sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Minun täytyy puhua Kevinistä

Kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin, oli Ezra Miller-projektini seuraava kirjakohde Lionel Shriverin kohuttu ja kehuttu Poikani Kevin. Kiinnostuin kirjasta jo viime keväänä, kun huomasin, että Artisokka-filmifestivaali oli valinnut teoksesta tehdyn elokuvan esitettäväksi avajaisiltana. Pohdin kuukausia, kestäisinkö niinkin ahdistavan elokuvan katsomista valkokankaalta. Olen se tyyppi, joka itkee hysteerisesti supersankarileffojen väkivallalle, joten päättelin, että trilleri kouluampujasta voisi olla liikaa. Päätin jättää alkuperäisteoksenkin suosiolla lukematta, sillä olin varma, että se aiheuttaisi minulle roppakaupalla henkistä kärsimystä.

Ja niinhän se aiheuttikin, kun vihdoin viime keskiviikkona uteliaisuus voitti ja käänsin kirjan ensimmäisen sivun esille. Romaani imaisi minut mukaansa nopeammin kuin talouspaperi kahviläikän. Istuin koko torstai-illan yliopiston kirjastossa lainaviltti ympärilläni silmieni skannatessa lauseita suorastaan maanisesti. Poikani Kevin saattaa olla maailmasota-esseiden ohella hirveintä tekstiä, johon olen koskaan tutustunut, mutta aion myös uhmakkaasti väittää, että se on yksi hienoimmista koskaan lukemistani kirjoista.

Kirjan tapahtumia seurataan Kevinin äidin Evan näkökulmasta. Miehelleen Franklinille osoittamissa kirjeissä hän kertoo elämästään Kevinin kanssa ja pohtii syitä poikansa hirmutekoon. Kirjassaan Lionel Shriver ei kuitenkaan keskity tyypillisen miksi-kysymyksen pohtimiseen, vaan käsittelee älykkäästi kuvitelmia oikeanlaisesta äitiydestä ja yhteiskunnan halusta löytää kaikelle selitys. Kirjan luettuani olin entistä vahvemmin sitä mieltä, ettei järjettömiä tekoja voi selittää järjellä.

Shriver kirjoittaa järkyttävästä aiheesta järkyttävän hyvin. Viimeistellyn tarkka kuvailu kekseliäine metaforineen värittää tabuja rikkovaa kertomusta, joka ei takuulla jätä ketään kylmäksi. Itse pidin teosta todellisena silmienavaajana; kuinka rohkeaa onkaan kirjoittaa tarina äidistä, jolla on vaikeuksia rakastaa omaa lastaan. Eva on suorastaan herkullisen ristiriitainen hahmo, ja Shriver porautuu syvälle hänen ajatuksiinsa paljastaen kaikki Evan likaisimmatkin salaisuudet. Olin muutenkin tavattoman viehättynyt Shriverin tavasta kuvata henkilöhahmojaan suorastaan sattuvan aidosti, sillä minulla on aina ollut vaikeuksia sietää kirjoissa usein esiintyviä täydellisiä yli-ihmisiä, joista inhimillisten omituisuuksien ja "virheiden" löytäminen on mahdotonta. Kirjan nimikkohenkilöhahmo Kevinissä Shriver pääseekin kuvailemaan edellämainittujen vastakohtaa: pienestä Kevinistä muodostuu lukijalle suorastaan demoninen kuva. Siitä huolimatta lukijan tehtävänä on itse päätellä, onko Kevin syntynyt hirviönä vai onko lapsen pahuus Evan omaa kuvitelmaa.

Kerrankin olin onnellinen siitä, että tiesin suhteellisen tarkasti kirjan juonenkäänteet jo etukäteen. Palapelin palaset loksahtavat kohdalleen vasta viimeisillä sivuilla, ja olen suhteellisen varma, että olisin hukkunut kyyneliini, ellen olisi tutustunut loppuratkaisuun jo etukäteen. Kuten kirja kokonaisuudessaan, se on mielestäni jotain äärimmäisen vaikuttavaa; joskus rumiakin asioita voi näemmä kuvailla sanoinkuvaamattoman hienolla tavalla.

Lionel Shriver - Poikani Kevin
(We Need To Talk About Kevin, 2003)
Avain, 2006
suom. Sari Karhulahti
544 sivua