikavoimista tai lohikäärmeistä, vaan käsittelee teemoja, jotka ovat olleet osa ihmiskuntaa kautta historian - luottamusta, vallanhimoa, kamppailua hyvän ja pahan välillä ja niin edespäin. Kirja on kirjoitettu niin, että näkökulma vaihtuu jokaisessa luvussa: vaikka kertoja on ns. kaikkitietävä, hän keskittyy aina tietyn hahmon ajatuksiin ja tunteisiin luvun ajaksi kerrallaan. Ainakaan minua tämä näkökulman vaihtelu ei haitannut, ja kenties jopa piristi ja innosti lukemaan; olisi aika tuskallista, jos kaikki 800 sivua kerrottaisiin ärsyttävän henkilöhahmon näkökulmasta.
Se, mikä minua aivan erityisesti A Game of Thronesissa viehätti, oli joukko hyvin erilaisia ja monimuotoisia naishahmoja. Usein scifi- ja fantasiakirjallisuudessa toistuu nyky-yhteiskunnan valitettava patriarkaatti, mikä on mielestäni erittäin masentavaa - kirjailijalla olisi mahdollisuus luoda maailma, jonka hegemoniat jäisivät minimiin, ja silti hän päätyy noudattamaan nykyajan syrjiäviä käyntäntöjä. Miksi? ASOIAF sijoittuu sinänsä ajalle, jossa miesvalta on normi, mutta tästä huolimatta Martin rikkoo normia kirjoittamalla naishahmoja, jotka eivät mahdu miesvallan raamien sisälle. Nykyään naishahmoista on tapana tehdä "vahvoja" antamalla heille tyypillisen maskuliinisia luonteenpiirteitä, mutta Martin on ymmärtänyt, että naishahmot voivat olla vahvoja monilla eri tavoilla, sillä, kröhöm, naisetkin ovat ihmisiä. Lemppariesimerkkini tästä on ihanainen Sansa. (Voisi kirja olla mielestäni vielä feministisempi, mutta no, feminismin sanoman välittäminen ei kenties ole teoksen ensisijainen tarkoitus. Aion seurata naiskuvan kehittymistä sarjan edetessä.)
Niin että. Jos ette ole niitä ihmisiä, jotka vannovat, etteivät tule ikinä edes raottamaan fantasia-kategorian alla kulkevaa teosta, niin suosittelen tutustumaan George R. R. Martiniin. Ei tämä tietenkään mitään vuosisadan kaunokirjallisuutta ole, mutta en tiedä miksi pitäisikään olla - yleensä minulle riittää kirjan ansioksi se, etten pysty laskemaan sitä käsistäni. Se, että kirja on sataprosenttisen viihdyttävä, on mielestäni jo aika paljon.
Ps. George R. R. Martin itse tunnustautuu Tolkien-ihailijaksi. Kuinkas muutenkaan.
Pps. Ai niin, nyt muistankin mistä se käsittämätön halu johtui. Nathalie Dormerin ja Burn Gormanin yhteisvaikutus saa ihmeitä aikaan.
George R. R. Martin - A Game of Thrones
HarperCollins, 1998
801 sivua
keskiviikko 6. marraskuuta 2013
Nicole Krauss - Man Walks Into A Room
Muutama viikko takaperin kaipasin jotain kevyehköä luettavaa koulukiireiden ohessa, ja koska kirjahyllyni on pullollaan lukemattomia romaaneja, päätin tarttua kirjaston kirjan sijasta oman hyllyni antimiin. Valintani osui Nicole Kraussin teokseen Man Walks Into A Room, sillä oletin sen sopivan tarpeisiini.
Kirja kertoo Samsonista, neljääkymmentä ikävuotta lähestyvästä amerikkalaismiehestä, joka kahdeksan päivän kateissaolon jälkeen löydetään harhailemasta Nevadasta, sekavana ja vailla muistikuvia itsestään. Syyksi paljastuu aivokasvain, jonka poistaminen onnistuu erinomaisesti, mutta valitettavasti Samson kadottaa kaikki muistonsa kahdestatoista ikävuodesta eteenpäin. Hän palaa kotiinsa, jota ei muista, vaimonsa, jota ei myöskään muista, kanssa, missä häntä vastaan juoksee lemmikikoira, joka, arvasitte, ei myöskään enää kuulu Samsonin muistoihin. Mitä tehdä elämällä, jota kohtaan tuntee enää ainoastaan etäistä kiinnostusta ja arvostusta vailla minkäänlaista tarttumapintaa?
Ihastuttavan tarinankertojan Nicole Kraussin esikoinen on varsin viehättävä kirja. Muistinmenetyksen avulla kerrottu tarina luopumisesta oli minusta alusta alkaen kiinnostava idea. Kertomus kulkee loogisesti eikä vaadi lukijalta liikoja avautuakseen. Sinne tänne on ripoteltu pehmeän kauniita ajatuksia lauseiksi puettuna, ja välillä täytyi pysähtyä hetkeksi ihailemaan Kraussin kerrontaa. Nicole Kraussin äärimmäinen vahvuus on hahmojen luomisessa, ja Man Walks Into A Room antaa jo hieman osviittaa siitä, kuinka herkullisen kiinnostavia henkilöitä rouvan seuraavissa kirjoissa esitellään.
Ja kuitenkin minulle jäi teoksesta vähän sellainen olo kuin Samsonille omasta elämästään: tiedostin, että tämä on hyvä kirja ja minun kuuluisi pitää siitä kovasti, mutten vain saanut tarinasta kunnollista otetta. Suhteellisen lyhyen kirjan lukemiseen meni suorastaan ikuisuus, sillä jos kirjasta mielestäni jotain puuttui niin koukuttavuus. Vasta viimeisillä sivuilla aloin jännittää, mihin suuntaan tarina lähteekään ja miten se tulee loppumaan, ja kun lopulta käänsin viimeiselle sivulle, tunsin, että tarinasta puuttui jotain oleellista.
Nicole Krauss on erinomainen tarinankertoja, mutta esikoinen tuntuu hieman harjoitustyöltä, jossa Krauss kokeilee kykyjään, kehittelee tyyliään ja etsii ääntänsä. Se on varsin ymmärrettävää, mutta henkilölle, joka on aloittanut Kraussin lukemisen erinomaisesta The History of Lovesta teos on kieltämättä pettymys.
Nicole Krauss - Man Walks Into A Room
Penguin Books, 2007
250 sivua
Kirja kertoo Samsonista, neljääkymmentä ikävuotta lähestyvästä amerikkalaismiehestä, joka kahdeksan päivän kateissaolon jälkeen löydetään harhailemasta Nevadasta, sekavana ja vailla muistikuvia itsestään. Syyksi paljastuu aivokasvain, jonka poistaminen onnistuu erinomaisesti, mutta valitettavasti Samson kadottaa kaikki muistonsa kahdestatoista ikävuodesta eteenpäin. Hän palaa kotiinsa, jota ei muista, vaimonsa, jota ei myöskään muista, kanssa, missä häntä vastaan juoksee lemmikikoira, joka, arvasitte, ei myöskään enää kuulu Samsonin muistoihin. Mitä tehdä elämällä, jota kohtaan tuntee enää ainoastaan etäistä kiinnostusta ja arvostusta vailla minkäänlaista tarttumapintaa?
Ihastuttavan tarinankertojan Nicole Kraussin esikoinen on varsin viehättävä kirja. Muistinmenetyksen avulla kerrottu tarina luopumisesta oli minusta alusta alkaen kiinnostava idea. Kertomus kulkee loogisesti eikä vaadi lukijalta liikoja avautuakseen. Sinne tänne on ripoteltu pehmeän kauniita ajatuksia lauseiksi puettuna, ja välillä täytyi pysähtyä hetkeksi ihailemaan Kraussin kerrontaa. Nicole Kraussin äärimmäinen vahvuus on hahmojen luomisessa, ja Man Walks Into A Room antaa jo hieman osviittaa siitä, kuinka herkullisen kiinnostavia henkilöitä rouvan seuraavissa kirjoissa esitellään.
Ja kuitenkin minulle jäi teoksesta vähän sellainen olo kuin Samsonille omasta elämästään: tiedostin, että tämä on hyvä kirja ja minun kuuluisi pitää siitä kovasti, mutten vain saanut tarinasta kunnollista otetta. Suhteellisen lyhyen kirjan lukemiseen meni suorastaan ikuisuus, sillä jos kirjasta mielestäni jotain puuttui niin koukuttavuus. Vasta viimeisillä sivuilla aloin jännittää, mihin suuntaan tarina lähteekään ja miten se tulee loppumaan, ja kun lopulta käänsin viimeiselle sivulle, tunsin, että tarinasta puuttui jotain oleellista.
Nicole Krauss on erinomainen tarinankertoja, mutta esikoinen tuntuu hieman harjoitustyöltä, jossa Krauss kokeilee kykyjään, kehittelee tyyliään ja etsii ääntänsä. Se on varsin ymmärrettävää, mutta henkilölle, joka on aloittanut Kraussin lukemisen erinomaisesta The History of Lovesta teos on kieltämättä pettymys.
Nicole Krauss - Man Walks Into A Room
Penguin Books, 2007
250 sivua
lauantai 28. syyskuuta 2013
Jos omistaisin tämän kirjan, sen saisi kaikessa rauhassa varastaa - The Book Thief
Mielestäni pahinta, siis oikeasti absoluuttisesti pahinta, mitä lukijalle voi sattua on kirja, johon tarttuu innosta puhkuen sillä se on noin miljoonan tyypin mielestä paras juttu sitten Gutenbergin painokoneen, ja johon pettyy pahanpäiväisesti. Koin itse tällaisen kirjan muutama viikko sitten, ja minun on yhä vaikeaa käsittää tätä. Kirjan aihe on mielenkiintoinen ja tarina kerrotaan jännittävästä näkökulmasta. Kirjalla on laaja fanikunta. Arvostelijat ovat väittäneet kirjaa nykypäivän klassikoksi; teokseksi, joka tulee kestämään aikaa. Kirjasta on kohtapuoliin tulossa ison luokan elokuva, jonka traileriin on lainattu musiikkia A Single Manista. Ja silti päälimmäinen ajatukseni kirjasta oli: "No ei tää ny todellakaan niiiiiin hyvä ollut."
Tiedän, tämä kirja on arvioitu esim. jokaisessa kirjablogissa jo joskus kolme elämää sitten, mutta minähän olen aina myöhässä kaiken suhteen. Ja voi olla, että kirja kokee toisen tulemisen nyt, kun leffaversio on pikapuoliin ilmestyvä, ja sitten vaikuttaakin siltä että olen, gasp, lievästi etuajassa.
Markus Zusakin toisen maailmansodan Saksaan sijoittuvan The Book Thiefin päähenkilö on varhaisteini Liesel, joka joutuu eroamaan valtionvihollis-äidistään ja kotiutumaan uuteen perheeseen keskelle pikkukaupungin hulinaa. Jatkuvista yöllisistä painajaisista huolimatta Lieselin elämä alkaa rullata ihan mukavaan malliin: Papa Hans soittaa haitaria ja opettaa Lieseliä lukemaan, Mama Rosa kiroilee kuin merirosvo ja keittää vetistä hernesoppaa viikoksi kerrallaan, naapurin Rudy ottaa tytön mukaan kylän poikien leikkeihin ja vaatii tältä suukkoa aina tilanteen tullen. Idylli kuitenkin horjahtaa, kun eräänä yönä Hubermannien oveen koputtaa rähjääntynyt nuorimies, joka jakaa yllättävällä tavalla Hansin menneisyyttä ja tarvitsee suojapaikkaa.
Minulla ei ole oikein järkevää selitystä sille, miksei kirja herättänyt minussa voimakkaampia tunteita. Kuvittelin, että ihmiskunnan yhdestä hirveimmästä aikakaudesta kertova kirja saisi minut vollottamaan silmäni irti, mutta toisin kävi. En saanut yhdestäkään henkilöhahmosta kunnollista otetta, ja kertoja josta olin lukenut ylistäviä arvioita jätti minut kylmäksi. Yleensä tykkään hienovaraisesta ennakoinnista kirjoissa, mutta tämän kirjan tyylistä oli hienovaraisuus kaukana, ja lopulta vain odotin kyllästyneenä, että homma saataisiin päätökseen. Minulla oli koko ajan vähän sellainen fiilis, että kirja oltiin kirjoitettu sillä mielellä, että tästä on nyt sitten tuleva mestariteos, häikäistykää, lukijat. Itse huomasin välillä jopa ajattelevani: "Tämä on kyllä ihan uskomattoman tekotaiteellista soopaa."
Olin alunperin innoissani asetelmasta, sillä olen harvemmin törmännyt toisen maailmansodan kuvauksiin "tavallisten" saksalaisperheiden näkövinkkelistä. No, kirjan edetessä kävi tietenkin ilmi, että tämä perhe on kaikkea muuta kuin tavallinen; kysymys onkin hyväntekijöistä, pakolla hiljennetyistä kapinallisista, jotka - tämä ei ole edes spoileri, se annetaan ilmi suunnilleen ensimmäisellä sivulla - kokevat tietenkin traagisen lopun. Lukiessani huomasin haaveilevani kirjasta, joka kertoisi oikeasti tavallisesta perheestä sellaisena kuin sen mielessäni näen; perheestä, joka seuraa vierestä alemman luokan kansalaisten kärsimyksiä, keskittyy omaan hyvinvointiinsa ja selviämiseensä, yrittää jatkaa mahdollisimman normaalia elämää sodan keskellä, uskoo propagandaan ja joutuu sodan päätyttyä opettelemaan elämää häpeän ja syyllisyyden tunteen kanssa. No, ehkä kuvaukseni ei sovi "tavalliseen perheeseen", onko sitä kuuluisaa tavallista edes olemassa, mutta ainakaan en halua lukea enää yhtään keskinkertaista kirjaa epäitsekkäistä marttyyreistä.
Eniten The Book Thiefissä minua häiritsi tunne aitouden puutteesta. En saanut tapahtumista tai henkilöistä todentuntuista kuvaa, en oppinut tuntemaan heitä enkä hirveästi välittänyt heistä. Luin kirjaa hämmästyttävän välinpitämättömästi; lähinnä mietin harmistuneena, kuinka samperin paljon kirja painaa ja kuinka ärsyttävän hankalaa sitä on lukea sängyssä maaten. Uskokaa pois, kun kyseessä on oikeasti koskettava ja iskevä kirja, se saa painaa vaikka kymmenen kiloa ja onneni on silti huipussaan. (Ja tämä on todistettu, sillä useat lempikirjoistani ovat runsaat 1000 sivua pitkiä.) Kirjan "traaginen loppu" ei aiheuttanut minussa juuri minkäänlaisia tunteita, lähinnä olin iloinen kirjan loppumisesta ja siitä, että pääsisin lukemaan jotain toivoakseni parempaa.
Odotan kyllä kirjan leffaversiota suhteellisen innoissani, koska hei, Emily Watson on valittu näyttelemään lempparihahmoani, mutta huomaan jo trailerissa asioita jotka häiritsevät minua. Haluaako joku kertoa minulle, mikä ihmeen järki on siinä, että Saksaan sijoittuvassa kirjassa englantilaiset näyttelijät puhuvat kotokieltään ns. saksalaisella aksentilla? No, ehkä tällä yritetään välittää kirjan ihastuttavan raivostuttavaa tapaa heitellä sinne tänne saksalaisia ilmauksia - jotka heti perään käännetään tietenkin englanniksi. Osaan itse jonkin verran saksaa, joten minua hieman kyllästytti lukea sama ilmaus kahteen kertaan. Sekin lukijakunta joka ei tiedä saksan kielestä hölkäsen pöläystä osaisi taatusti päätellä lauseen kontekstista, mitä sana tarkottaa, joten koko juttu tuntui täysin turhalta lisäkkeeltä.
(Ok, saksan viljeleminen näyttää astetta paremmalta nyt, kun sain puoli minuuttia sitten tietää, että Zusakilla on saksalaisia juuria, ja että jotkin kirjan kuvauksista perustuvat kirjailijan saksalaisen äidin kertomuksiin. Mutta kyllä saksalaiset sanat englannin joukossa tuntuviat silti aika irrallisilta.)
Kirjasta kertoo mielestäni paljon se, että yksi parhaista kavereistani luki teoksen viime jouluna ja kun virittelin hänen kanssaan keskustelua aiheesta, leidi tokaisi, ettei muista kirjasta oikeastaan mitään. En usko, että kirjassa on ainesta todelliseksi klassikoksi, jos lukija unohtaa puolessa vuodessa kirjan tapahtumat täydellisesti.
Markus Zusak - The Book Thief
Random House, 2007 [2005]
584 sivua
Tiedän, tämä kirja on arvioitu esim. jokaisessa kirjablogissa jo joskus kolme elämää sitten, mutta minähän olen aina myöhässä kaiken suhteen. Ja voi olla, että kirja kokee toisen tulemisen nyt, kun leffaversio on pikapuoliin ilmestyvä, ja sitten vaikuttaakin siltä että olen, gasp, lievästi etuajassa.
Markus Zusakin toisen maailmansodan Saksaan sijoittuvan The Book Thiefin päähenkilö on varhaisteini Liesel, joka joutuu eroamaan valtionvihollis-äidistään ja kotiutumaan uuteen perheeseen keskelle pikkukaupungin hulinaa. Jatkuvista yöllisistä painajaisista huolimatta Lieselin elämä alkaa rullata ihan mukavaan malliin: Papa Hans soittaa haitaria ja opettaa Lieseliä lukemaan, Mama Rosa kiroilee kuin merirosvo ja keittää vetistä hernesoppaa viikoksi kerrallaan, naapurin Rudy ottaa tytön mukaan kylän poikien leikkeihin ja vaatii tältä suukkoa aina tilanteen tullen. Idylli kuitenkin horjahtaa, kun eräänä yönä Hubermannien oveen koputtaa rähjääntynyt nuorimies, joka jakaa yllättävällä tavalla Hansin menneisyyttä ja tarvitsee suojapaikkaa.
Minulla ei ole oikein järkevää selitystä sille, miksei kirja herättänyt minussa voimakkaampia tunteita. Kuvittelin, että ihmiskunnan yhdestä hirveimmästä aikakaudesta kertova kirja saisi minut vollottamaan silmäni irti, mutta toisin kävi. En saanut yhdestäkään henkilöhahmosta kunnollista otetta, ja kertoja josta olin lukenut ylistäviä arvioita jätti minut kylmäksi. Yleensä tykkään hienovaraisesta ennakoinnista kirjoissa, mutta tämän kirjan tyylistä oli hienovaraisuus kaukana, ja lopulta vain odotin kyllästyneenä, että homma saataisiin päätökseen. Minulla oli koko ajan vähän sellainen fiilis, että kirja oltiin kirjoitettu sillä mielellä, että tästä on nyt sitten tuleva mestariteos, häikäistykää, lukijat. Itse huomasin välillä jopa ajattelevani: "Tämä on kyllä ihan uskomattoman tekotaiteellista soopaa."
Olin alunperin innoissani asetelmasta, sillä olen harvemmin törmännyt toisen maailmansodan kuvauksiin "tavallisten" saksalaisperheiden näkövinkkelistä. No, kirjan edetessä kävi tietenkin ilmi, että tämä perhe on kaikkea muuta kuin tavallinen; kysymys onkin hyväntekijöistä, pakolla hiljennetyistä kapinallisista, jotka - tämä ei ole edes spoileri, se annetaan ilmi suunnilleen ensimmäisellä sivulla - kokevat tietenkin traagisen lopun. Lukiessani huomasin haaveilevani kirjasta, joka kertoisi oikeasti tavallisesta perheestä sellaisena kuin sen mielessäni näen; perheestä, joka seuraa vierestä alemman luokan kansalaisten kärsimyksiä, keskittyy omaan hyvinvointiinsa ja selviämiseensä, yrittää jatkaa mahdollisimman normaalia elämää sodan keskellä, uskoo propagandaan ja joutuu sodan päätyttyä opettelemaan elämää häpeän ja syyllisyyden tunteen kanssa. No, ehkä kuvaukseni ei sovi "tavalliseen perheeseen", onko sitä kuuluisaa tavallista edes olemassa, mutta ainakaan en halua lukea enää yhtään keskinkertaista kirjaa epäitsekkäistä marttyyreistä.
Eniten The Book Thiefissä minua häiritsi tunne aitouden puutteesta. En saanut tapahtumista tai henkilöistä todentuntuista kuvaa, en oppinut tuntemaan heitä enkä hirveästi välittänyt heistä. Luin kirjaa hämmästyttävän välinpitämättömästi; lähinnä mietin harmistuneena, kuinka samperin paljon kirja painaa ja kuinka ärsyttävän hankalaa sitä on lukea sängyssä maaten. Uskokaa pois, kun kyseessä on oikeasti koskettava ja iskevä kirja, se saa painaa vaikka kymmenen kiloa ja onneni on silti huipussaan. (Ja tämä on todistettu, sillä useat lempikirjoistani ovat runsaat 1000 sivua pitkiä.) Kirjan "traaginen loppu" ei aiheuttanut minussa juuri minkäänlaisia tunteita, lähinnä olin iloinen kirjan loppumisesta ja siitä, että pääsisin lukemaan jotain toivoakseni parempaa.
Odotan kyllä kirjan leffaversiota suhteellisen innoissani, koska hei, Emily Watson on valittu näyttelemään lempparihahmoani, mutta huomaan jo trailerissa asioita jotka häiritsevät minua. Haluaako joku kertoa minulle, mikä ihmeen järki on siinä, että Saksaan sijoittuvassa kirjassa englantilaiset näyttelijät puhuvat kotokieltään ns. saksalaisella aksentilla? No, ehkä tällä yritetään välittää kirjan ihastuttavan raivostuttavaa tapaa heitellä sinne tänne saksalaisia ilmauksia - jotka heti perään käännetään tietenkin englanniksi. Osaan itse jonkin verran saksaa, joten minua hieman kyllästytti lukea sama ilmaus kahteen kertaan. Sekin lukijakunta joka ei tiedä saksan kielestä hölkäsen pöläystä osaisi taatusti päätellä lauseen kontekstista, mitä sana tarkottaa, joten koko juttu tuntui täysin turhalta lisäkkeeltä.
(Ok, saksan viljeleminen näyttää astetta paremmalta nyt, kun sain puoli minuuttia sitten tietää, että Zusakilla on saksalaisia juuria, ja että jotkin kirjan kuvauksista perustuvat kirjailijan saksalaisen äidin kertomuksiin. Mutta kyllä saksalaiset sanat englannin joukossa tuntuviat silti aika irrallisilta.)
Kirjasta kertoo mielestäni paljon se, että yksi parhaista kavereistani luki teoksen viime jouluna ja kun virittelin hänen kanssaan keskustelua aiheesta, leidi tokaisi, ettei muista kirjasta oikeastaan mitään. En usko, että kirjassa on ainesta todelliseksi klassikoksi, jos lukija unohtaa puolessa vuodessa kirjan tapahtumat täydellisesti.
Markus Zusak - The Book Thief
Random House, 2007 [2005]
584 sivua
perjantai 27. syyskuuta 2013
Kirja, jonka halusin lukea heti uudestaan - The Secret History
Aloitin tänä syksynä yliopistolla antiikintutkimuksen opinnot. Odotan hartaasti päivää, jolloin joku tuttava tiedustelee ynseästi, mitä ihmeen hyötyä sellaisesta aineesta muka on. Aion vastata, aurinkoisen hymyn saattelemana tietysti, ettei varmaankaan yhtään mitään, mutta hillittömän hauskaa se on! Tai no, hauskaa ja hauskaa, siitä on naurut kaukana kun luennolla käsitellään Homeroksen eeposten surullisimpia kohtia, lähinnä nieleskelen kyyneleitä ja yritän käpertyä penkillä sikiöasentoon, mutta sydäntäsärkevästä materiaalista huolimatta nautin opetuksesta suunnattomasti.
Antiikin tekstien lisäksi olen ottanut lukuohjelmistooni muuten vain antiikin Kreikkaan ja Roomaan etäisesti liittyviä teoksia, ja pari viikkoa sitten luin viimeinkin Donna Tarttin The Secret Historyn, josta olen kuullut kehuja ja suosituksia vuosien ajan. Yleensä yritän olla kaiken kulttuurin suhteen mahdollisimman ennakkoluuloinen, sillä haluan välttyä karvailta pettymyksiltä, mutta The Secret Historyn kanssa pessimismi oli kutakuinkin mahdotonta, ja odotukseni olivat melkoisen korkealla. Tällä kertaa onneksi syystä.
Köyhänpuoleiseen Californialaisperheeseen kuuluva parikymppinen Richard toivoo yliopiston tuovan radikaalia muutosta kyllästyttävään elämäänsä. Vanhemmat toivovat pojasta lääkäriä, mutta Richard junailee itselleen stipendin Vermontiin, missä hän alkaa opiskella (vanhempiensa karvaaksi pettymykseksi) kieliä. Kuullessaan eksentrisestä antiikinprofessori Julianista ja tämän kummallisista opetusmetodeista Richard haluaa oitis mukaan Julianin tarkoin valikoituun opetusryhmään. Yliopiston muu henkilökunta suhtautuu Julianiin epäilevästi ja kehottaa Richardia luopumaan yrityksestään liittyä klassikkojen arveluttavaan piiriin, ja tapahtumien alkaessa vyöryä Richard saa itsekin pohtia, oliko koko muusta yliopistosta eristäytyminen sittenkään kovin hyvä päätös.
Voisin kirjoittaa lukuisia esseitä siitä, mikä tekee The Secret Historysta käsittämättömän mukaansatempaavan ja jännittävän lukukokemuksen. Donna Tarttin tyyli on valloittavaa: uhkaavan ja herttaisen välillä tasapainotteleva tunnelma pitää lukijan tiukasti otteessaan ja saa sivut kääntymään kuin itsestään. Henkilöhahmojen kuvailu on tarkkaa ja eläväistä, ja kokonaisvaikutelman muodostuttua on vaikea päättää, inhoaako vai rakastaako heitä. Juoni punoutuu yksityiskohtineen ihailtavan hienovaraisesti: vaikka alusta asti annetaan vihjeitä tulevista tapahtumista, jätetään sopivasti käänteitä piiloon niin, että vaikka lukija luulee tietävänsä, mitä tuleman pitää, loppuratkaisu pääse todennäköisesti yllättämään.
Kirjan luettuani minua odotti suunnilleen eksistentialistinen kriisi. Saavutettuani loistavan kirjan viimeiset sivut minulle iskee välillä äärimmäinen sisäinen tyhjyys; en muista, millaista elämäni oli ennen kyseistä kirjaa, enkä tiedä, miten jatkaa elämääni sen jälkeen. Usein haluaisin lukea saman kirjan välittömästi uudestaan, mutta tähän vaihtoehtoon päädy kuitenkin harvemmin. Yleensä vain päädyn viettämään tuntikausia sängyssä maaten ja kattoa tuijottaen.
The Secret History ei ole varmastikaan kaikille samanlainen kokemus. Toisille siinä on taatusti liikaa dekkaria jotta sitä voisi pitää "tavallisena" yliopistokuvauksena, perinteisten rikosromaanien ystäville se taas saattaa heittäytyä turhan kauas genren mukavuusalueesta. Minut tämä yhdistelmä tweed-takkeja, cocktaileja, antiikin Kreikkaa, rikosta ja ihmissuhteita onnistui kuitenkin lumoamaan täydellisesti. Lisäsin Donnan heti suosikkikirjailijoideni listalle, enkä malta odottaa, että hänen uusin teoksensa The Goldfinch julkaistaan lokakuun loppupuolella. Sääli, että leidillä on tapana julkaista kirjoja suunnilleen kymmenen vuoden välein - alan kallistua sille kannalle, että uusi kirja saisi saapua kauppohin suunnilleen kerran kuukaudessa.
Donna Tartt - The Secret History
Vintage, 2004 [1992]
559 sivua
Antiikin tekstien lisäksi olen ottanut lukuohjelmistooni muuten vain antiikin Kreikkaan ja Roomaan etäisesti liittyviä teoksia, ja pari viikkoa sitten luin viimeinkin Donna Tarttin The Secret Historyn, josta olen kuullut kehuja ja suosituksia vuosien ajan. Yleensä yritän olla kaiken kulttuurin suhteen mahdollisimman ennakkoluuloinen, sillä haluan välttyä karvailta pettymyksiltä, mutta The Secret Historyn kanssa pessimismi oli kutakuinkin mahdotonta, ja odotukseni olivat melkoisen korkealla. Tällä kertaa onneksi syystä.
Köyhänpuoleiseen Californialaisperheeseen kuuluva parikymppinen Richard toivoo yliopiston tuovan radikaalia muutosta kyllästyttävään elämäänsä. Vanhemmat toivovat pojasta lääkäriä, mutta Richard junailee itselleen stipendin Vermontiin, missä hän alkaa opiskella (vanhempiensa karvaaksi pettymykseksi) kieliä. Kuullessaan eksentrisestä antiikinprofessori Julianista ja tämän kummallisista opetusmetodeista Richard haluaa oitis mukaan Julianin tarkoin valikoituun opetusryhmään. Yliopiston muu henkilökunta suhtautuu Julianiin epäilevästi ja kehottaa Richardia luopumaan yrityksestään liittyä klassikkojen arveluttavaan piiriin, ja tapahtumien alkaessa vyöryä Richard saa itsekin pohtia, oliko koko muusta yliopistosta eristäytyminen sittenkään kovin hyvä päätös.
Voisin kirjoittaa lukuisia esseitä siitä, mikä tekee The Secret Historysta käsittämättömän mukaansatempaavan ja jännittävän lukukokemuksen. Donna Tarttin tyyli on valloittavaa: uhkaavan ja herttaisen välillä tasapainotteleva tunnelma pitää lukijan tiukasti otteessaan ja saa sivut kääntymään kuin itsestään. Henkilöhahmojen kuvailu on tarkkaa ja eläväistä, ja kokonaisvaikutelman muodostuttua on vaikea päättää, inhoaako vai rakastaako heitä. Juoni punoutuu yksityiskohtineen ihailtavan hienovaraisesti: vaikka alusta asti annetaan vihjeitä tulevista tapahtumista, jätetään sopivasti käänteitä piiloon niin, että vaikka lukija luulee tietävänsä, mitä tuleman pitää, loppuratkaisu pääse todennäköisesti yllättämään.
Kirjan luettuani minua odotti suunnilleen eksistentialistinen kriisi. Saavutettuani loistavan kirjan viimeiset sivut minulle iskee välillä äärimmäinen sisäinen tyhjyys; en muista, millaista elämäni oli ennen kyseistä kirjaa, enkä tiedä, miten jatkaa elämääni sen jälkeen. Usein haluaisin lukea saman kirjan välittömästi uudestaan, mutta tähän vaihtoehtoon päädy kuitenkin harvemmin. Yleensä vain päädyn viettämään tuntikausia sängyssä maaten ja kattoa tuijottaen.
The Secret History ei ole varmastikaan kaikille samanlainen kokemus. Toisille siinä on taatusti liikaa dekkaria jotta sitä voisi pitää "tavallisena" yliopistokuvauksena, perinteisten rikosromaanien ystäville se taas saattaa heittäytyä turhan kauas genren mukavuusalueesta. Minut tämä yhdistelmä tweed-takkeja, cocktaileja, antiikin Kreikkaa, rikosta ja ihmissuhteita onnistui kuitenkin lumoamaan täydellisesti. Lisäsin Donnan heti suosikkikirjailijoideni listalle, enkä malta odottaa, että hänen uusin teoksensa The Goldfinch julkaistaan lokakuun loppupuolella. Sääli, että leidillä on tapana julkaista kirjoja suunnilleen kymmenen vuoden välein - alan kallistua sille kannalle, että uusi kirja saisi saapua kauppohin suunnilleen kerran kuukaudessa.
Donna Tartt - The Secret History
Vintage, 2004 [1992]
559 sivua
sunnuntai 8. syyskuuta 2013
Viimeisetkin aivosoluni taisivat paeta kolme viikkoa sitten
En oikein tiedä, mistä aloittaisin. Yritän kovasti pohtia, miten voisin kirjoittaa valitsemastani aiheesta ilman, että vaikuttaisin lopullisesti seonneelta. Se taitaa olla mahdotonta. Varoitus: kirjoitus sisältää arveluttavaa mainostusta ja/tai tuotesijoittelua.
Käytin kolme viikkoa sitten kesäni ainoan loman pyrähtääkseni muutamaksi päiväksi Brittein saarille. Siellä ollessani kävin katsomassa kaksi huippuluokan musikaalia, törmäyshalasin vahingossa erästä taitavaa ja viehättävää esiintyjää (hävettää yhä), katselin nähtävyyksiä, söin Tescon kolmiovoileivän, yövyin elämäni ensimmäistä kertaa hostellissa ja ostin mielettömän kasan kaikkea ihanaa. Ystäväni ja minä olimme sikäli huonot matkakumppanit, että kirja-, levy- ja dvd-kaupoissa kiertäessämme hillitsemisen sijaan vain yllytimme toisiamme tekemään loistavia hankintoja. "Eikä, niillä on tää, mä ehkä tarviin tän elämääni." "Osta se." "Pitäiskö mun, tää on ny viides kirja---!" "OSTA SE, mulla ei oo sit nii huono omatunto siitä että oon ostanu jo seittemän." Ja niin edespäin.
Olin jo Foylesissa ja Blackwellsissa ollessani katsellut kauppojen e-reader-valikoimaa ja hämmästellyt laitteiden alhaisia hintoja. Kummankaan liikkeen tarjoukset eivät olleet kuitenkaan ihan sen tasoisia, kuin olisin toivonut, joten jätin lukulaitteet suosiolla hyllyille. Olen halunnut e-readerin jo vuosia, mutta en sentään niin kovasti, että ostaisin ihan mitä tahansa.
Ja sitten piipahdimme Picadilly Circuksen Waterstonesiin, siihen ihan valtavaan, ja romaaniosaston keskellä hengasi kasa Kindlejä, joita asiakkaat saivat rauhassa räplätä.
Viiden minuutin testailun ja käyttöohjeiden lukemisen jälkeen olin melko varma, että lähtisin kaupasta aika monta puntaa köyhempänä. Olin oikeassa.
Mutta yrittäkääpä väittää, ettei se ole suunnilleen kaunein asia maailmassa, kätevyydestä nyt puhumattakaan. Vauvani on ihan sitä perinteisintä mallia, siis ilman mitään itsevalaisevia näyttöjä tai muuta turhaa, enkä voisi olla tyytyväisempi. Ja siis, tähän ihan perusmalliinkin on mahdutettu sisäänrakennettu wifi, tilaa yli 3000 kirjalle, akku joka kestää noin ikuisuuden, lukuisia eri sanakirjoja sekä mahdollisuus säätää fontin kokoa ja ruudun suuntaa, näin muutamia ominaisuuksia mainitakseni.
Yksin alkuperäisistä lukulaite-edellytyksistäni oli, etten missään tapauksessa halunnut omaani kosketusnäyttöä. Nykyään suhtautumiseni kosketusnäyttöisiä tuotteita kohtaan on huomattavasti suopeampi, mutta koska ajatus lukemattomista sormenjäljistä näytöllä on yhä hieman epämiellyttävä (ja koska olen surkea käyttämään kosketusnäyttöä), olen varsin innoissani siitä, että omaa laitettani hallitaan ihan tuollaisilla tavallisilla painikkeilla.
Olin vuosikausia kynsin hampain e-kirjoja vastaan, sillä "sit painettu sana kuolee ja kukaa ei enää lue kirjoi vaa pelkästää jotai sähkötekstii ja hyi hävetkää te jotka osallistutte sivilisaation turmelemiseen!!!" Jossain vaiheessa tulin järkiini ja tajusin, että 1) kaikkia kirjoja ei tarvitsee omistaa konkreettisesti, 2) sähkökirja on mainio tapa testata kirjaa ekologisesti (no, kirjaston ohella tietenkin) ja 3) kirjojen mukana kuljettaminen helpottuu noin miljoonakertaisesti kun saa tuhansia teoksia parinsadan gramman lituskaan. Arvatkaa, kuka ei aio enää ikinä ostaa raskaimmista lempikirjoista useampaan osaan jaettuja "matkapainoksia". Arvatkaa myös, kenen tekee mieli itkeä onnesta, kun Iliasta voi elämänsä ensimmäistä kertaa lukea ilman, että nyrjäyttää joko ranteensa tai niskansa.
Menin tietenkin ostamaan tuollaisen näppärän suojuksenkin, jotta lukulaitetta voi huoletta kuljettaa mukana laukussa kuin laukussa. Hauska fakta: suojus maksoi suunnilleen kolmasosan itse lukulaitteen hinnasta, mutta ainakin lapseni kulkee merkkivaatteissa. Plus, suojuksen sisäosaan painettu sitaatti sopii minulle vähän liiankin hyvin. Olen se tyyppi, jolla kirja mukana aina, jos lähtee vähänkin lähiruokakauppaa pidemmälle, ja nyt otan lukulaitteeni mukaan jo sillä perusteella, että "se on niin pieni vielä ettei sitä saa jättää yksin kotiin". Tiedän, tiedän.
Elektroninen muste tekee lukukokemuksesta suorastaan pelottavan samanlaisen paperiseen kaveriinsa verrattuna; näyttö ei hohda, joten tekstiä voi lukea ongelmitta jopa kirkkaassa auringonpaisteessa. Tämä tarkoittaa tietenkin myös sitä, että iltaisin lukulamppu on välttämätön, mutta kun pluspuoli on se, etteivät silmät väsy yhtään sen enempää kuin painettua sanaa lukiessa, ette kuule minulta ainoatakaan valituksen sanaa.
Oikeastaan mietin vain, miksi ihmeessä en ole hankkinut lukulaitetta jo ajat sitten. Sekakäytän tällä hetkellä rakasta Kindleäni ja erästä 500-sivuista kovakantista ja valitettavan raskasta teosta, joka on minulla lainassa kirjastosta, ja voi pojat, kuinka paljon mieluummin lukisinkaan kyseisen kirjan lukulaitteella. Olen entistä enemmän sitä mieltä, että ne tyypit, jotka eivät hyväksy lukulaitteita, eivät ole oikeasti edes kiinnostuneita kirjallisuudesta. Älkää käsittäkö väärin, kyllä minä tykkään myös perinteisistä kirjoista, ovathan ne jo visuaalisesti miellyttäviä esineitä, ja tietysti on olemassa teoksia, jotka muodostavat kansineen, sivuineen, kuvituksineen ja tekstinasetteluineen taiteellisen kokonaisuuden, jonka kokeminen lukulaitteen avulla olisi mahdotonta. Väitän silti, että enemmistö kirjoista on merkityksellisiä tekstisisältönsä ansiosta, jolloin on se ja sama, lukeeko tarinan ensipainoksesta, rapistuneesta pokkariversiosta vai Kindlestä. Olin enemmän kuin tyytyväinen, kun eräs hyvin e-kirjavastainen ystäväni muutti mielipidettään noin kolme sekuntia sen jälkeen, kun oli nähnyt, miten minun lapseni käyttäytyy. Kannattaa siis tutustua tähänkin keksintöön.
Okei, pakko vielä kertoa: Kindlessä on mahdollisuus nimetä laitteensa virallisesti, ja istuin tovin jos toisenkin hostellihuoneen kokolattiamatolla pohtien, mikä olisi tarpeeksi arvokas nimi vastasyntyneelle. Lopullinen valintani oli Newton. Olen esitellyt Newtonin monille tuttavilleni, ja annan jokaisen elää noin kolme minuuttia siinä uskossa, että vauvani on nimetty matemaattisen vallankumouksen aloittajan mukaan, kunnes lopulta aina paljastan, että nimi viittaa Pacific Rimin Newton Geiszleriin. Vain minä voin olla näin nolo.
Okei, pakko vielä kertoa, osa kaksi: hihitin noin puoli tuntia olemattomaan partaani valikoidessani ylläolevissa kuvissa Newtonin näytöllä näkyviä sivuja. Toistan: vain minä voin olla näin nolo. (Meinasin sisällyttää sarjaan kuvan, josta näytöltä voisi bongata sanat "Do you permit it?", mutta sitten ajattelin, etten halua totaalisesti järkyttää blogini sattumalta löytäviä fanityttöjä ja jätin sen kuvan julkaisematta.)
perjantai 6. syyskuuta 2013
Totuus Christopherin seikkailuista Berliinissä (ja muualla)
Alkusyksystä se aina iskee, halu lukea Christopher Isherwoodia.
Olen parin viikon ajan lueskellut sieltä täältä Christopher and His Kindia. Se on luultavasti suosikkini Christopherin aidosti omaelämänkerrallisesta materiaalista, ja lisäksi suunnittelen tekeväni eräälle kurssille tutkimustyön herran Berliini-aiheisista romaaneista tehtyjen lukuisten elokuva- ja musikaaliversioiden queer-poistatuksesta, joten luonnollisesti kirja kuuluu tutkimusaineistooni. (Ja oikeasti, voin sanoa noin 80 prosentin varmuudella, että tulevaisuudessa tulen kirjoittamaan vähintään kandin Isherwoodista. Teoksissa on valtavan paljon käsiteltävää.)
Christopher on tosiaan käyttänyt sivun jos toisenkin kuvatakseen elämäänsä Berliinissä toisen maailmansodan kynnyksellä. Fiktiiviset teokset Mr Norris Changes Trains ja Goodbye to Berlin sisältävät toki kertojat jotka kantavat joitakin Isherwoodin neljästä nimestä, ja mukaan on heitetty runsaasti Christpherin oikean elämän tapahtumia sekä siinä vaikuttaneita henkilöitä, mutta kuten olen joskus aiemminkin kirjoittanut, kuva kertoja-Isherwoodista jää aina hyvin hämäräksi. Syynä tähän on se, että jos Christopher olisi kertonut elämästään täysin rehellisesti 30-luvulla julkaistuissa romaaneissaan, olisi määränpäänä ollut vankila. Jos siis haluaa tietää, mitä Berliinissä oikeasti tapahtui, täytyy tarttua seitsemänkymmentäluvulla julkaistuun Christopher and His Kindiin.
Kuvailen kirjaa usein ystävilleni toteamalla, että se on periaatteessa kertomus siitä, kuinka Christopher pakkaa reppunsa ja lähtee Saksan pääkaupunkiin kuultuaan, että siellä on paljon kuumia jätkiä. Mikäs sen lystikkäämpää. Lystiä on myös saada lukea yli 300 sivua lempparikirjailijansa valitusta nuoruutensa urpoilusta ja oman persoonallisuuden ärsyttävyyksistä. Arvostan suuresti omaelämänkertureita, joille kirjoittamisen motiivi ei ole jonkin sortin synnintunnustus tai tekosyy-vyyhti (se on valitettavan yleistä 30-40-luvun omaelämänkerroissa; puhuimme juuri poliittisen historian luennolla siitä, kuinka jokainen muistelmateoksen laatinut suomalainen upseeri on jälkikäteen väittänyt olleensa tiettyä mieltä Suomen silloisesta politiikasta, ja kas kummaa, näkemys eroaa huomattavasti samojen tyyppien vanhoista päiväkirjamerkinnöistä). Christopher ei päästä nuoruuden minäänsä vähällä vaan tarkastelee tätä kriittisesti, ilkikurisesti ja liikuttavalla raakuudella: lukijalle kerrotaan peittelemättä niin Christopherin lahjakkuudesta ja herkkyydestä kuin itsekkyydestä ja oman edun tavoittelustakin.
Christopherin elämän lisäksi teos antaa tietysti myös kirjailijalle tavanomaisen tarkan ja yksityiskohtaisen kuvan ajan pelontäyteisestä ilmapiiristä. Yleisen historian lisäksi teos on mainio kurkkaus vinoihin parisuhteisiin ja ihmisten näkemyksiin niistä; enemmistö Christopherin ystäväpiiristä kuului, kuten odottaa saattaa, seksuaalivähemmistöön. (Ja kun kerran ystävistä on puhe... saatoin kenties pikkaisen hihkua innosta aina, kun kirjassa mainittiin W. H. Auden (sydänystävä ja, ha ha HA, tämä on minusta parasta ikinä, paikoitellen fwb), E. M. Forster (Christopherin (ja minun) kirjallisuusidoli, lähes mentori ja ajan kuluessa myös ystävä) tai Virginia Woolf (samaten (sekä) Christopherin (että minun) ihailun kohde ja kustantaja).) Christopherin lähipiirin hyvinkin suvaitsevasta suhtautumisesta huolimatta aika on ollu vaikea; kirjailija itse joutui (monien muiden vastoinkäymisten lisäksi) polttamaan nuoruuden päiväkirjansa saatuaan Berliiniromaaninsa valmiiksi. Tutuilleen hän sanoi syyksi halunneensa unohtaa ikävät faktat ja muistaa tapahtumat sellaisina, kuin hän niitä Mr Norrisissa ja Hyvästeissä kuvailee, vaikka tosiasiassa poltto johtui päiväkirjojen vääriin käsiin joutumisen pelosta. Äärettömän surullista, ja minua suuresti masentaa miettiä, kuinka monet aikalaiset ovat kokeneet saman ja pahempaa.
Tarina päättyy vuoteen 1939, jolloin Christopher astui Wystanin kanssa laivaan, joka kuljetti ystävykset Atlantin yli Yhdysvaltoihin, kohti uusia seikkailuja. Teoksen viimeinen kappale on jotain aivan maagista; ensin pyyhin silmäkulmiani ja niiskutin, kun taas viimeisen lauseen vuoksi sain aivan hillittömän tukehduttavan naurukohtauksen. Christopher Isherwood, olet ehdoton lempparini. Jos ette ole vielä antaneet tälle ihastuttavalle ja suorasukaiselle nerolle mahdollisuutta, suosittelen, että teette niin välittömästi.
Christopher Isherwood - Christopher and His Kind
Vintage, 2012 (1976)
351 sivua
Olen parin viikon ajan lueskellut sieltä täältä Christopher and His Kindia. Se on luultavasti suosikkini Christopherin aidosti omaelämänkerrallisesta materiaalista, ja lisäksi suunnittelen tekeväni eräälle kurssille tutkimustyön herran Berliini-aiheisista romaaneista tehtyjen lukuisten elokuva- ja musikaaliversioiden queer-poistatuksesta, joten luonnollisesti kirja kuuluu tutkimusaineistooni. (Ja oikeasti, voin sanoa noin 80 prosentin varmuudella, että tulevaisuudessa tulen kirjoittamaan vähintään kandin Isherwoodista. Teoksissa on valtavan paljon käsiteltävää.)
Christopher on tosiaan käyttänyt sivun jos toisenkin kuvatakseen elämäänsä Berliinissä toisen maailmansodan kynnyksellä. Fiktiiviset teokset Mr Norris Changes Trains ja Goodbye to Berlin sisältävät toki kertojat jotka kantavat joitakin Isherwoodin neljästä nimestä, ja mukaan on heitetty runsaasti Christpherin oikean elämän tapahtumia sekä siinä vaikuttaneita henkilöitä, mutta kuten olen joskus aiemminkin kirjoittanut, kuva kertoja-Isherwoodista jää aina hyvin hämäräksi. Syynä tähän on se, että jos Christopher olisi kertonut elämästään täysin rehellisesti 30-luvulla julkaistuissa romaaneissaan, olisi määränpäänä ollut vankila. Jos siis haluaa tietää, mitä Berliinissä oikeasti tapahtui, täytyy tarttua seitsemänkymmentäluvulla julkaistuun Christopher and His Kindiin.
Kuvailen kirjaa usein ystävilleni toteamalla, että se on periaatteessa kertomus siitä, kuinka Christopher pakkaa reppunsa ja lähtee Saksan pääkaupunkiin kuultuaan, että siellä on paljon kuumia jätkiä. Mikäs sen lystikkäämpää. Lystiä on myös saada lukea yli 300 sivua lempparikirjailijansa valitusta nuoruutensa urpoilusta ja oman persoonallisuuden ärsyttävyyksistä. Arvostan suuresti omaelämänkertureita, joille kirjoittamisen motiivi ei ole jonkin sortin synnintunnustus tai tekosyy-vyyhti (se on valitettavan yleistä 30-40-luvun omaelämänkerroissa; puhuimme juuri poliittisen historian luennolla siitä, kuinka jokainen muistelmateoksen laatinut suomalainen upseeri on jälkikäteen väittänyt olleensa tiettyä mieltä Suomen silloisesta politiikasta, ja kas kummaa, näkemys eroaa huomattavasti samojen tyyppien vanhoista päiväkirjamerkinnöistä). Christopher ei päästä nuoruuden minäänsä vähällä vaan tarkastelee tätä kriittisesti, ilkikurisesti ja liikuttavalla raakuudella: lukijalle kerrotaan peittelemättä niin Christopherin lahjakkuudesta ja herkkyydestä kuin itsekkyydestä ja oman edun tavoittelustakin.
 |
| Howard Costerin kuva lahjakkaasta kaverustriosta vuonna -37: Auden, Isherwood ja Spender. |
Christopherin elämän lisäksi teos antaa tietysti myös kirjailijalle tavanomaisen tarkan ja yksityiskohtaisen kuvan ajan pelontäyteisestä ilmapiiristä. Yleisen historian lisäksi teos on mainio kurkkaus vinoihin parisuhteisiin ja ihmisten näkemyksiin niistä; enemmistö Christopherin ystäväpiiristä kuului, kuten odottaa saattaa, seksuaalivähemmistöön. (Ja kun kerran ystävistä on puhe... saatoin kenties pikkaisen hihkua innosta aina, kun kirjassa mainittiin W. H. Auden (sydänystävä ja, ha ha HA, tämä on minusta parasta ikinä, paikoitellen fwb), E. M. Forster (Christopherin (ja minun) kirjallisuusidoli, lähes mentori ja ajan kuluessa myös ystävä) tai Virginia Woolf (samaten (sekä) Christopherin (että minun) ihailun kohde ja kustantaja).) Christopherin lähipiirin hyvinkin suvaitsevasta suhtautumisesta huolimatta aika on ollu vaikea; kirjailija itse joutui (monien muiden vastoinkäymisten lisäksi) polttamaan nuoruuden päiväkirjansa saatuaan Berliiniromaaninsa valmiiksi. Tutuilleen hän sanoi syyksi halunneensa unohtaa ikävät faktat ja muistaa tapahtumat sellaisina, kuin hän niitä Mr Norrisissa ja Hyvästeissä kuvailee, vaikka tosiasiassa poltto johtui päiväkirjojen vääriin käsiin joutumisen pelosta. Äärettömän surullista, ja minua suuresti masentaa miettiä, kuinka monet aikalaiset ovat kokeneet saman ja pahempaa.
Tarina päättyy vuoteen 1939, jolloin Christopher astui Wystanin kanssa laivaan, joka kuljetti ystävykset Atlantin yli Yhdysvaltoihin, kohti uusia seikkailuja. Teoksen viimeinen kappale on jotain aivan maagista; ensin pyyhin silmäkulmiani ja niiskutin, kun taas viimeisen lauseen vuoksi sain aivan hillittömän tukehduttavan naurukohtauksen. Christopher Isherwood, olet ehdoton lempparini. Jos ette ole vielä antaneet tälle ihastuttavalle ja suorasukaiselle nerolle mahdollisuutta, suosittelen, että teette niin välittömästi.
Christopher Isherwood - Christopher and His Kind
Vintage, 2012 (1976)
351 sivua
lauantai 24. elokuuta 2013
Kesän (tai no, vuosikymmenen) paras toimintaleffa
Kävin eilen elokuvissa. Kolmatta kertaa kahden viikon sisään. Katsomassa Pacific Rimin.
Tämä on kenties tunnustus, jonka tulisi nolostuttaa minua. On myös mahdollista, ettei minun kannattaisi julkisesti myöntää, että ostin viime viikolla leffasta jälkikäteen kasatun kirjaversion, ja että nimesin uuden ereaderini (tuoreesta vauvastani lisää hehkutusta luvassa myöhemmin) erään lempihahmoni mukaan. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tykkäämisiään on turha nolostella, ja niinpä aion ylpeästi todeta: KYLLÄ, olen fani.
Jos olette jotenkin onnistuneet välttymään siltä nerokkaalta mahtavuudelta joka on Pacific Rimin alkuasetelma, kerron siitä teille enemmän kuin mielelläni. Eletään vuotta 2025. Syvälle Tyynenmeren pohjaan on kymmenisen vuotta takaperin avautunut Railoksi (The Breach) nimetty portti kahden ulottuvuuden välillä, josta kiipeää silloin tällöin valtavia merihirviöavaruusolentoja, kaijuja. Kaijuilta puolustautuakseen ihmiskunta on kehittänyt oman setin hirviöitä; valtavia robotteja, joiden on tarkoitus vedellä rannikolle uskaltautuvia kaijuja päin pläsiä. Kutakin jägeriä ohjaa kaksi pilottia, sillä tappokoneen hermorasitus on yksilölle liian voimakas. Hurjan paineen kestääkseen taisteluparin on yhdistettävä mielensä, muistonsa ja ajatuksensa prosessissa, jota kutsutaan sulautumiseksi (Drift), johon pystyvät tietenkin vain tyypit, jotka ovat keskenään sulautumiskelpoisia (Drift compatible). Mutta onnistuuko kyvyistään epäilty Pan Pacific Defence Corps kukistamaan ihmiskuntaa varjostavan uhkan? Saat tämän ja paljon muuta selville, jos sinulla on varaa ostaa itsellesi lippu 3D-elokuvaan, sillä Finnkinon peijakas meni ja lopetti 2D-näytännöt viime viikolla.
Ok, Pacific Rim aika perinteinen ja ennalta-arvattava toimintapläjäys, mutta kun ennalta-arvattava toimintapläjäys sisältää kuitenkin mielestäni siistin perusasetelman (mielen jakaminen toisen ihmisen kanssa? Pyhät pöksyt.), ryhmän aidosti kiinnostavia henkilöhahmoja (joita näyttelevät äärimmäisen taitavat ja kerrassaan lutuiset näyttelijät), käsittämättömän kiehtovat efektit ja musiikin elokuvasäveltäjien kuohkeimmalta kermalta, on tulos silti ehdottomasti katsomisen arvoinen. Lisäksi minua jotenkin liikutti esim. se, että kesän blockbuster-mättöleffassa keskitytään oikeasti hahmojen välisiin suhteisiin ja itse tarinaan pelkän aivottoman mätön sijasta. Enemmän kuin kivaa oli myös se, että useampi kuin yksi elokuvan järkevästi kehitetyistä hahmoista on POC (menkääpä huviksenne Finnkinon sivuille laskemaan, monessako tällä hetkellä pyörivässä leffassa asia on näin. Tulos ei ole kovin kummoinen). Kaiken kukkuraksi etenkin tarkempi tarkastelu osoittaa, tekijätiimi on selkeästi kiinnittänyt huomiota muiden kuin länsimaalaisten kulttuurien yksityiskohtiin ja esittää niitä vailla hermoille käyviä stereotypioita.
Bechdelin testiä ei tämäkään elokuva taida valitettavasti läpäistä, mutta ilmeisesti kaikkea ei voi saada, ja jos minun pitää valita yksi suuren luokan toimintaleffa fanitukseni kohteeksi, poimin ehdottomasti Pacific Rimin. Leffateatterista lähtiessäni yllätin itsenikin ajattelemalla, että voi mahdoton, minähän haluan tälle jatko-osan (ja onneksi sellainen on huhujen mukaan tekeillä). Haluan lisää kaijuja. Haluan lisää jägereitä. Haluan jokaiselle hahmolle erikseen omistetun spin off-elokuvan, tai mikä vielä parempaa, elokuvasarjan. Guillermo del Toro, minä odotan.
Luin jälkikäteen tehtaillun kirjaversionkin alta aikayksikön, ja vaikka se oli välillä suorastaan tuskastuttavan huonosti kirjoitettu (ja antoi elokuvan päähenkilöstä huomattavasti ärsyttävämmän kuvan), tarjosi se silti elokuvan ihailijalle hyödyllistä taustatietoa ja lisäinformaatiota. Saatoin myös vuodattaa muutaman kyyneleen muunkin kuin pelkästään hirveiden lauserakenteiden vuoksi. Oma painokseni näyttää nyt suunnilleen kaiju-hyökkäyksen kokeneelta, sillä en tuntenut kovin suuria tunnontuskia sen kaltoinkohtelusta eli sivujen merkkaamistarkoituksissa hiirenkorville taittamisesta, mutta uskokaa tai älkää, se ansaitsee silti näkyvän paikan kirjahyllyssäni.
Jos siis aiotte katsoa ainoastaan yhden scifielokuvan tänä kesänä, suosittelen lämpimästi tätä spektaakkelia.
Lisää infoa elokuvasta.
Tiedot kököstä mutta yllättävän liikuttavasta kirjaversiosta:
Alex Irvine - Pacific Rim: The Actual Movie Novelization
Titan Books, 2013
339 sivua
Tämä on kenties tunnustus, jonka tulisi nolostuttaa minua. On myös mahdollista, ettei minun kannattaisi julkisesti myöntää, että ostin viime viikolla leffasta jälkikäteen kasatun kirjaversion, ja että nimesin uuden ereaderini (tuoreesta vauvastani lisää hehkutusta luvassa myöhemmin) erään lempihahmoni mukaan. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tykkäämisiään on turha nolostella, ja niinpä aion ylpeästi todeta: KYLLÄ, olen fani.
Jos olette jotenkin onnistuneet välttymään siltä nerokkaalta mahtavuudelta joka on Pacific Rimin alkuasetelma, kerron siitä teille enemmän kuin mielelläni. Eletään vuotta 2025. Syvälle Tyynenmeren pohjaan on kymmenisen vuotta takaperin avautunut Railoksi (The Breach) nimetty portti kahden ulottuvuuden välillä, josta kiipeää silloin tällöin valtavia merihirviöavaruusolentoja, kaijuja. Kaijuilta puolustautuakseen ihmiskunta on kehittänyt oman setin hirviöitä; valtavia robotteja, joiden on tarkoitus vedellä rannikolle uskaltautuvia kaijuja päin pläsiä. Kutakin jägeriä ohjaa kaksi pilottia, sillä tappokoneen hermorasitus on yksilölle liian voimakas. Hurjan paineen kestääkseen taisteluparin on yhdistettävä mielensä, muistonsa ja ajatuksensa prosessissa, jota kutsutaan sulautumiseksi (Drift), johon pystyvät tietenkin vain tyypit, jotka ovat keskenään sulautumiskelpoisia (Drift compatible). Mutta onnistuuko kyvyistään epäilty Pan Pacific Defence Corps kukistamaan ihmiskuntaa varjostavan uhkan? Saat tämän ja paljon muuta selville, jos sinulla on varaa ostaa itsellesi lippu 3D-elokuvaan, sillä Finnkinon peijakas meni ja lopetti 2D-näytännöt viime viikolla.
Ok, Pacific Rim aika perinteinen ja ennalta-arvattava toimintapläjäys, mutta kun ennalta-arvattava toimintapläjäys sisältää kuitenkin mielestäni siistin perusasetelman (mielen jakaminen toisen ihmisen kanssa? Pyhät pöksyt.), ryhmän aidosti kiinnostavia henkilöhahmoja (joita näyttelevät äärimmäisen taitavat ja kerrassaan lutuiset näyttelijät), käsittämättömän kiehtovat efektit ja musiikin elokuvasäveltäjien kuohkeimmalta kermalta, on tulos silti ehdottomasti katsomisen arvoinen. Lisäksi minua jotenkin liikutti esim. se, että kesän blockbuster-mättöleffassa keskitytään oikeasti hahmojen välisiin suhteisiin ja itse tarinaan pelkän aivottoman mätön sijasta. Enemmän kuin kivaa oli myös se, että useampi kuin yksi elokuvan järkevästi kehitetyistä hahmoista on POC (menkääpä huviksenne Finnkinon sivuille laskemaan, monessako tällä hetkellä pyörivässä leffassa asia on näin. Tulos ei ole kovin kummoinen). Kaiken kukkuraksi etenkin tarkempi tarkastelu osoittaa, tekijätiimi on selkeästi kiinnittänyt huomiota muiden kuin länsimaalaisten kulttuurien yksityiskohtiin ja esittää niitä vailla hermoille käyviä stereotypioita.
Bechdelin testiä ei tämäkään elokuva taida valitettavasti läpäistä, mutta ilmeisesti kaikkea ei voi saada, ja jos minun pitää valita yksi suuren luokan toimintaleffa fanitukseni kohteeksi, poimin ehdottomasti Pacific Rimin. Leffateatterista lähtiessäni yllätin itsenikin ajattelemalla, että voi mahdoton, minähän haluan tälle jatko-osan (ja onneksi sellainen on huhujen mukaan tekeillä). Haluan lisää kaijuja. Haluan lisää jägereitä. Haluan jokaiselle hahmolle erikseen omistetun spin off-elokuvan, tai mikä vielä parempaa, elokuvasarjan. Guillermo del Toro, minä odotan.
Luin jälkikäteen tehtaillun kirjaversionkin alta aikayksikön, ja vaikka se oli välillä suorastaan tuskastuttavan huonosti kirjoitettu (ja antoi elokuvan päähenkilöstä huomattavasti ärsyttävämmän kuvan), tarjosi se silti elokuvan ihailijalle hyödyllistä taustatietoa ja lisäinformaatiota. Saatoin myös vuodattaa muutaman kyyneleen muunkin kuin pelkästään hirveiden lauserakenteiden vuoksi. Oma painokseni näyttää nyt suunnilleen kaiju-hyökkäyksen kokeneelta, sillä en tuntenut kovin suuria tunnontuskia sen kaltoinkohtelusta eli sivujen merkkaamistarkoituksissa hiirenkorville taittamisesta, mutta uskokaa tai älkää, se ansaitsee silti näkyvän paikan kirjahyllyssäni.
Jos siis aiotte katsoa ainoastaan yhden scifielokuvan tänä kesänä, suosittelen lämpimästi tätä spektaakkelia.
Lisää infoa elokuvasta.
Tiedot kököstä mutta yllättävän liikuttavasta kirjaversiosta:
Alex Irvine - Pacific Rim: The Actual Movie Novelization
Titan Books, 2013
339 sivua
torstai 8. elokuuta 2013
Rapuja, syntymäpäivä ja etäisiä naishahmoja
Olen pahimman luokan kirjatyrkyttäjä. Kun ihastun kirjaan, hehkutan, hehkutan ja hehkutan sitä, kunnes joku hyväntahtoinen tuttava lopulta huokaisee syvään ja lupaa lukea kyseisen kirjan. (Tätä seuraa uusi paniikki, sillä olen myös tavattoman huolissani siitä, tykkäävätkö tuttavani suosittelemastani kirjasta. Mutta se on jo toinen tarina.) Huolimatta siitä, etteivät omat ystäväni saa rauhaa ennen kuin ovat lukeneet kaikki lempikirjani, olen itse melko surkea lukemaan minulle suositeltuja kirjoja. Jos kirja ei sovi juuri senhetkiseen lukumielialaani, se jää helposti hyllylle pölyttymään.
Niinpä minulla meni suunnilleen neljä kuukautta lukea yhden parhaista ystävistäni minulle lainaama novellikokoelma, Haruki Murakamin Blind Willow, Sleeping Woman. Kahdenkymmenen neljän tarinan nippu ei ollut raskasta luettavaa, mutta minun on ylipäätänsä hieman hankalaa lukea montaa novellia yhteen menoon; jotenkin lyhyistä tarinoista on vaikeampi saada ottetta, ja koska novellin noin pariinkymmeneen sivuun voi olla tiivistyneenä suunnilleen koko universumi, täytyy niitä usein sulatella pidempään kuin vaikkapa romaaneja.
Murakamin novelleissa on kylliksi universumeita, ja japanilaisherran unenomainen kerronta valloitti minut nopeasti puolelleen. Mitä enemmän novelleja luin, sitä enemmän niissä pisti silmään tietynlainen samanlaisuus, ja suokaa anteeksi, pidemmän päälle hyvin ärsyttävä naiskuva. Yleinen aihe Murakamin novelleille on kolmenkymmenen kulmilla pyörähtelevä japanilaismies, joka kokee surrealistisia sattumia ja törmää häilyväisiin naishenkilöihin, jotka jättävät häneen jäljen mutta joista hän ei saa selvää. Kahdenkymmenenneljän novellin kokoelmassa taitaa olla kokonaiset kolme novellia, joiden keskiöissä on nainen, ja silloin puolestaan keskitytään pääosin naisen elämään avioliitossa tai äitinä. Alkoi tuntua siltä, että Murakami määrittelee naispäähenkilönsä ainoastaan toisten henkilöiden kautta; hänen naishahmoillaan ei ole omaa elämää eikä varsinkaan ääntä. Sivuhenkilöinä toimivien häilyvien leidien tarkoitusperiä tuskin edes yritetään ymmärtää, he ovat vain kaukainen kohde, jota päähenkilö ei milloinkaan saavuta. Tällainen kerronta olisi viehättänyt muutaman novellin verran, mutta kokonaisen kokoelman jälkeen aloin miettiä, mikä mahtaa olla kirjailijan (tai ainakin kertojien) ongelma.
(Joten kuinka ollakkaan, suosikkitarinoitani olivat ne, joissa ongelma oli mahdollisimman minimaalinen - lempparinovellieni keskiöstä löytyivät mm. spagetinkeittoharrastus, hurja taifuuni ja perheestään erkaantunut pianonvirittäjä.)
Toistuvaa naishahmojen irrallisuutta lukuunottamatta kerronta oli hyvin sujuvaa ja viehättävää, ja lukisin kernaasti muitakin Murakamin kirjoja nähdäkseni, esiintyykö samanlainen naiskuva niissäkin. (Olen tosin melko varma, että esiintyy - kirjan suosittelija on tutustunut herran teoksiin laajemminkin ja oli kanssani samoilla linjoilla.) Kirjoitustyylin lisäksi minua miellytti pienin yksityiskohdin rakennettu japanilainen kulttuuri, josta välillä pilkistää 1900-luvun jälkipuoliskolle tyypillinen länsimaistuminen. Hauskaa oli myös se, miten novelli saattoi alkaa täysin tavallisesti; kymmenen sivun ajan lukija uskoo, että tarinassa liikuskellaan nykypäivän kiireisessä ja kaikin puolin normaalissa Japanissa, mutta sitten koittaakin täysin absurdi käänne ja juoni lähtee kauas todellisuudesta.
Naiskuvan ohella minua ärsytti hieman kirjan käännös; jostain syystä japanilaisesta kirjasta löytyvät amerikkalaisilmaisut kävivät hermoilleni. Toki Murakamia on kiitelty länsimaisen ja japanilaisen kulttuurin yhdistämisestä, mutta siitä ei ollut kyse esimerkiksi siinä, että kääntäjät olivat päättäneet etsiä muutamille japanilaisille brändeille amerikkalaisen vastineen. Ymmärrän, että tällä yritetään lisätä ulkomaisten lukijoiden mahdollisuuksia ymmärtää konteksti, mutta olisin itse nauttinut enemmän vaikkapa japanilaiseen brändiin liitetystä alaviitteestä, jossa oltaisiin selitetty, millaisesta brändistä on kysymys. Jos luen kerrankin jotain muuta kuin länsimaista kirjaa, toivon ettei se käännöksen vuoksi hyppää väärälle puolelle maapalloa.
Japanilaisen kulttuurin ystäville kirja on arvatenkin yhtä herkkua, ja hauskasti mutkitteleva maaginen realismi sopii varmasti myös muille kirjallisuuden ja etenkin novellien ystäville.
Haruki Murakami - Blind Willow, Sleeping Woman
Vintagebooks, 2006
käännös japanista englanniksi: Philip Gabriel ja Jay Rubin
362 sivua
Niinpä minulla meni suunnilleen neljä kuukautta lukea yhden parhaista ystävistäni minulle lainaama novellikokoelma, Haruki Murakamin Blind Willow, Sleeping Woman. Kahdenkymmenen neljän tarinan nippu ei ollut raskasta luettavaa, mutta minun on ylipäätänsä hieman hankalaa lukea montaa novellia yhteen menoon; jotenkin lyhyistä tarinoista on vaikeampi saada ottetta, ja koska novellin noin pariinkymmeneen sivuun voi olla tiivistyneenä suunnilleen koko universumi, täytyy niitä usein sulatella pidempään kuin vaikkapa romaaneja.
Murakamin novelleissa on kylliksi universumeita, ja japanilaisherran unenomainen kerronta valloitti minut nopeasti puolelleen. Mitä enemmän novelleja luin, sitä enemmän niissä pisti silmään tietynlainen samanlaisuus, ja suokaa anteeksi, pidemmän päälle hyvin ärsyttävä naiskuva. Yleinen aihe Murakamin novelleille on kolmenkymmenen kulmilla pyörähtelevä japanilaismies, joka kokee surrealistisia sattumia ja törmää häilyväisiin naishenkilöihin, jotka jättävät häneen jäljen mutta joista hän ei saa selvää. Kahdenkymmenenneljän novellin kokoelmassa taitaa olla kokonaiset kolme novellia, joiden keskiöissä on nainen, ja silloin puolestaan keskitytään pääosin naisen elämään avioliitossa tai äitinä. Alkoi tuntua siltä, että Murakami määrittelee naispäähenkilönsä ainoastaan toisten henkilöiden kautta; hänen naishahmoillaan ei ole omaa elämää eikä varsinkaan ääntä. Sivuhenkilöinä toimivien häilyvien leidien tarkoitusperiä tuskin edes yritetään ymmärtää, he ovat vain kaukainen kohde, jota päähenkilö ei milloinkaan saavuta. Tällainen kerronta olisi viehättänyt muutaman novellin verran, mutta kokonaisen kokoelman jälkeen aloin miettiä, mikä mahtaa olla kirjailijan (tai ainakin kertojien) ongelma.
(Joten kuinka ollakkaan, suosikkitarinoitani olivat ne, joissa ongelma oli mahdollisimman minimaalinen - lempparinovellieni keskiöstä löytyivät mm. spagetinkeittoharrastus, hurja taifuuni ja perheestään erkaantunut pianonvirittäjä.)
Toistuvaa naishahmojen irrallisuutta lukuunottamatta kerronta oli hyvin sujuvaa ja viehättävää, ja lukisin kernaasti muitakin Murakamin kirjoja nähdäkseni, esiintyykö samanlainen naiskuva niissäkin. (Olen tosin melko varma, että esiintyy - kirjan suosittelija on tutustunut herran teoksiin laajemminkin ja oli kanssani samoilla linjoilla.) Kirjoitustyylin lisäksi minua miellytti pienin yksityiskohdin rakennettu japanilainen kulttuuri, josta välillä pilkistää 1900-luvun jälkipuoliskolle tyypillinen länsimaistuminen. Hauskaa oli myös se, miten novelli saattoi alkaa täysin tavallisesti; kymmenen sivun ajan lukija uskoo, että tarinassa liikuskellaan nykypäivän kiireisessä ja kaikin puolin normaalissa Japanissa, mutta sitten koittaakin täysin absurdi käänne ja juoni lähtee kauas todellisuudesta.
Naiskuvan ohella minua ärsytti hieman kirjan käännös; jostain syystä japanilaisesta kirjasta löytyvät amerikkalaisilmaisut kävivät hermoilleni. Toki Murakamia on kiitelty länsimaisen ja japanilaisen kulttuurin yhdistämisestä, mutta siitä ei ollut kyse esimerkiksi siinä, että kääntäjät olivat päättäneet etsiä muutamille japanilaisille brändeille amerikkalaisen vastineen. Ymmärrän, että tällä yritetään lisätä ulkomaisten lukijoiden mahdollisuuksia ymmärtää konteksti, mutta olisin itse nauttinut enemmän vaikkapa japanilaiseen brändiin liitetystä alaviitteestä, jossa oltaisiin selitetty, millaisesta brändistä on kysymys. Jos luen kerrankin jotain muuta kuin länsimaista kirjaa, toivon ettei se käännöksen vuoksi hyppää väärälle puolelle maapalloa.
Japanilaisen kulttuurin ystäville kirja on arvatenkin yhtä herkkua, ja hauskasti mutkitteleva maaginen realismi sopii varmasti myös muille kirjallisuuden ja etenkin novellien ystäville.
Haruki Murakami - Blind Willow, Sleeping Woman
Vintagebooks, 2006
käännös japanista englanniksi: Philip Gabriel ja Jay Rubin
362 sivua
keskiviikko 7. elokuuta 2013
Mary S. Lowell - Mitfordin tytöt
Olen usein kummastellut sitä tosiasiaa, että suhteellisen samanlaisesta kasvatuksesta huolimatta sisarukseni ja minä olemme hyvin erilaisia. Ilmeisesti kyseessä ei ole kuitenkaan mahdoton tai edes välttämättä kovin harvinainen ilmiö; luin eilen illalla loppuun kirjan, jonka pääosaa näyttelevä sisarusparvi on vielä sekopäisempi ja erilaisempi kuin omani.
Mary S. Lovellin kirjoittama elämänkerta Mitfordin tytöistä kertoo uskomattoman tarinan vanhaan aristokraattisukuun syntyneestä kuudesta nokkelasta tyttärestä; Nancy (1904-1973) viihtyi 20-luvun riehakkaassa boheemielämässä ja tuli tunnetuksi menestyskirjailijana, Pamela (1907-1994) päätyi viettämään rauhallista maalaiselämää, seurapiirikaunotar Diana (1910-2003) avioutui brittiläisen fasistipuoleen johtajan kanssa, Unity (1914-1948) valloitti itselleen paikan Hitlerin uskottuna, Jessica (1917-1996) karkasi sosialistin kanssa ja kiinnitti kirjoillaan huomiota yhteiskunnallisiin epäkohtiin, ja Deborah (1920-) tunnetaan rauhaa rakastavana herttuattarena. Kun siskoksilla on näin erilaisia aatteita ja kiinnostuksenkohteita, on lukemattomilta seikkailuilta ja kahnauksilta välttyminen mahdotonta.
Kirjan lukemista aloitellessani ihmettelin, kuinka vähän tiedänkään Mitfordin jännittävästä perheestä, jonka jäsenille on omistettu kirja jos toinenkin (ja useampi perheen lapsista on itsekin kirjoittanut elämästään Mitfordina). Kertomuksen edetessä huomasin kuitenkin lukeeneni perheestä jo ennestään monesta lähteestä ja tuntevani useamman anekdootin ja tarinan etukäteen, mutta koska perhekuvio on hyvin monimutkainen, en ollut osannut yhdistää kuulemiani/lukemiani juttuja Mitfordeihin. Näin esimerkiksi: Nancyn nuoruudenystäviin lukeutui mm. Evelyn Waugh, siis yksi suosikkikirjailijoistani, Jessican aviomies Esmond oli Winston Churchillin sisarenpoika ja myöhemmällä iällä Jessican läheisimpiin ystäviin kuului Maya Angelou, ja no, sekä Diana että Unity kuuluivat 30-luvulla Saksan johdon lähipiiriin.
Juonenkäänteitä on siis mukana muutamia, ja on suorastaan käsittämätöntä, että yhteen perheeseen on mahtunut näin käsittämätön määrä draamaa. Mitfordin tytöt ei ole kuitenkaan pelkkä sukutarina: teos antaa hyvän yleiskatsauksen 1900-luvun tunnusmerkkeihin. Elämänkertojen kirjoittajana mainetta niittänyt Mary S. Lovell kirjoittaa valloittavan eloisasti mutta tunnollisen asiallisesti, eikä monen sadan sivun pituisen kirjan lukeminen tunnu tippaakaan raskaalta. Täytyy sanoa, että pidän itse erittäin paljon elämänkertojen lukemisesta (totuus on tarua ihmeellisempää), mutta on vaikeaa kuvitella, miten Mitfordin perheen arjesta saisi kirjoitettua kuivan kirjan. Lovellissa arvostan erityisesti jämäkkää puolueettomuutta; esimerkiksi Unitysta saisi helposti maalattua hirviömäisen karikatyyrin (ja niin on useampaan otteeseen tehtykin), mutta Lovell haluaa perehtyä hänen luonteeseensa tuomitsematta ja yrittää oletettavasti saada Unityn oman äänen kuuluviin, ja samoin hän toimii jokaisen perheenjäsenen kohdalla.
Neutraaliuden ansiosta lukijan on helppo uskoa tarinan todenperäisyyteen, eivätkä villimmätkään tapahtumat vaikuta jälkeenpäin väritetyiltä. Hienoa on myös se, ettei kirjoitustyyli yritä antaa lukijalle valmiita mielipiteitä vaan jättää tilaa omien ajatusten muodostamiselle. Independent kirjoitti taannoisessa arvostelussaan, että Mitfordeja käsittelevistä kirjatusinoista Mary S. Lovellin teos saattaa olla hyvinkin paras, enkä epäile sitä hetkeäkään.
Mary S. Lovell - Mitfordin tytöt
(The Mitford Girls. The Biography of an Extraordinary Family, 2001)
Schildts, 2003
suom. Titia Schuurman
477 sivua
Mary S. Lovellin kirjoittama elämänkerta Mitfordin tytöistä kertoo uskomattoman tarinan vanhaan aristokraattisukuun syntyneestä kuudesta nokkelasta tyttärestä; Nancy (1904-1973) viihtyi 20-luvun riehakkaassa boheemielämässä ja tuli tunnetuksi menestyskirjailijana, Pamela (1907-1994) päätyi viettämään rauhallista maalaiselämää, seurapiirikaunotar Diana (1910-2003) avioutui brittiläisen fasistipuoleen johtajan kanssa, Unity (1914-1948) valloitti itselleen paikan Hitlerin uskottuna, Jessica (1917-1996) karkasi sosialistin kanssa ja kiinnitti kirjoillaan huomiota yhteiskunnallisiin epäkohtiin, ja Deborah (1920-) tunnetaan rauhaa rakastavana herttuattarena. Kun siskoksilla on näin erilaisia aatteita ja kiinnostuksenkohteita, on lukemattomilta seikkailuilta ja kahnauksilta välttyminen mahdotonta.
Kirjan lukemista aloitellessani ihmettelin, kuinka vähän tiedänkään Mitfordin jännittävästä perheestä, jonka jäsenille on omistettu kirja jos toinenkin (ja useampi perheen lapsista on itsekin kirjoittanut elämästään Mitfordina). Kertomuksen edetessä huomasin kuitenkin lukeeneni perheestä jo ennestään monesta lähteestä ja tuntevani useamman anekdootin ja tarinan etukäteen, mutta koska perhekuvio on hyvin monimutkainen, en ollut osannut yhdistää kuulemiani/lukemiani juttuja Mitfordeihin. Näin esimerkiksi: Nancyn nuoruudenystäviin lukeutui mm. Evelyn Waugh, siis yksi suosikkikirjailijoistani, Jessican aviomies Esmond oli Winston Churchillin sisarenpoika ja myöhemmällä iällä Jessican läheisimpiin ystäviin kuului Maya Angelou, ja no, sekä Diana että Unity kuuluivat 30-luvulla Saksan johdon lähipiiriin.
Juonenkäänteitä on siis mukana muutamia, ja on suorastaan käsittämätöntä, että yhteen perheeseen on mahtunut näin käsittämätön määrä draamaa. Mitfordin tytöt ei ole kuitenkaan pelkkä sukutarina: teos antaa hyvän yleiskatsauksen 1900-luvun tunnusmerkkeihin. Elämänkertojen kirjoittajana mainetta niittänyt Mary S. Lovell kirjoittaa valloittavan eloisasti mutta tunnollisen asiallisesti, eikä monen sadan sivun pituisen kirjan lukeminen tunnu tippaakaan raskaalta. Täytyy sanoa, että pidän itse erittäin paljon elämänkertojen lukemisesta (totuus on tarua ihmeellisempää), mutta on vaikeaa kuvitella, miten Mitfordin perheen arjesta saisi kirjoitettua kuivan kirjan. Lovellissa arvostan erityisesti jämäkkää puolueettomuutta; esimerkiksi Unitysta saisi helposti maalattua hirviömäisen karikatyyrin (ja niin on useampaan otteeseen tehtykin), mutta Lovell haluaa perehtyä hänen luonteeseensa tuomitsematta ja yrittää oletettavasti saada Unityn oman äänen kuuluviin, ja samoin hän toimii jokaisen perheenjäsenen kohdalla.
Neutraaliuden ansiosta lukijan on helppo uskoa tarinan todenperäisyyteen, eivätkä villimmätkään tapahtumat vaikuta jälkeenpäin väritetyiltä. Hienoa on myös se, ettei kirjoitustyyli yritä antaa lukijalle valmiita mielipiteitä vaan jättää tilaa omien ajatusten muodostamiselle. Independent kirjoitti taannoisessa arvostelussaan, että Mitfordeja käsittelevistä kirjatusinoista Mary S. Lovellin teos saattaa olla hyvinkin paras, enkä epäile sitä hetkeäkään.
Mary S. Lovell - Mitfordin tytöt
(The Mitford Girls. The Biography of an Extraordinary Family, 2001)
Schildts, 2003
suom. Titia Schuurman
477 sivua
tiistai 6. elokuuta 2013
Kurja kirja
Pettymys, nimesi on Pariisin Notre-Dame 1482.
Olen miettinyt viikon verran, viitsinkö edes kirjoittaa tästä kirjasta, mutta en ole viitsinyt kirjoittaa suunnilleen edellisestä sadasta lukemastani kirjasta, ja lisäksi olen kaipaillut kirjoista kirjoittamista, joten tässä sitä nyt ollaan.
Joku saattaa kenties ehkä jopa muistaa, että olen ollut hieman innostunut ranskalaiskirjailija Victor Hugosta.Toissa maanantaina tuli itse asiassa täyteen täsmälleen puoli vuotta Les Misérables-fanityttönä. Kymmenen päivän kuluttua näen musikaalin West Endissä. Suunnilleen viime maaliskuusta lähtien tavoitteenani on ollut lukea kaikki Hugon teokset, sillä tarkoitukseni on tulla oikeaksi Victor Hugo-spesialistiksi. Kirja, essee ja runo kerrallaan olen oppinut tuntemaan kirjailijaa paremmin ja paremmin, ja viime viikolla sain vihdoin päätökseen toisen herran tunnetuimmista teoksista, Pariisin Notre-Damen.
Sanon "sain vihdoin päätökseen", sillä voi hyvä ihme että osasikin olla tuskallinen kirja.
Kirjoitan tämän kaikella mahdollisella rakkaudella, mutta ihan totta nyt, en kyllä näe yhtään syytä, miksi joku haluaisi lukea kyseisen kirjan vapaa-ehtoisesti, siis jos elämäntarkoituksena ei ole koko Hugon tuotannon läpikotainen tunteminen. Pariisin Notre-Dame on kirjoitettu ja julkaistu yli kolmekymmentä vuotta ennen Kurjia, ja on suhteellisen helppoa panna merkille, miten Hugon taidot tarinankertojana ovat kehittyneet siinä ajassa. Kahta hyvin erilaista kirjaa on tietenkin vaikeaa verrata keskenään, mutta sen vain sanon, että 29-vuotias Hugo oli juonen ja hahmon kehittelyssä vielä aika varhaisessa vaiheessa, ja lisäksi Notre-Damesta puuttuu Kurjien ehdottomasti paras asia: radikaali ihmisoikeuksien ajaminen.
Toki keskiajalle sijoittuva absurdin onneton tapahtumasarja on ollut aikanaan taatusti hyvinkin vallankumouksellinen, mutta se häviää auttamattomasti Kurjien hämmästyttävälle rohkeudelle. Notre-Damen läpi kahlatessani minä, 2010-luvulla elävä nuori nainen, inhosin melkein kaikkia henkilöhahmoja, irvistelin juonen ennalta-arvattavuudelle, vihastuin naishahmojen ja toisten kulttuurien halventavasta pelkistämisestä ja meinasin välillä pitkästyä kuoliaaksi, kun Hugo tapansa mukaan ailahti hieman sivuun aiheesta. Kirjailijalle tyypillisesti tarina alkaa kurjasti ja päättyy vielä kurjemmin, enkä muista montaakaan kohtausta, jonka aikana olisin varsinaisesti NAUTTINUT kirjasta. Tarinan aloittamiseen Hugo käyttää suunnilleen 200 sivua ja siitä eteenpäin kaikki onkin vain yhtä suurta alamäkeä; herää kysymys, miksei tämän teoksen nimi ole ytimekkäästi La Misérable.
Kaikista hulvattominta on tietenkin se, että Notre Damen kellonsoittaja on lempi-Disney-elokuvani koskaan; rakastan sitä enemmän kuin on luultavasti terveellistä. Minusta on hieman kiusallista myöntää, että viihdyn huomattavasti paremmin 1990-luvulla tehdyn piirrosleffan kuin 1830-luvulla kirjoitetun klassikkoromaanin parissa. Vuonna -96 Disney nyt sentään onnistui olemaan huomattavasti feministisempi ja antirasistisempi kuin Hugo parisataa vuotta takaperin.
Seuraavaksi Hugo-lukulistallani on vuorossa kirjailijan parhaimmaksi teokseksi luonnehdittu L'Homme qui rit, ja toivon todella, että se valaa minuun jälleen uskoa Victor Hugon mestarillisuudesta.
Victor Hugo - Pariisin Notre-Dame 1482
(Notre-Dame de Paris, 1831)
WSOY, 1965
suom. Huugo Jalkanen
514 sivua
Olen miettinyt viikon verran, viitsinkö edes kirjoittaa tästä kirjasta, mutta en ole viitsinyt kirjoittaa suunnilleen edellisestä sadasta lukemastani kirjasta, ja lisäksi olen kaipaillut kirjoista kirjoittamista, joten tässä sitä nyt ollaan.
Joku saattaa kenties ehkä jopa muistaa, että olen ollut hieman innostunut ranskalaiskirjailija Victor Hugosta.
Sanon "sain vihdoin päätökseen", sillä voi hyvä ihme että osasikin olla tuskallinen kirja.
Kirjoitan tämän kaikella mahdollisella rakkaudella, mutta ihan totta nyt, en kyllä näe yhtään syytä, miksi joku haluaisi lukea kyseisen kirjan vapaa-ehtoisesti, siis jos elämäntarkoituksena ei ole koko Hugon tuotannon läpikotainen tunteminen. Pariisin Notre-Dame on kirjoitettu ja julkaistu yli kolmekymmentä vuotta ennen Kurjia, ja on suhteellisen helppoa panna merkille, miten Hugon taidot tarinankertojana ovat kehittyneet siinä ajassa. Kahta hyvin erilaista kirjaa on tietenkin vaikeaa verrata keskenään, mutta sen vain sanon, että 29-vuotias Hugo oli juonen ja hahmon kehittelyssä vielä aika varhaisessa vaiheessa, ja lisäksi Notre-Damesta puuttuu Kurjien ehdottomasti paras asia: radikaali ihmisoikeuksien ajaminen.
Toki keskiajalle sijoittuva absurdin onneton tapahtumasarja on ollut aikanaan taatusti hyvinkin vallankumouksellinen, mutta se häviää auttamattomasti Kurjien hämmästyttävälle rohkeudelle. Notre-Damen läpi kahlatessani minä, 2010-luvulla elävä nuori nainen, inhosin melkein kaikkia henkilöhahmoja, irvistelin juonen ennalta-arvattavuudelle, vihastuin naishahmojen ja toisten kulttuurien halventavasta pelkistämisestä ja meinasin välillä pitkästyä kuoliaaksi, kun Hugo tapansa mukaan ailahti hieman sivuun aiheesta. Kirjailijalle tyypillisesti tarina alkaa kurjasti ja päättyy vielä kurjemmin, enkä muista montaakaan kohtausta, jonka aikana olisin varsinaisesti NAUTTINUT kirjasta. Tarinan aloittamiseen Hugo käyttää suunnilleen 200 sivua ja siitä eteenpäin kaikki onkin vain yhtä suurta alamäkeä; herää kysymys, miksei tämän teoksen nimi ole ytimekkäästi La Misérable.
Kaikista hulvattominta on tietenkin se, että Notre Damen kellonsoittaja on lempi-Disney-elokuvani koskaan; rakastan sitä enemmän kuin on luultavasti terveellistä. Minusta on hieman kiusallista myöntää, että viihdyn huomattavasti paremmin 1990-luvulla tehdyn piirrosleffan kuin 1830-luvulla kirjoitetun klassikkoromaanin parissa. Vuonna -96 Disney nyt sentään onnistui olemaan huomattavasti feministisempi ja antirasistisempi kuin Hugo parisataa vuotta takaperin.
Seuraavaksi Hugo-lukulistallani on vuorossa kirjailijan parhaimmaksi teokseksi luonnehdittu L'Homme qui rit, ja toivon todella, että se valaa minuun jälleen uskoa Victor Hugon mestarillisuudesta.
Victor Hugo - Pariisin Notre-Dame 1482
(Notre-Dame de Paris, 1831)
WSOY, 1965
suom. Huugo Jalkanen
514 sivua
torstai 13. kesäkuuta 2013
Voiko liiallinen kirjaintous olla vaarallista?
Voi, luinpa eilen iltasaduksi aivan huippusuloisen kirjan! Ja sangen (kenties jopa liian) osuvan myös.
Viimeisen puolen vuoden aikana olen useamman kerran naureskellut kirjakaupassa Gustave Flaubertin Bibliomanialle. Takakannen mukaan ranskalaisen kirjailijan ensimmäinen julkaistu teos kertoo barcelonalaisesta miehestä, joka käyttää kaiken rahansa ja aikansa kirjoihin, eikä pysty oikein syömään tai nukkumaan (ja hädin tuskin ajattelemaan). Kuulostaako tutulta? Kun sitten pari viikkoa sitten törmäsin kirjaan kirjastossa, päätin tietenkin lainata sen. Edelliset lukemani kirjat ovat olleet lähinnä 1700-luvun yhteiskuntafilosofiaa (en ole vielä päättänyt, kirjoitanko tänne lukemistani Voltairen kirjoittamista ja Voltairesta kirjoitetuista teoksista, sillä en tiedä, ovatko valistusaate ja kirjablogi hyvä yhdistelmä), ja eilen illalla päätin tarttua johonkin huomattavasti kevyempään.
Koska teos on lyhyt, oikein kompakti novelli, sen lukaisi suunnilleen puolessa tunnissa, ja tuo puoli tuntia oli kyllä yhtä riemua! Gustave Flaubertin 15-vuotiaana kirjoittama novelli on hauska, tarkkanäköinen ja surkuhupaisa, ja nauroin ääneen noin joka sivulla. Päähenkilö Giacomo on liikuttavan säälittävä entinen munkki, joka rakastaa "vain tiedon hahmoa ja ilmiasua", ei tietoa itseään, eikä hän osaa juuri lukeakaan. Hän keräilee vimmatusti kirjoja, ja huolimatta siitä, että hän on kirjakauppias, ei hän halua luopua omistamistaa niteistä ja manuskripteista. Vaikken itse olekaan yhtä vakavasti sairastunut bibliomaniaan, vaan rakastan enemmän nimenomaan sitä tietoa, hykertelin surullisesti suoraan omaan elämääni soveltamiskelpoisista katkelmista.
Novellin lisäksi kirjaan on sisällytetty kulttuurihistorioitsija Hannu Salmen selvitys tarinan yhteyksistä tositapahtumiin, pohdintaa bibliomaniasta ja kertomuksia menneisyyden kuuluisista bibliomaanikoista, sekä kirjailija Antti Nylénin esseen Kirjoista ja ihmisistä. Nämä kolme tekstiä luovat erinomaisen kokoelman, joka viihdyttää taatusti jokaista kirjariippuvaista.
Ja vaikka kirjassa oli jonkin sortin opetuskin siitä, mihin liiallinen kirjafanius johtaa, aion jättää sen täysin omaan arvoonsa ja suunnata kirjastoon. Vaikka ulkona sataa. Ja vaikka minulla on jo nyt kaksikymmentäkaksi kirjaa lainassa. Kirjoja ei voi nimittäin koskaan olla liikaa.
Gustave Flaubert - Bibliomania
(Bibliomanie, 1837)
Faros, 2012
suom. Antti Nylén
119 sivua
Viimeisen puolen vuoden aikana olen useamman kerran naureskellut kirjakaupassa Gustave Flaubertin Bibliomanialle. Takakannen mukaan ranskalaisen kirjailijan ensimmäinen julkaistu teos kertoo barcelonalaisesta miehestä, joka käyttää kaiken rahansa ja aikansa kirjoihin, eikä pysty oikein syömään tai nukkumaan (ja hädin tuskin ajattelemaan). Kuulostaako tutulta? Kun sitten pari viikkoa sitten törmäsin kirjaan kirjastossa, päätin tietenkin lainata sen. Edelliset lukemani kirjat ovat olleet lähinnä 1700-luvun yhteiskuntafilosofiaa (en ole vielä päättänyt, kirjoitanko tänne lukemistani Voltairen kirjoittamista ja Voltairesta kirjoitetuista teoksista, sillä en tiedä, ovatko valistusaate ja kirjablogi hyvä yhdistelmä), ja eilen illalla päätin tarttua johonkin huomattavasti kevyempään.
Koska teos on lyhyt, oikein kompakti novelli, sen lukaisi suunnilleen puolessa tunnissa, ja tuo puoli tuntia oli kyllä yhtä riemua! Gustave Flaubertin 15-vuotiaana kirjoittama novelli on hauska, tarkkanäköinen ja surkuhupaisa, ja nauroin ääneen noin joka sivulla. Päähenkilö Giacomo on liikuttavan säälittävä entinen munkki, joka rakastaa "vain tiedon hahmoa ja ilmiasua", ei tietoa itseään, eikä hän osaa juuri lukeakaan. Hän keräilee vimmatusti kirjoja, ja huolimatta siitä, että hän on kirjakauppias, ei hän halua luopua omistamistaa niteistä ja manuskripteista. Vaikken itse olekaan yhtä vakavasti sairastunut bibliomaniaan, vaan rakastan enemmän nimenomaan sitä tietoa, hykertelin surullisesti suoraan omaan elämääni soveltamiskelpoisista katkelmista.
"Kadulla häntä ei juuri nähty, paitsi silloin kun harvinaisia ja erikoisia kirjoja oli huutokaupattavana. Eikä hän silloin enää ollutkaan sama tahdoton, säälittävä ukko. Hänen silmiinsä syttyi elon kipinä. Hän säntäili ja harppoi sinne tänne, tömisytti maata; hänen oli vaikea kestää sitä riemua ja levottomuutta, pelkojaan ja huoliaan. Kotiinsa hän palasi huohottaen, hengästyneenä, pakahduksissa. Hän piteli himoittua kirjaansa käsissään ja hyväili sitä katseellaan. Hän katseli ja rakasti sitä kuin saituri aarrettaan, kuin isä tytärtään, kuin kuningas kruunuaan."(Minä ja 30-luvun alun painokseni Kurjista, kröhömm.)
Novellin lisäksi kirjaan on sisällytetty kulttuurihistorioitsija Hannu Salmen selvitys tarinan yhteyksistä tositapahtumiin, pohdintaa bibliomaniasta ja kertomuksia menneisyyden kuuluisista bibliomaanikoista, sekä kirjailija Antti Nylénin esseen Kirjoista ja ihmisistä. Nämä kolme tekstiä luovat erinomaisen kokoelman, joka viihdyttää taatusti jokaista kirjariippuvaista.
Ja vaikka kirjassa oli jonkin sortin opetuskin siitä, mihin liiallinen kirjafanius johtaa, aion jättää sen täysin omaan arvoonsa ja suunnata kirjastoon. Vaikka ulkona sataa. Ja vaikka minulla on jo nyt kaksikymmentäkaksi kirjaa lainassa. Kirjoja ei voi nimittäin koskaan olla liikaa.
Gustave Flaubert - Bibliomania
(Bibliomanie, 1837)
Faros, 2012
suom. Antti Nylén
119 sivua
sunnuntai 9. kesäkuuta 2013
Kirja, joka on murtanut minut emotionaalisesti
Olen itkenyt noin kolme edellistä tuntia. Siinä ajassa ehdin kokeilemaan hämmästyttävän monia eri tapoja itkeä: olen nyyhkyttänyt, vollottanut, parkunut, kyynelehtinyt ja niin edespäin. Olen varma, että saan pian aivan kammottavan päänsäryn kuten aina silloin, kun itken tuntikausia yhteen menoon.
Jos olisin järkevä ihminen, en lukisi enää ainuttakaan kirjaa. Kirjat ovat pahoja. Kirjat leikkivät tunteilla ja pettävät ja jättävät lukijan kitumaan. Kirjat aiheuttavat tuskaa.
Siis, onko maailmassa mitään pahempaa (ja samalla parempaa), kuin kirja, joka a) perustuu kreikkalaiseen tarustoon niin, että tietää, mitä siinä suunnilleen tapahtuu, ja mikä pahinta, miten se suunnilleen päättyy, b) esittelee mitä ihastuttavimmat päähenkilöt, joihin lukija (siis minä) rakastuu korviaan myöten, c) kertoo kreikan mytologian hengästyttävimmän rakkaustarinan ja d) tekee sen niin kauniisti ja sydäntäsärkevästi, etten tiedä, miten päin olisin. Vastaus: ei muuten varmana ole.
Kirja, jonka luin loppuun tänään aamulla (itkien, hakaten päätä seinään, kävellen ympyrää, kierien sohvalla, purren huulta jne.), joka aiheutti minulle sietämätöntä kärsimystä yhtäaikaisella ihanuudellaan ja kamaluudellaan: Madeline Millerin The Song of Achilles.
Mytologiat ovat yksi lukuisista kiinnostuksen kohteistani (onko tässä maailmassa yhtään mitään, mistä en olisi kiinnostunut? No, aika vähän.), ja muutama kuukausi sitten muistin jälleen, että minun pitäisi kerrata tietoni antiikin Kreikan mytologiasta. Helliessäni tätä ajatusta internetin ihmeellinen maailma välitti minulle tietoa Madeline Millerin kirjasta. "Se on tuskallinen kirja", internet sanoi. "Se on suorastaan brutaali. Loppuratkaisun tietäminen ei auta; vaikka luulisi, että se tekee tunteiden käsittelemisestä helpompaa, asia ei ole niin." Minun olisi pitänyt kuunnella varoituksia ja jättää kirja rauhaan, mutta ei, olin utelias ja itsetuhoinen ja vietin kaksi viikkoa odottaen sen saapumista kirjastoon ja luin sen n. vuorokauden aikana ja nyt olen emotionaalisesti pahoin vaurioitunut. En toivu tästä ehkä koskaan.
Ensinnäkin, Madeline Miller kirjoittaa ihanasti. Ei vaikean hienostelevasti tai erikoisuutta tavoittelevasti, vaan aidosti ja rehellisesti kauniisti, ja tietenkin sataprosenttisen koukuttavasti. Jos paras kaverini ei olisi saapunut lauantaina vierailulle, olisin tuskin laskenut kirjaa käsistäni edes juodakseni. Toiseksi, kuten sanoin, henkilöhahmot ovat aivan käsittämättömän mussukoita. Voi, jospa kuulisitte päässäni majailevat oodit Patroclukselle, eikä Achilles jää kauas taakse. Kolmanneksi, juoni on kreikkalaiselle tarustolle tyypillinen villi kierre tragediaa, komediaa, juonittelua, ystävyyttä, petosta ja rakkautta. Hätkähdyttävät juonenkäänteet onnistuvat taatusti yllättämään myös ne, jotka ovat kreikan mytologiansa lukeneet. Ja neljänneksi, ööh, täytyykö tästä edes erikseen sanoa, kreikan taruston legendaarisin rakkaustarina on niin kertakaikkisen koskettava (kuitenkaan imelyyteen taipumatta), että luulen keksineeni ratkaisun ikuisuuskysymykseeni; mikä on lempparini romanttisista kirjoista. Se on tämä.
(Oikeasti, en voi kuvailla ajatuksiani sellaisilla hetkillä, kun kirjan sivuille on painettu tällaista materiaalia. Olen oikea lällyjen lälly, ja juuri tuollainen lällyys vetoaa minuun sellaisella voimalla, että. Ei kykene. Madeline Miller, miksi?)
Tunnen hienoista vastuuta kirjoittaessani The Song of Achillesista näin suunnattoman ylistävästi, mutta hiisi vieköön, se nyt vain onnistui voittamaan minun sydämeni täydellisesti puolelleen. Vaikkei kirja varmaankaan iske kaikkiin ihan yhtä lujaa, täytyy lukijan olla tehty kivestä; tylsästä, harmaasta, tunteettomasta kivestä, ellei tarina onnistu aiheuttamaan voimakkaanpuoleisia emotionaalisia reaktioita (suuntaan ja toiseen). Minun itseni täytyy mitä luultavimmin hankkia teos oman hyllyni kunniapaikalle ja ottaa se luettavakseni aina silloin, kun kaipaan muistutusta siitä, miten suuria tunteita lukeminen saattaa minussa herättää.
Madeline Miller - The Song of Achilles
Bloomsbury, 2011
352 sivua
Jos olisin järkevä ihminen, en lukisi enää ainuttakaan kirjaa. Kirjat ovat pahoja. Kirjat leikkivät tunteilla ja pettävät ja jättävät lukijan kitumaan. Kirjat aiheuttavat tuskaa.
Siis, onko maailmassa mitään pahempaa (ja samalla parempaa), kuin kirja, joka a) perustuu kreikkalaiseen tarustoon niin, että tietää, mitä siinä suunnilleen tapahtuu, ja mikä pahinta, miten se suunnilleen päättyy, b) esittelee mitä ihastuttavimmat päähenkilöt, joihin lukija (siis minä) rakastuu korviaan myöten, c) kertoo kreikan mytologian hengästyttävimmän rakkaustarinan ja d) tekee sen niin kauniisti ja sydäntäsärkevästi, etten tiedä, miten päin olisin. Vastaus: ei muuten varmana ole.
Kirja, jonka luin loppuun tänään aamulla (itkien, hakaten päätä seinään, kävellen ympyrää, kierien sohvalla, purren huulta jne.), joka aiheutti minulle sietämätöntä kärsimystä yhtäaikaisella ihanuudellaan ja kamaluudellaan: Madeline Millerin The Song of Achilles.
Mytologiat ovat yksi lukuisista kiinnostuksen kohteistani (onko tässä maailmassa yhtään mitään, mistä en olisi kiinnostunut? No, aika vähän.), ja muutama kuukausi sitten muistin jälleen, että minun pitäisi kerrata tietoni antiikin Kreikan mytologiasta. Helliessäni tätä ajatusta internetin ihmeellinen maailma välitti minulle tietoa Madeline Millerin kirjasta. "Se on tuskallinen kirja", internet sanoi. "Se on suorastaan brutaali. Loppuratkaisun tietäminen ei auta; vaikka luulisi, että se tekee tunteiden käsittelemisestä helpompaa, asia ei ole niin." Minun olisi pitänyt kuunnella varoituksia ja jättää kirja rauhaan, mutta ei, olin utelias ja itsetuhoinen ja vietin kaksi viikkoa odottaen sen saapumista kirjastoon ja luin sen n. vuorokauden aikana ja nyt olen emotionaalisesti pahoin vaurioitunut. En toivu tästä ehkä koskaan.
Ensinnäkin, Madeline Miller kirjoittaa ihanasti. Ei vaikean hienostelevasti tai erikoisuutta tavoittelevasti, vaan aidosti ja rehellisesti kauniisti, ja tietenkin sataprosenttisen koukuttavasti. Jos paras kaverini ei olisi saapunut lauantaina vierailulle, olisin tuskin laskenut kirjaa käsistäni edes juodakseni. Toiseksi, kuten sanoin, henkilöhahmot ovat aivan käsittämättömän mussukoita. Voi, jospa kuulisitte päässäni majailevat oodit Patroclukselle, eikä Achilles jää kauas taakse. Kolmanneksi, juoni on kreikkalaiselle tarustolle tyypillinen villi kierre tragediaa, komediaa, juonittelua, ystävyyttä, petosta ja rakkautta. Hätkähdyttävät juonenkäänteet onnistuvat taatusti yllättämään myös ne, jotka ovat kreikan mytologiansa lukeneet. Ja neljänneksi, ööh, täytyykö tästä edes erikseen sanoa, kreikan taruston legendaarisin rakkaustarina on niin kertakaikkisen koskettava (kuitenkaan imelyyteen taipumatta), että luulen keksineeni ratkaisun ikuisuuskysymykseeni; mikä on lempparini romanttisista kirjoista. Se on tämä.
(Oikeasti, en voi kuvailla ajatuksiani sellaisilla hetkillä, kun kirjan sivuille on painettu tällaista materiaalia. Olen oikea lällyjen lälly, ja juuri tuollainen lällyys vetoaa minuun sellaisella voimalla, että. Ei kykene. Madeline Miller, miksi?)
Tunnen hienoista vastuuta kirjoittaessani The Song of Achillesista näin suunnattoman ylistävästi, mutta hiisi vieköön, se nyt vain onnistui voittamaan minun sydämeni täydellisesti puolelleen. Vaikkei kirja varmaankaan iske kaikkiin ihan yhtä lujaa, täytyy lukijan olla tehty kivestä; tylsästä, harmaasta, tunteettomasta kivestä, ellei tarina onnistu aiheuttamaan voimakkaanpuoleisia emotionaalisia reaktioita (suuntaan ja toiseen). Minun itseni täytyy mitä luultavimmin hankkia teos oman hyllyni kunniapaikalle ja ottaa se luettavakseni aina silloin, kun kaipaan muistutusta siitä, miten suuria tunteita lukeminen saattaa minussa herättää.
Madeline Miller - The Song of Achilles
Bloomsbury, 2011
352 sivua
lauantai 8. kesäkuuta 2013
Miten kulutan aikaani, osa 357
Välillä sitä pysähtyy kelaamaan päässään paria edellistä elettyä viikkoa ja pohtimaan, mihin ihmeeseen omaa elinaikaansa oikein käyttääkään.
Minä itse olen viettänyt edelliset kaksi viikkoa kirjaston nettisivuja refreshaten, sillä halusin palavasti lukea erään jollakulla toisella lainassa olevan kirjan. Kirjojen varaaminenhan maksaa jopa ehkä euron, jota sitä ei tietenkään voi harjoittaa, ei ei ei, mieluummin istun kaksi viikkoa koneen ääressä tarkkailemassa, josko kirja suvaitsisi jälleen ilmestyä lainattavien joukkoon. Suomennetun niteen palautuspäivä onneksi lähestyi lupaavasti, ja eräpäivän saapuessa ehdin jo hihkua riemusta, mutta sitten se joku meni ja uusi niteensä, ja minä sain ryhtyä odottamaan seuraavan painoksen palautuspäivää. (Mutta se oli onneksi se alkuperäiskielinen painos, mikä lisäsi uskoani tulevaisuuteen.) Tiedän, olen säälittävä.
Mutta ihmiset, jotka eivät ole yhtä säälittäviä, kokevat tuskin koskaan sitä puhdasta onnen tunnetta, joka saavutti minut eilen, kun töiden jälkeen istahdin tietokoneen ääreen ja sain tietää, että kirja oltiin juuri palautettu kirjastoon! Ehdin hädin tuskin laittaa kengät jalkaani ennen kuin olin jo ulkona ovesta ja kirmaamassa kirjastoon niin nopeasti kuin vain jaloistani pääsin. Pahin tilannehan tietenkin olisi, jos joku ehtisi lainata kirjan uudestaan paria minuuttia ennen saapumistani! Onneksi asun noin kahdensadan metrin päästä kirjastosta, se vähensi pelkoani.
Saavuttuani kirjastoon minua odotti karvas pettymys, sillä kirjaa ei löytynyt vasta palautettujen hyllystä eikä myöskään sen aakkosellisesti oikealta paikalta. Ensin säikähdin, että joku oli kuin olikin ehtinyt lainata sen ennen minua (ajattelin myös, että jee, kenties kirjastossa asioi joku yhtä sekopäinen henkilö, vaikka todennäköisempää olisi tietenkin se, että joku olisi vain poiminut kirjan palautettujen joukosta sattumalta, lukenut takakansitekstin ja kiinnostunut), mutta kirjaston kone kertoi, että nide oli edelleen saatavilla. Kun sitä ei löytynyt hyllystä vielä toisella eikä viidennelläkään tarkistuskerralla, päättelin, ettei kirjaa oltu varmaan ehditty tuomaan hyllyyn ensinkään, vaan se odotti vielä kirjastonhoitajan tiskin takana. "Kärsivällinen kirjan perii", ajattelin, hain toisesta hyllystä erään lempikirjani ja istuin palautushyllyn viereiselle tuolille lukemaan ja odottamaan hetkeä, jolloin kirja kärrättäisiin omalle paikalleen.
Se hetki koitti kolme tuntia ja neljäkymmentäkolme minuuttia myöhemmin, varttia ennen sulkemisaikaa.
Mutta nyt minulla on lainassa se kirja, jota odottelin vaihtelevalla kärsivällisyydellä kaksi viikkoa. Uskokaa pois, välillä olin jo melkein tilaamassa suomenkielistä nidettä toisesta kirjastosta, mutta aina viime hetkellä päätin kuitenkin odottaa.
Onneksi.
Olen lukenut sata sivua ja on ihme, että olen edes saanut riuhtaistua itseni irti kirjasta tämän tekstin kirjoittamisen ajaksi. Se on nimittäin aika ihana. Kuten sanotaan, hyvää kannattaa odottaa.
(Minun oli tarkoitus kirjoittaa pari lausetta metsästysprosessistani ja säästää se esipuheeksi arvostelulle itse kirjasta, mutta kolmen kappaleen jälkeen totesin, että tästähän näemmä riittää juttua. Saittekin siis vain merkinnän ultimaattisesta noloudestani.)
Minä itse olen viettänyt edelliset kaksi viikkoa kirjaston nettisivuja refreshaten, sillä halusin palavasti lukea erään jollakulla toisella lainassa olevan kirjan. Kirjojen varaaminenhan maksaa jopa ehkä euron, jota sitä ei tietenkään voi harjoittaa, ei ei ei, mieluummin istun kaksi viikkoa koneen ääressä tarkkailemassa, josko kirja suvaitsisi jälleen ilmestyä lainattavien joukkoon. Suomennetun niteen palautuspäivä onneksi lähestyi lupaavasti, ja eräpäivän saapuessa ehdin jo hihkua riemusta, mutta sitten se joku meni ja uusi niteensä, ja minä sain ryhtyä odottamaan seuraavan painoksen palautuspäivää. (Mutta se oli onneksi se alkuperäiskielinen painos, mikä lisäsi uskoani tulevaisuuteen.) Tiedän, olen säälittävä.
Mutta ihmiset, jotka eivät ole yhtä säälittäviä, kokevat tuskin koskaan sitä puhdasta onnen tunnetta, joka saavutti minut eilen, kun töiden jälkeen istahdin tietokoneen ääreen ja sain tietää, että kirja oltiin juuri palautettu kirjastoon! Ehdin hädin tuskin laittaa kengät jalkaani ennen kuin olin jo ulkona ovesta ja kirmaamassa kirjastoon niin nopeasti kuin vain jaloistani pääsin. Pahin tilannehan tietenkin olisi, jos joku ehtisi lainata kirjan uudestaan paria minuuttia ennen saapumistani! Onneksi asun noin kahdensadan metrin päästä kirjastosta, se vähensi pelkoani.
Saavuttuani kirjastoon minua odotti karvas pettymys, sillä kirjaa ei löytynyt vasta palautettujen hyllystä eikä myöskään sen aakkosellisesti oikealta paikalta. Ensin säikähdin, että joku oli kuin olikin ehtinyt lainata sen ennen minua (ajattelin myös, että jee, kenties kirjastossa asioi joku yhtä sekopäinen henkilö, vaikka todennäköisempää olisi tietenkin se, että joku olisi vain poiminut kirjan palautettujen joukosta sattumalta, lukenut takakansitekstin ja kiinnostunut), mutta kirjaston kone kertoi, että nide oli edelleen saatavilla. Kun sitä ei löytynyt hyllystä vielä toisella eikä viidennelläkään tarkistuskerralla, päättelin, ettei kirjaa oltu varmaan ehditty tuomaan hyllyyn ensinkään, vaan se odotti vielä kirjastonhoitajan tiskin takana. "Kärsivällinen kirjan perii", ajattelin, hain toisesta hyllystä erään lempikirjani ja istuin palautushyllyn viereiselle tuolille lukemaan ja odottamaan hetkeä, jolloin kirja kärrättäisiin omalle paikalleen.
Se hetki koitti kolme tuntia ja neljäkymmentäkolme minuuttia myöhemmin, varttia ennen sulkemisaikaa.
Mutta nyt minulla on lainassa se kirja, jota odottelin vaihtelevalla kärsivällisyydellä kaksi viikkoa. Uskokaa pois, välillä olin jo melkein tilaamassa suomenkielistä nidettä toisesta kirjastosta, mutta aina viime hetkellä päätin kuitenkin odottaa.
Onneksi.
Olen lukenut sata sivua ja on ihme, että olen edes saanut riuhtaistua itseni irti kirjasta tämän tekstin kirjoittamisen ajaksi. Se on nimittäin aika ihana. Kuten sanotaan, hyvää kannattaa odottaa.
(Minun oli tarkoitus kirjoittaa pari lausetta metsästysprosessistani ja säästää se esipuheeksi arvostelulle itse kirjasta, mutta kolmen kappaleen jälkeen totesin, että tästähän näemmä riittää juttua. Saittekin siis vain merkinnän ultimaattisesta noloudestani.)
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
Kolmas ja keskeneräinen
On muutamia kirjailijoita, jotka julkaisevat uuden teoksen suunnilleen kerran neljässä vuodessa, ja vaikken heidän suurin fani olekaan, lainaan uusimman kirjan kirjastosta heti kun sen löydän ja luen sen yhdessä hujauksessa. Yksi tällaisista kirjailijoista on Carlos Ruiz Zafón, jonka säännöllisen epäsäännöllisesti jatkuvaa Unohdettujen kirjojen hautausmaa-sarjaa olen lukenut varmaan vuodesta 2007 lähtien, jolloin äitini osti ensimmäisen osan Tuulen varjo matkalukemistoksi Ranskanmatkalle. Uusimman osan löysin kirjastosta vastapalautettujen hyllystä jo lähes kuukausi sitten, mutta aloitin (ja lopetin) sen lukemisen vasta viime viikolla.
Tapansa mukaan kiehtova sekoitus juonia, jännitystä, ystävyyttä ja romantiikkaa repäisi mukaansa, ja huomasin ajattelevani, että jos minulta kysyttäisiin, minkä kirjan maailmaan haluaisin vierailemaan, saattaisin hyvinkin valita Zafónin kuvaamaan maailmansotien jälkeisen Barcelonan. En pahoittaisi mieltäni jos päiväni kuluisivat kirjakaupassa työskennellessä, unohdettujen kirjojen hautausmaalla vieraillessa tai mysteerejä ratkoessa. Zafón kirjoittaa mutkattoman kauniisti ja viljelee enemmän hupaisia metaforia ja vertauksia kuin kukaan toinen tietämäni kirjailija, minkä ansiosta jopa trillereihin taipuvaa juonta lukee kevyesti ja mielellään.
Taivasten vanki jatkaa Daniel Semperen tarinaa, mikä sopi minulle mainiosti, sillä kirjoihin intohimoisesti suhtautuvat uteliaat nuorukaiset ovat luonnollisesti lähellä sydäntäni. (Kuten ovat myös Zafónin naishahmot. Oikeasti, olen hieman rakastunut.) Kolmas osa eroaa aiemmista osista kuitenkin siinä mielessä, että se on noin puolet lyhyempi kuin aiemmat kaksi kirjaa, ja minulle tuli väistämättä sellainen olo, että tarinan loppu jää liiankin avoimeksi, siis yksinkertaisesti kesken. Okei, tiedostan, että sarjaan on tulossa vielä neljäs osa, joka punoo (toivottavasti) loputkin langat yhdeksi vyyhdiksi, mutten voi olla kuvittelematta, millainen keskustelu on aikanaan käyty kustannus- ja luovan puolen välillä. ("Zafón, vauhtia nyt, olet kirjoittanut kirjaasi jo kolme vuotta, lukijat kaipaavat jatkoa ja me kaipaamme rahaa!" "Mutta hyvä kustantaja, ensimmäisen kahden osan välillä kului kokonaiset seitsemän vuotta, armoa, tarvitsen lisää aikaa!" "Ei sanaakaan, jatkat tarinaa sitten seuraavassa osassa!" "Mutta en minä ole kuin vasta puolessa välissä koko kirjaa--!" "Hys, oletan käsikirjoituksen löytyvän sähköpostistani ensi perjantaina.") Olen hämmentynyt ja hieman pettynyt, sillä vaikka edelliset kaksi osaakin muodostivat kokonaisuuden, ne sentään tajuttiin päättää arvokkaasti.
Loppujen lopuksi lempiasiani kirjassa oli itse Zafónin liikuttava ihastus ranskalaiseen klassikkokirjallisuuteen. Muistelen tietenkin lämmöllä ensimmäistä osaa, jossa Daniel ihailee aina erään liikkeen ohi kulkiessaan näyteikkunassa hohtavaa Victor Hugolle kuulunutta täytekynää. (Voi hyvä ihme, kuinka monesta asiasta onnistun vetämään yhteyksiä Hugoon? Minua itseänikin alkaa pikkuhiljaa hävettää.) Hugo mainittiin myös uusimmassa osassa, mutta Taivasten vangin kirjailijaihastus on tietenkin Alexandre Dumas, jonka mestariteokseen Monte Criston kreiviin viitataan aina silloin tällöin, mikä sai minut puolestaan hymyilemään joka kerta koko naaman leveydeltä. Kirjailijat, jotka rakastavat kirjoja - parasta maailmassa.
Taivasten vanki on hienosti rakennettu arvoitus, joka valottaa ja lisää materiaalia Zafónin jännittävään universumiin. Edeltäjiensä tasolle se ei kuitenkaan yllä, ja toivon/odotan huomattavasti enemmän seuraavalta teokselta, jonka kirjailija lukijoilleen lahjoittaa.
Carlos Ruiz Zafón - Taivasten vanki
(El prisionero del cielo, 2011)
Otava, 2012
suom. Antero Tiittula
332 sivua
Tapansa mukaan kiehtova sekoitus juonia, jännitystä, ystävyyttä ja romantiikkaa repäisi mukaansa, ja huomasin ajattelevani, että jos minulta kysyttäisiin, minkä kirjan maailmaan haluaisin vierailemaan, saattaisin hyvinkin valita Zafónin kuvaamaan maailmansotien jälkeisen Barcelonan. En pahoittaisi mieltäni jos päiväni kuluisivat kirjakaupassa työskennellessä, unohdettujen kirjojen hautausmaalla vieraillessa tai mysteerejä ratkoessa. Zafón kirjoittaa mutkattoman kauniisti ja viljelee enemmän hupaisia metaforia ja vertauksia kuin kukaan toinen tietämäni kirjailija, minkä ansiosta jopa trillereihin taipuvaa juonta lukee kevyesti ja mielellään.
Taivasten vanki jatkaa Daniel Semperen tarinaa, mikä sopi minulle mainiosti, sillä kirjoihin intohimoisesti suhtautuvat uteliaat nuorukaiset ovat luonnollisesti lähellä sydäntäni. (Kuten ovat myös Zafónin naishahmot. Oikeasti, olen hieman rakastunut.) Kolmas osa eroaa aiemmista osista kuitenkin siinä mielessä, että se on noin puolet lyhyempi kuin aiemmat kaksi kirjaa, ja minulle tuli väistämättä sellainen olo, että tarinan loppu jää liiankin avoimeksi, siis yksinkertaisesti kesken. Okei, tiedostan, että sarjaan on tulossa vielä neljäs osa, joka punoo (toivottavasti) loputkin langat yhdeksi vyyhdiksi, mutten voi olla kuvittelematta, millainen keskustelu on aikanaan käyty kustannus- ja luovan puolen välillä. ("Zafón, vauhtia nyt, olet kirjoittanut kirjaasi jo kolme vuotta, lukijat kaipaavat jatkoa ja me kaipaamme rahaa!" "Mutta hyvä kustantaja, ensimmäisen kahden osan välillä kului kokonaiset seitsemän vuotta, armoa, tarvitsen lisää aikaa!" "Ei sanaakaan, jatkat tarinaa sitten seuraavassa osassa!" "Mutta en minä ole kuin vasta puolessa välissä koko kirjaa--!" "Hys, oletan käsikirjoituksen löytyvän sähköpostistani ensi perjantaina.") Olen hämmentynyt ja hieman pettynyt, sillä vaikka edelliset kaksi osaakin muodostivat kokonaisuuden, ne sentään tajuttiin päättää arvokkaasti.
Loppujen lopuksi lempiasiani kirjassa oli itse Zafónin liikuttava ihastus ranskalaiseen klassikkokirjallisuuteen. Muistelen tietenkin lämmöllä ensimmäistä osaa, jossa Daniel ihailee aina erään liikkeen ohi kulkiessaan näyteikkunassa hohtavaa Victor Hugolle kuulunutta täytekynää. (Voi hyvä ihme, kuinka monesta asiasta onnistun vetämään yhteyksiä Hugoon? Minua itseänikin alkaa pikkuhiljaa hävettää.) Hugo mainittiin myös uusimmassa osassa, mutta Taivasten vangin kirjailijaihastus on tietenkin Alexandre Dumas, jonka mestariteokseen Monte Criston kreiviin viitataan aina silloin tällöin, mikä sai minut puolestaan hymyilemään joka kerta koko naaman leveydeltä. Kirjailijat, jotka rakastavat kirjoja - parasta maailmassa.
Taivasten vanki on hienosti rakennettu arvoitus, joka valottaa ja lisää materiaalia Zafónin jännittävään universumiin. Edeltäjiensä tasolle se ei kuitenkaan yllä, ja toivon/odotan huomattavasti enemmän seuraavalta teokselta, jonka kirjailija lukijoilleen lahjoittaa.
Carlos Ruiz Zafón - Taivasten vanki
(El prisionero del cielo, 2011)
Otava, 2012
suom. Antero Tiittula
332 sivua
tiistai 28. toukokuuta 2013
Teurastamo 5 eli aikahyppäykset sotavankeudesta luentotilaisuuksiin avaruusolennoista
Päätin vähän aikaa sitten ryhdistäytyä (jälleen kerran) blogin suhteen ja kirjoittaa useammista lukemistani kirjoista. Joistain (useista) kirjoista on kuitenkin ihan älyttömän vaikeaa kirjoittaa mitään kokonaista, ja yleensä luonnoksissani onkin noin viisitoista keskeneräistä merkintää, jos pääsen edes niin pitkälle. Useimmiten luonnokset merkinnöistä jäävät ainoastaan ajatuksiini. Niin on myös nyt: olen edellisen kirjoituksen jälkeen lukenut lukuisia kirjoja, mutten ole onnistunut arvioimaan niitä muualla kuin pääni sisällä. (Kirjoittamisvaikeudet voivat johtua tosin myös siitä, että viikonloppuna ystäväni Salla näytti minulle kaksi eri versiota lempparimusikaalistaan RENT, ja siitä asti olen omistanut sille suurimman osan ajatuksistani. Niiiiin hyvä.) Mutta siitä (ehkä) lisää myöhemmin, nyt takaisin kirja-arvioiden pariin.
Lukaisin viimeviikolla Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 eli Lasten ristiretken. Ei mitään pidempiä elämäntarinoita tähän: olin kuullut jostain, että se on hyvä, ja ajattelin kokeilla. Kansilehtinen kertoi minulle, että kirja perustuu joiltain osin kirjailijan omiin kokemuksiin Dresdenin pommituksissa 13.-15. helmikuuta 1945. Odotin vaikuttavan filosofista tarinaa toisen maailmansodan kauhuista.
Ja on Teurastamo 5 sitäkin, mutta kaiken muun osalta kirja yllätti minut totaalisesti. Tarina kertoo Billy Pilgrimista, hieman epäonnisesta ja epäonnistuneesta nuoresta amerikkalaismiehestä, joka jouduttuaan saksalaisten sotavangiksi elää koko elämänsä vaiheet epämääräisessä järjestyksessä. Mustaa huumoria kukkiva teos sisältää niin menestyneen optiikkoyrityksen, hulluja armeijatovereita kuin ulkoavaruuden olentojakin, ja onnistuu olemaan samalla hieno julistus sotaa vastaan.
Lukija saattaa jopa hieman hämmentyä kirjan tavasta hyppiä paikasta ja ajasta toiseen, ja itse ainakin huomasin ensin ihmetteleväni, mikä järki on puhua kohtaamisesta avaruusolentojen kanssa kirjassa, joka perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin sotavankeudesta toisessa maailmansodassa. Mitä pidemmälle luin, sitä selvemmäksi asia kuitenkin kävi: sietämättömän hirvittävistä tapahtumista voi lukea vain tietyn verran ilman, että alkaa oksettaa. Luettuaan muutaman sivun ihmisrudun kyvykkyydestä uskomattomaan julmuuteen alkaa kummasti kaivata jotain huomattavasti kevyempää ja vähemmän ahdistavaa. Teurastamo 5 tasapainotteleekin loistavasti kahden ääripään välillä.
Kurt Vonnegutilla on vahva oma ääni, minkä ansiosta kirjan lukeminen on helppoa ja hauskaa, ja vakava aihe takaa sen, ettei teos unohdu. Itse pidin etenkin kirjan ensimmäisestä luvusta, jossa minä-kertoja (oletettavasti Vonnegut itse) taustoittaa syitä teoksen synnylle ja omaa kirjoittamisprosessiaan. Vaikkei Teurastamo 5 päätynyt ihan omaksi lempikirjaksi, näen mainiosti sen klassikkoarvon ja rohkaisen antamaan sille mahdollisuuden, varsinkin, jos pimeä huumori miellyttää. Lisäksi tiedän jo nyt, ettei Teurastamo 5 tule taatusti jäämään ainoaksi lukemakseni teokseksi tältä kirjailijalta.
Kurt Vonnegut - Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki
(Slaughterhouse 5, or the Children's Crusade, 1969)
Tammi, 2012
suom. Juhani Jaskari
190 sivua
Lukaisin viimeviikolla Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 eli Lasten ristiretken. Ei mitään pidempiä elämäntarinoita tähän: olin kuullut jostain, että se on hyvä, ja ajattelin kokeilla. Kansilehtinen kertoi minulle, että kirja perustuu joiltain osin kirjailijan omiin kokemuksiin Dresdenin pommituksissa 13.-15. helmikuuta 1945. Odotin vaikuttavan filosofista tarinaa toisen maailmansodan kauhuista.
Ja on Teurastamo 5 sitäkin, mutta kaiken muun osalta kirja yllätti minut totaalisesti. Tarina kertoo Billy Pilgrimista, hieman epäonnisesta ja epäonnistuneesta nuoresta amerikkalaismiehestä, joka jouduttuaan saksalaisten sotavangiksi elää koko elämänsä vaiheet epämääräisessä järjestyksessä. Mustaa huumoria kukkiva teos sisältää niin menestyneen optiikkoyrityksen, hulluja armeijatovereita kuin ulkoavaruuden olentojakin, ja onnistuu olemaan samalla hieno julistus sotaa vastaan.
Lukija saattaa jopa hieman hämmentyä kirjan tavasta hyppiä paikasta ja ajasta toiseen, ja itse ainakin huomasin ensin ihmetteleväni, mikä järki on puhua kohtaamisesta avaruusolentojen kanssa kirjassa, joka perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin sotavankeudesta toisessa maailmansodassa. Mitä pidemmälle luin, sitä selvemmäksi asia kuitenkin kävi: sietämättömän hirvittävistä tapahtumista voi lukea vain tietyn verran ilman, että alkaa oksettaa. Luettuaan muutaman sivun ihmisrudun kyvykkyydestä uskomattomaan julmuuteen alkaa kummasti kaivata jotain huomattavasti kevyempää ja vähemmän ahdistavaa. Teurastamo 5 tasapainotteleekin loistavasti kahden ääripään välillä.
Kurt Vonnegutilla on vahva oma ääni, minkä ansiosta kirjan lukeminen on helppoa ja hauskaa, ja vakava aihe takaa sen, ettei teos unohdu. Itse pidin etenkin kirjan ensimmäisestä luvusta, jossa minä-kertoja (oletettavasti Vonnegut itse) taustoittaa syitä teoksen synnylle ja omaa kirjoittamisprosessiaan. Vaikkei Teurastamo 5 päätynyt ihan omaksi lempikirjaksi, näen mainiosti sen klassikkoarvon ja rohkaisen antamaan sille mahdollisuuden, varsinkin, jos pimeä huumori miellyttää. Lisäksi tiedän jo nyt, ettei Teurastamo 5 tule taatusti jäämään ainoaksi lukemakseni teokseksi tältä kirjailijalta.
Kurt Vonnegut - Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki
(Slaughterhouse 5, or the Children's Crusade, 1969)
Tammi, 2012
suom. Juhani Jaskari
190 sivua
tiistai 21. toukokuuta 2013
Ranskan suuri vallankumous ja muita tarinoita
Alan tulla pikku hiljaa siihen uskoon, että Victor Hugon ainoa tarkoitus on tuottaa minulle hirvittävää henkistä kärsimystä. Mutta kun kyseinen tyyppi nyt sattuu vain olemaan älyttömän hyvä kirjailija, niin pakkohan sen juttuja on lukea. Vaikka sitten joutuisikin itkemään silmät päästään ja karjumaan puhtaasta epäoikeudenmukaisuudesta.
Myytyäni sieluni Les Misérablesille päätin tietenkin tulla oikeaksi Hugo-asiantuntijaksi. (Kyllä, huoneessani on edelleen monta erilaista Les Mis-painosta, joista suurin osa kuuluu kirjahyllyyni pysyvästi, kiitos antikvariaattien ja nettikirjakauppojen.) Lainasin kirjastosta kaikki löytämäni Hugo-aiheiset tutkielmat ja elämänkerrat, ja tarkkailen jatkuvasti fiktio-hyllyä H:n kohdalta, sillä olen varma, että jonain kauniina päivänä joku vielä palauttaa kirjastoon Pariisiin Notre-Damen. Sitä ennen joku kuitenkin palautti Yhdeksänkymmentäkolmen, vuonna 1874 ilmestyneen viisisataasivuisen katsauksen Ranskan suureen vallankumoukseen.
Tässä vaiheessa koen aiheelliseksi ilmoittaa, ettei historiassa ole mitään, ei mitään, mistä olisin intoillut niin paljon kuin Ranskan suuresta vallankumouksesta. Olen mm. loputtoman iloinen (ja aina valmis muistuttamaan tietämättömiä) siitä, että syntymäpäiväkseni on osunut 16.10.1993, sillä, kröhöm, sinä päivänä tuli kuluneeksi tasan kaksisataa vuotta Marie Antoinetten teloituksesta. (Ja kun täytin viisitoista ja Ranskan suuri vallankumous/Marie Antoinette-kauteni oli pahimmillaan, järjestimme synttärijuhlani MA-teemalla. Oli kuulkaa upeata.) Lyhyesti sanottuna: Ranskan suuri vallankumous: siistein juttu ikinä. Joten Ranskan suuri vallankumous yhdistettynä Victor Hugoon? Iso hurraahuuto.
Heti aluksi on varoitettava, että Yhdeksänkymmentäkolmen lukeminen saattaa vaatia kärsivällisyyttä. Noin ensimmäisen kolmensadan sivun ajan on suhteellisen mahdotonta kertoa, mistä kirjassa on oikeastaan kysymys: luvut vuorottelevat usean eri tarinan ja hahmon välillä, ja lukijan on vaikeaa päättää, kuka oikeastaan on päähenkilö. Ja kun luulin, että Hugo lähtee Kurjissa sivuraiteille kertoessaan Waterloon taistelusta... no, en ollut selvästikään vielä lukenut Yhdeksänkymmentäkolmea, jossa on ihan ok paasata puoli vuotta Ranskan talonpoikien taistelumoraalista, William Pittin sotataktiikoista tai Robespierren, Marat'n ja Dantonin suhtautumisesta giljotiiniin. Jos ette ole vähääkään kiinnostunut edellämainituista, teidän kannattaa luultavasti jättää Yhdeksänkymmentäkolme lukematta.
Tai sitten ei, sillä kyseessä on kaikesta huolimatta (tai sen vuoksi) todella hieno teos. Kun tarina lähtee kunnolla käyntiin ja henkilöhahmojen kolmen kilometrin pituiset ranskankieliset nimet oppii muistamaan, luvassa on niin jännittävää ja hengästyttävää kerrontaa, ettei kirjaa voi laskea käsistään.
Enkä voi olla jakamatta erästä kirjassa esiintyvää kohtausta, joka sai minut oikeasti kiljumaan ääneen... Jos haluatte elää ehdottoman spoilerivapaata elämää, skipatkaa seuraava kappale.
En voi mitään sille, että kun 1800-luvulla ilmestyneessä romaanissa kirjan sankari vannoo tasa-arvon nimeen, alan juoksennella päättömästi ympäri asuntoa riemusta hihkuen. Pikkasen oon Victor Hugon fani.En malta odottaa, että opin kaiken tästä miehestä.
Yhdeksänkymmentäkolme ei ole mikään Kurjien kaltainen mestariteos (en usko, että löydän vähään aikaan kirjaa, joka olisi), vaikka siitä paljon samankaltaisia elementtejä ja teemoja löytyykin, mutta vaikuttavan, avartavan ja vallankumouksellisen tarinan parissa viihtyy silti oikein mainosti (kunhan pääsee kunnolla vauhtiin). Jos pidätte historiallisista seikkailuromaaneista, joissa on mukana runsaasti aatetta ja älyä, tämä kirja on teille suorastaan täydellinen. (Ja kaksi viimeistä lukua, Hugo, miten sinä saatat!)
Victor Hugo - Yhdeksänkymmentäkolme
(Quatrevingt-treize, 1874)
Karisto, 1989
suom. V. Hämeen-Anttila ja Urho Kivimäki
483 sivua
Myytyäni sieluni Les Misérablesille päätin tietenkin tulla oikeaksi Hugo-asiantuntijaksi. (Kyllä, huoneessani on edelleen monta erilaista Les Mis-painosta, joista suurin osa kuuluu kirjahyllyyni pysyvästi, kiitos antikvariaattien ja nettikirjakauppojen.) Lainasin kirjastosta kaikki löytämäni Hugo-aiheiset tutkielmat ja elämänkerrat, ja tarkkailen jatkuvasti fiktio-hyllyä H:n kohdalta, sillä olen varma, että jonain kauniina päivänä joku vielä palauttaa kirjastoon Pariisiin Notre-Damen. Sitä ennen joku kuitenkin palautti Yhdeksänkymmentäkolmen, vuonna 1874 ilmestyneen viisisataasivuisen katsauksen Ranskan suureen vallankumoukseen.
Tässä vaiheessa koen aiheelliseksi ilmoittaa, ettei historiassa ole mitään, ei mitään, mistä olisin intoillut niin paljon kuin Ranskan suuresta vallankumouksesta. Olen mm. loputtoman iloinen (ja aina valmis muistuttamaan tietämättömiä) siitä, että syntymäpäiväkseni on osunut 16.10.1993, sillä, kröhöm, sinä päivänä tuli kuluneeksi tasan kaksisataa vuotta Marie Antoinetten teloituksesta. (Ja kun täytin viisitoista ja Ranskan suuri vallankumous/Marie Antoinette-kauteni oli pahimmillaan, järjestimme synttärijuhlani MA-teemalla. Oli kuulkaa upeata.) Lyhyesti sanottuna: Ranskan suuri vallankumous: siistein juttu ikinä. Joten Ranskan suuri vallankumous yhdistettynä Victor Hugoon? Iso hurraahuuto.
Heti aluksi on varoitettava, että Yhdeksänkymmentäkolmen lukeminen saattaa vaatia kärsivällisyyttä. Noin ensimmäisen kolmensadan sivun ajan on suhteellisen mahdotonta kertoa, mistä kirjassa on oikeastaan kysymys: luvut vuorottelevat usean eri tarinan ja hahmon välillä, ja lukijan on vaikeaa päättää, kuka oikeastaan on päähenkilö. Ja kun luulin, että Hugo lähtee Kurjissa sivuraiteille kertoessaan Waterloon taistelusta... no, en ollut selvästikään vielä lukenut Yhdeksänkymmentäkolmea, jossa on ihan ok paasata puoli vuotta Ranskan talonpoikien taistelumoraalista, William Pittin sotataktiikoista tai Robespierren, Marat'n ja Dantonin suhtautumisesta giljotiiniin. Jos ette ole vähääkään kiinnostunut edellämainituista, teidän kannattaa luultavasti jättää Yhdeksänkymmentäkolme lukematta.
Tai sitten ei, sillä kyseessä on kaikesta huolimatta (tai sen vuoksi) todella hieno teos. Kun tarina lähtee kunnolla käyntiin ja henkilöhahmojen kolmen kilometrin pituiset ranskankieliset nimet oppii muistamaan, luvassa on niin jännittävää ja hengästyttävää kerrontaa, ettei kirjaa voi laskea käsistään.
Enkä voi olla jakamatta erästä kirjassa esiintyvää kohtausta, joka sai minut oikeasti kiljumaan ääneen... Jos haluatte elää ehdottoman spoilerivapaata elämää, skipatkaa seuraava kappale.
"Sinä hourit!" huudahti Cimourdain. "Mieskö palvelijaksi. Ei koskaan! Mies on isäntä. Minä tunnustan ainoastaan yhden yhteiskunnan, nimittäin kodin. Mies on kodissaan kuningas."
"Miksi ei? Mutta yhdellä ehdolla."
"Millä ehdolla?"
"Vaimon pitää olla kodin kuningatar."
"Sinä vaadit toisin sanoen miehen ja naisen..."
"Tasa-arvoa."
"Tasa-arvoa! Mitä sinä ajattelet? Mies ja nainen ovat pohjaltaan tuiki erilaisia."
"Minä puhuinkin tasa-arvosta enkä samanlaisuudesta."
En voi mitään sille, että kun 1800-luvulla ilmestyneessä romaanissa kirjan sankari vannoo tasa-arvon nimeen, alan juoksennella päättömästi ympäri asuntoa riemusta hihkuen. Pikkasen oon Victor Hugon fani.En malta odottaa, että opin kaiken tästä miehestä.
Yhdeksänkymmentäkolme ei ole mikään Kurjien kaltainen mestariteos (en usko, että löydän vähään aikaan kirjaa, joka olisi), vaikka siitä paljon samankaltaisia elementtejä ja teemoja löytyykin, mutta vaikuttavan, avartavan ja vallankumouksellisen tarinan parissa viihtyy silti oikein mainosti (kunhan pääsee kunnolla vauhtiin). Jos pidätte historiallisista seikkailuromaaneista, joissa on mukana runsaasti aatetta ja älyä, tämä kirja on teille suorastaan täydellinen. (Ja kaksi viimeistä lukua, Hugo, miten sinä saatat!)
Victor Hugo - Yhdeksänkymmentäkolme
(Quatrevingt-treize, 1874)
Karisto, 1989
suom. V. Hämeen-Anttila ja Urho Kivimäki
483 sivua
sunnuntai 19. toukokuuta 2013
The Great Gatsby? More like The Great Dissappointment.
Koin perjantaina suuren luokan pettymyksen.
Siis oikeasti.
Nähtyäni kevättalvella elokuvateattereissa käydessäni joka kerta vähintään yhden kokopitkän trailerin ja kymmenen paperista ja/tai pahvista mainosta Baz Luhrmannin The Great Gatsby-filmatisaatiosta olin luonnollisesti ostamassa lippuja heti ensimmäiseen näytökseen. Olen viihtynyt herran leffojen parissa aiemminkin, ja hei, The Great Gatsby? Parhaimpia 20-luvulle sijoittuvia fiktiivisiä teoksia koskaan, sanon minä. Ottakaa myös huomioon, että mielestäni 20-luku on mahdollisesti parhaimpia aikakausia, joita ihmiskunta on ollut todistamassa. Olin jopa niin uhrautuvainen, että ostin lipun iltanäytökseen perjantaina, siis silloin, kuin kaikki muutkin lähtevät elokuviin, vaikka nautin yleensä huomattavasti enemmän tyhjästä salista. (Ja puolet halvemmasta lipusta.) Osoittaen luonteelleni epätavallista urheutta kävin siis perjantai-iltana istumaan innosta täristen täyden elokuvateatterin punaisille penkeille. Olin jo aiemmin päivällä päättänyt viitata kintaalla kaikille lukemilleni arvosteluille, joissa leffasta puhuttiin kaikkea muuta kuin ylistävästi, sillä eihän se nyt voi niin huono olla.
No kyllä se vain ilmeisesti voi.
Mikä on mielestäni erittäin jännittävää ottaen huomioon, kuinka paljon rahaa elokuvan tekoon on käytetty, kuinka lahjakkaat näyttelijät siihen on palkattu, kuinka tyrmäävän upeat lavastukset ja puvustukset siinä on, ja kuinka sen soundtrack on aidosti mielenkiintoinen yhdistelmä nykymusiikkia ja jazzia. Ja tietenkin huonous hämmästyttää eniten sen vuoksi, että elokuva perustuu F. Scott Fitzgeraldin äärimmäisen hienoon ja älykkääseen pieneen romaaniin.
Olen lukenut The Great Gatsbyn ensimmäisen kerran pari vuotta sitten, mutta päätin varmuuden vuoksi virkistää muistiani ja lukaista sen eilen uudemman kerran. Kirja oli minusta varsin tyylikäs jo ensimmäisellä lukukerralla, mutta eilen panin entistä paremmin merkille, kuinka tarkkanäköinen ja ajattelevainen kertomus luokkaeroista se todella on. (Entistä kiinnostavammaksi lukukokemuksen tekee mielestäni erääseen teoriaan tutustuminen.) Gatsbysta löytyy niin paljon mielenkiintoisia teemoja ja yksityiskohtia, että minua ihan harmittaa, ettei kirja kuuluu Suomen koulujärjestelmän pakolliseen oppimäärään.
Elokuva sen sijaan... Useampi arvostelija on ollut sitä mieltä, että tarinaa on avattu liiaksi ja että lopputuloksena on "Gatsby for dummies". Ikävä juttu, mutta olen täysin samaa mieltä. Elokuvassa kuuluu lakkaamatta kertoja Nick Carrawayn ääni, joka paitsi kuuluttaa kirjasta löytyviä ajatuksia ja huomioita, myös kuvailee, mitä elokuvassa on juuri tapahtumassa ja miksi. Istuessani penkillä nyrpeänä ja kädet puuskassa en voinut olla ajattelematta lukuisia sarjakuvanteko-oppaita, joissa aina muistetaan mainita, ettei hahmon puhekuplassa tarvitse kertoa, mitä on tapahtumassa, jos sen näkee jo itse ruudusta. Baz Luhrmann ei ole vissiin ikinä lukenut sarjakuvaoppaita.
Yllämainitun lisäksi minua harmittivat esimerkiksi päälleliimattu kehyskertomus, epämääräiset leikkaukset, kiiltokuvamaiset takaumat, paikoin jopa tarpeeton suureellisuus ja etenkin se, kuinka selvästi katsojan annettiin huomata, että tän leffan on sit tarkotus näyttää tosi mageelta kolmedeenä.
Hyvät näyttelijäsuoritukset ja kauniit puitteet takaavat sen, että elokuvaa katsoo varmaan ihan mielellään, enkä minäkään ollut täysin pitkästynyt. Valitettava totuus on kuitenkin se, ettei Baz Luhrmannin elokuvaa voi kutsua edes lähimainkaan alkuperäisromaanin veroiseksi mestariteokseksi. Minulle vuoden 2013 The Great Gatsby on elokuvana keskinkertainen ja The Great Gatsbyna pelkkä kallis, loistelias ja mahtipontinen yritelmä.
Siis oikeasti.
Nähtyäni kevättalvella elokuvateattereissa käydessäni joka kerta vähintään yhden kokopitkän trailerin ja kymmenen paperista ja/tai pahvista mainosta Baz Luhrmannin The Great Gatsby-filmatisaatiosta olin luonnollisesti ostamassa lippuja heti ensimmäiseen näytökseen. Olen viihtynyt herran leffojen parissa aiemminkin, ja hei, The Great Gatsby? Parhaimpia 20-luvulle sijoittuvia fiktiivisiä teoksia koskaan, sanon minä. Ottakaa myös huomioon, että mielestäni 20-luku on mahdollisesti parhaimpia aikakausia, joita ihmiskunta on ollut todistamassa. Olin jopa niin uhrautuvainen, että ostin lipun iltanäytökseen perjantaina, siis silloin, kuin kaikki muutkin lähtevät elokuviin, vaikka nautin yleensä huomattavasti enemmän tyhjästä salista. (Ja puolet halvemmasta lipusta.) Osoittaen luonteelleni epätavallista urheutta kävin siis perjantai-iltana istumaan innosta täristen täyden elokuvateatterin punaisille penkeille. Olin jo aiemmin päivällä päättänyt viitata kintaalla kaikille lukemilleni arvosteluille, joissa leffasta puhuttiin kaikkea muuta kuin ylistävästi, sillä eihän se nyt voi niin huono olla.
No kyllä se vain ilmeisesti voi.
Mikä on mielestäni erittäin jännittävää ottaen huomioon, kuinka paljon rahaa elokuvan tekoon on käytetty, kuinka lahjakkaat näyttelijät siihen on palkattu, kuinka tyrmäävän upeat lavastukset ja puvustukset siinä on, ja kuinka sen soundtrack on aidosti mielenkiintoinen yhdistelmä nykymusiikkia ja jazzia. Ja tietenkin huonous hämmästyttää eniten sen vuoksi, että elokuva perustuu F. Scott Fitzgeraldin äärimmäisen hienoon ja älykkääseen pieneen romaaniin.
Olen lukenut The Great Gatsbyn ensimmäisen kerran pari vuotta sitten, mutta päätin varmuuden vuoksi virkistää muistiani ja lukaista sen eilen uudemman kerran. Kirja oli minusta varsin tyylikäs jo ensimmäisellä lukukerralla, mutta eilen panin entistä paremmin merkille, kuinka tarkkanäköinen ja ajattelevainen kertomus luokkaeroista se todella on. (Entistä kiinnostavammaksi lukukokemuksen tekee mielestäni erääseen teoriaan tutustuminen.) Gatsbysta löytyy niin paljon mielenkiintoisia teemoja ja yksityiskohtia, että minua ihan harmittaa, ettei kirja kuuluu Suomen koulujärjestelmän pakolliseen oppimäärään.
Elokuva sen sijaan... Useampi arvostelija on ollut sitä mieltä, että tarinaa on avattu liiaksi ja että lopputuloksena on "Gatsby for dummies". Ikävä juttu, mutta olen täysin samaa mieltä. Elokuvassa kuuluu lakkaamatta kertoja Nick Carrawayn ääni, joka paitsi kuuluttaa kirjasta löytyviä ajatuksia ja huomioita, myös kuvailee, mitä elokuvassa on juuri tapahtumassa ja miksi. Istuessani penkillä nyrpeänä ja kädet puuskassa en voinut olla ajattelematta lukuisia sarjakuvanteko-oppaita, joissa aina muistetaan mainita, ettei hahmon puhekuplassa tarvitse kertoa, mitä on tapahtumassa, jos sen näkee jo itse ruudusta. Baz Luhrmann ei ole vissiin ikinä lukenut sarjakuvaoppaita.
Yllämainitun lisäksi minua harmittivat esimerkiksi päälleliimattu kehyskertomus, epämääräiset leikkaukset, kiiltokuvamaiset takaumat, paikoin jopa tarpeeton suureellisuus ja etenkin se, kuinka selvästi katsojan annettiin huomata, että tän leffan on sit tarkotus näyttää tosi mageelta kolmedeenä.
Hyvät näyttelijäsuoritukset ja kauniit puitteet takaavat sen, että elokuvaa katsoo varmaan ihan mielellään, enkä minäkään ollut täysin pitkästynyt. Valitettava totuus on kuitenkin se, ettei Baz Luhrmannin elokuvaa voi kutsua edes lähimainkaan alkuperäisromaanin veroiseksi mestariteokseksi. Minulle vuoden 2013 The Great Gatsby on elokuvana keskinkertainen ja The Great Gatsbyna pelkkä kallis, loistelias ja mahtipontinen yritelmä.
torstai 9. toukokuuta 2013
Klassikkoromaani itsensä etsimisestä / Viisi päätöntä liftausreissua
Olen huomannut, että kirjamakuni on yleisesti ottaen melko klassinen.
Enemmistö suosikkikirjoistani ja -kirjailijoistani lukeutuu ns. kirjamaailman
pakollisten joukkoon, ja ne/he myös sijoittuvat useammin sille "vakavammalle"
puolelle: tykkään lukea tuhatsivuisia kirjanjärkäleitä, jotka eivät säästele
älyssä, tunteissa eivätkä sivistyssanoissa. Mutta kuten yleensä, säännöstä löytyy se
kuuluisa poikkeus, ja minun klassikkokirjasuosikkieni kohdalla se on The Beat
Generation (josta löytyy toki älyä, tunteita ja sivistyssanoja, mutta hieman eri tavalla). Suosikkini on luonnollisesti Allen Ginsberg, mutta suosioasema
saattaa olla rahtusen puolueellinen, sillä olen itse asiassa lukenut
hämmästyttävän vähän itse beat-kirjailijoiden tekstejä; enimmäkseen olen
lukenut tekstejä beat-kirjailijoista. Pelkästään Ginsbergin runoutta lukeneena
on hieman hölmöä puhua beat-sukupolvesta kokonaisuutena, joten minun on ollut
jo pidemmän aikaa tarkoitus tutustua muuhunkin beat-jengiin.
Päätin aloittaa taipaleeni Jack Kerouacin tunnetusta teoksesta On The Road, Matkalla. Löysin kirjastosta suorastaan erinomaisen painoksen vuodelta 2007. 50 vuotta On The Roadin julkaisemisen jälkeen painettiin lopulta kirjan alkuperäinen, leikkaamaton versio, joka on esipuheiden perusteella mahdollisimman lähellä teosta, jonka Kerouac naputteli maanisesti kirjoituskoneellaan paperirullalle kahdenkymmenen päivän aikana huhtikuussa 1951. Päähenkilöt esiintyvät vihdoin omilla nimillään, sensuroidut kohdat on palautettu ennalleen, ja lisäksi mukana on sadan sivun verran esseitä Kerouacista, On The Roadista, kirjan julkaisemisvaikeuksista ja beat-kulttuurista. Kyseessä on siis varsin kattava paketti.
Hyppäsin aluksi esipuheiden ja esseiden yli suoraan tarinan alkuun, sillä olen muutaman kerran menneisyydessäni spoilaantunut kirjan tapahtumista alkusanojen vuoksi, enkä halua toistaa samaa virhettä. Luin kirjan ensimmäiset parisataa sivua luultavasti lähes yhtä maanisesti kuin itse kirjailija ne oli sille kuuluisalle paperirullalle kirjoittanut. Ajankuvaus on kutkuttavan tarkka ja kiinnostava, henkilöhahmot ovat Jack Kerouacin oikeita ystäviä ja tuttavia, mikä tietenkin lisää niiden aitoutta, ja lisäksi kirjan rönsyilevä tyyli hukuttaa helposti lukijan omat ajatukset. En tiedä, kuinka paljon tiedätte On The Roadista, mutta kyseessä on kirja, jossa ei ole minkäännäköistä kappalejakoa; teos on jaettu ainoastaan viiteen eripituiseen jaksoon, joista kukin kertoo tarinan Jack Kerouacin uskomattomista matkoista mantereen halki, usein seuranaan beat-sukupolven toinen suunnannäyttäjä Neal Cassady. Kerronta on suurimmalta osalta oikeakielistä; pilkutus on kutakuinkin moitteeton ja teksti noudattaa kielioppia, päähenkilöiden värikästä puhetta lukuun ottamatta tietenkin, mutta yleisesti ottaen kirja on silkkaa ajatusten juoksua. Ja tämän empiirisen tutkimuksen perusteella voin kertoa, etten jaksa lukea silkkaa ajatuksenjuoksua yli kolmeasataa sivua putkeen.
Ylitettyäni puolenvälin lukuvauhtini kävi hitaammaksi ja hitaammaksi. Palasin alkuun ja luin ylihypätyt sata sivua esseitä. Yritin taas jatkaa itse tarinaa. Etenin parikymmentä sivua. Laskin kirjan yöpöydälleni ja luin kokonaan toisen kirjan ennen kuin tartuin siihen uudemman kerran. Palattuani kirjan pariin minua alkoi jo kyllästyttää. ”Menkää jo sinne samperin Meksikoon”, huomasin ajattelevani, ”niin pääsen lukemasta vastuuttomista hullutuksistanne.” Lopulta luin kirjan loppuun ainoastaan sen vuoksi, ettei minun enää tarvitsisi lukea sitä, mikä ei ole ehkä maailman miellyttävin lukumotivaatio. Ehdittyäni takakanteen asti oloni oli ainoastaan helpottunut.
Kaikesta huolimatta On The Road on minusta oikein hyvä ja viihdyttävä kappalejaoton tekstihirviö, jos ei tarinan tai päähenkilöiden käytöksen (anteeksi nyt vain, herrat Kerouac ja etenkin Cassady, tapanne viljellä ajallenne tyypillistä seksismiä ja misogyniaa meinasin saada minut paiskaamaan kirjan seinään useaan otteeseen) niin ainakin ajankuvan osalta. Kerouac kuvaa mestarillisesti toisen maailmansodan jälkeistä ailahtelevaista ajelehtivaa sukupolvea, jonka on vaikeaa asettua vanhempiensa muovaamiin muotteihin. Nuorten miesten suunnitelmatonta seikkailua ja hieman säälittävää yritystä löytää itsensä seuraa etenkin alussa todella mielellään, mutta valitettavasti liika on liikaa, ja pikkuhiljaa Kerouacin juonettomuus alkaa väsyttää. Lohdutan itseäni ajattelemalla, että samanlaisia tunteita käsittelivät myös sankarit matkojensa loppuvaiheessa.
Ymmärrän oikein hyvin, miksi Kerouac on ansainnut paikkansa ylistettynä kirjailijanerona, mutta toisaalta, eiköhän minullakin riittäisi kerrottavaa, jos liftaisin ympäri Amerikkaa sekopäisessä seurassa. (Kategorioinkin tämän kirjan poikkeuksellisesti kahteen ryhmään, sillä kyllä minä On The Roadista pidän, vaikka sen lukeminen tuottikin välillä mitä suurinta tuskaa. Kirja löytyy siis sekä tunnisteesta "tykkään" että "sainpahan luettua".) Beat-sukupolvi, rakastan sinua yhä, mutta seuraava lukukirjani on taatusti taas klassikoiden vakavalta puolelta.
Jack Kerouac - Matkalla. Alkuperäinen versio
(On the Road. The Original Scroll, 2007)
Tammi, 2007
suom. Markku Lahtela
440 sivua
Päätin aloittaa taipaleeni Jack Kerouacin tunnetusta teoksesta On The Road, Matkalla. Löysin kirjastosta suorastaan erinomaisen painoksen vuodelta 2007. 50 vuotta On The Roadin julkaisemisen jälkeen painettiin lopulta kirjan alkuperäinen, leikkaamaton versio, joka on esipuheiden perusteella mahdollisimman lähellä teosta, jonka Kerouac naputteli maanisesti kirjoituskoneellaan paperirullalle kahdenkymmenen päivän aikana huhtikuussa 1951. Päähenkilöt esiintyvät vihdoin omilla nimillään, sensuroidut kohdat on palautettu ennalleen, ja lisäksi mukana on sadan sivun verran esseitä Kerouacista, On The Roadista, kirjan julkaisemisvaikeuksista ja beat-kulttuurista. Kyseessä on siis varsin kattava paketti.
Hyppäsin aluksi esipuheiden ja esseiden yli suoraan tarinan alkuun, sillä olen muutaman kerran menneisyydessäni spoilaantunut kirjan tapahtumista alkusanojen vuoksi, enkä halua toistaa samaa virhettä. Luin kirjan ensimmäiset parisataa sivua luultavasti lähes yhtä maanisesti kuin itse kirjailija ne oli sille kuuluisalle paperirullalle kirjoittanut. Ajankuvaus on kutkuttavan tarkka ja kiinnostava, henkilöhahmot ovat Jack Kerouacin oikeita ystäviä ja tuttavia, mikä tietenkin lisää niiden aitoutta, ja lisäksi kirjan rönsyilevä tyyli hukuttaa helposti lukijan omat ajatukset. En tiedä, kuinka paljon tiedätte On The Roadista, mutta kyseessä on kirja, jossa ei ole minkäännäköistä kappalejakoa; teos on jaettu ainoastaan viiteen eripituiseen jaksoon, joista kukin kertoo tarinan Jack Kerouacin uskomattomista matkoista mantereen halki, usein seuranaan beat-sukupolven toinen suunnannäyttäjä Neal Cassady. Kerronta on suurimmalta osalta oikeakielistä; pilkutus on kutakuinkin moitteeton ja teksti noudattaa kielioppia, päähenkilöiden värikästä puhetta lukuun ottamatta tietenkin, mutta yleisesti ottaen kirja on silkkaa ajatusten juoksua. Ja tämän empiirisen tutkimuksen perusteella voin kertoa, etten jaksa lukea silkkaa ajatuksenjuoksua yli kolmeasataa sivua putkeen.
Ylitettyäni puolenvälin lukuvauhtini kävi hitaammaksi ja hitaammaksi. Palasin alkuun ja luin ylihypätyt sata sivua esseitä. Yritin taas jatkaa itse tarinaa. Etenin parikymmentä sivua. Laskin kirjan yöpöydälleni ja luin kokonaan toisen kirjan ennen kuin tartuin siihen uudemman kerran. Palattuani kirjan pariin minua alkoi jo kyllästyttää. ”Menkää jo sinne samperin Meksikoon”, huomasin ajattelevani, ”niin pääsen lukemasta vastuuttomista hullutuksistanne.” Lopulta luin kirjan loppuun ainoastaan sen vuoksi, ettei minun enää tarvitsisi lukea sitä, mikä ei ole ehkä maailman miellyttävin lukumotivaatio. Ehdittyäni takakanteen asti oloni oli ainoastaan helpottunut.
Kaikesta huolimatta On The Road on minusta oikein hyvä ja viihdyttävä kappalejaoton tekstihirviö, jos ei tarinan tai päähenkilöiden käytöksen (anteeksi nyt vain, herrat Kerouac ja etenkin Cassady, tapanne viljellä ajallenne tyypillistä seksismiä ja misogyniaa meinasin saada minut paiskaamaan kirjan seinään useaan otteeseen) niin ainakin ajankuvan osalta. Kerouac kuvaa mestarillisesti toisen maailmansodan jälkeistä ailahtelevaista ajelehtivaa sukupolvea, jonka on vaikeaa asettua vanhempiensa muovaamiin muotteihin. Nuorten miesten suunnitelmatonta seikkailua ja hieman säälittävää yritystä löytää itsensä seuraa etenkin alussa todella mielellään, mutta valitettavasti liika on liikaa, ja pikkuhiljaa Kerouacin juonettomuus alkaa väsyttää. Lohdutan itseäni ajattelemalla, että samanlaisia tunteita käsittelivät myös sankarit matkojensa loppuvaiheessa.
Ymmärrän oikein hyvin, miksi Kerouac on ansainnut paikkansa ylistettynä kirjailijanerona, mutta toisaalta, eiköhän minullakin riittäisi kerrottavaa, jos liftaisin ympäri Amerikkaa sekopäisessä seurassa. (Kategorioinkin tämän kirjan poikkeuksellisesti kahteen ryhmään, sillä kyllä minä On The Roadista pidän, vaikka sen lukeminen tuottikin välillä mitä suurinta tuskaa. Kirja löytyy siis sekä tunnisteesta "tykkään" että "sainpahan luettua".) Beat-sukupolvi, rakastan sinua yhä, mutta seuraava lukukirjani on taatusti taas klassikoiden vakavalta puolelta.
Jack Kerouac - Matkalla. Alkuperäinen versio
(On the Road. The Original Scroll, 2007)
Tammi, 2007
suom. Markku Lahtela
440 sivua
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)