keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Kummituksia ilman lesboja

Tämänhetkinen elämäni noudattaa melko tarkkaa kaavaa: menen yliopistolle, istun muutamilla luennoilla, käyn kirjastossa, tulen kotiin, teen läksyt, luen, luen ja luen. Nyt, kun olen muuttanut pois kotoa, tuntuu, että minulla on entistä enemmän aikaa kirjoille. Mikäs siinä, olen aina tykännyt lukemisesta, tuota, aika paljon.

Myös kirjavalintani näyttävät noudattavan tiettyä kaavaa. Vaikuttaa siltä, että vuorottelen tasapuolisesti klassikoiden ja hömpän välillä. Edellinen kirja oli klassikko, joten sunnuntaina aloittelin vähän kevyempää materiaalia, Sarah Watersin The Little Strangeria.

Kuulin kirjailijasta ensimmäisen kerran juuri tämän kirjan ilmestymisen aikoihin. Nyt-lehdessä oli nimittäin isohko juttu otsikolla Lesboja ja kummituksia, jos oikein muistan. Sattuneesta syystä tunsin melkein velvollisuudekseni tutustua Watersin teoksiin, ja vaikkei hän olekaan lempi- tai edes melkein lempikirjailijani, viihdyn hänen kirjojensa parissa erinomaisesti. Ne ovat sellaista nopeaa ja mukavan jännittävää viihdettä, ja jotenkin niiden lukeminen muistuttaa minua elokuvissa käymisestä.

The Little Strangerkaan ei ollut poikkeus. Tarinan keskiössä on toisen maailmansodan jälkeinen Englantilainen maalaiskylä ja etenkin kylän lieppeillä sijaitseva georgiaaninen kartano, johon päähenkilö tohtori Faraday saapuu asiakaskäynnille eräänä kesäisenä iltapäivänä. Menneiden aikojen loisto on tipotiessään, mutta rapistuva rakennus hurmaa Faradayn silmänräpäyksessä, ja hiljalleen hänen ja kartanossa asuvan Ayresin perheen välille kehkeytyy lämmin ystävyyssuhde. Pian käynnistyy kuitenkin omituinen tapahtumasarja, joka sekoittaa niin Ayresien kuin tohtori Faradaynkin ajatukset. Onko mahdollista, että talo kätkee sisäänsä jotain jyrkkiä portaita ja pimeneviä käytäviä paljon synkempää ja salaperäisempää?

Kuten sanoin jo aiemmin, Watersin kirjat ovat mukavan jännittävää viihdettä. Ja niin helskutin koukuttavaa. Maanantai-iltana huomasin lukevani kylmissäni ja pimeässä ties kuinka monetta tuntia, sillä en yksinkertaisesti voinut laskea kirjaa käsistäni edes napsauttaakseni valot päälle, pukeakseni housut jalkaan tai pistääkseni teevettä kiehumaan. Waters on tarinankertojana aivan ensiluokkainen: jokainen lause, kappale ja sivu tuntuvat yhdeltä suurelta cliffhangerien pyörteeltä. Vannon aina lukevani "enää yhden luvun", mutta lopulta suljen kirjan vasta sitten, kun viimeinenkin sana on luettu.

Sarah Watersilla on helposti tunnistettava ja joskus hieman ennalta-arvattavakin tyyli. Teokset sijoittuvat menneisyyden (yleensä joko viktoriaaniseen tai maailmansotaiseen) Britanniaan, sisältävät usein fantasia-elementtejä ja, kuten joka ikisessä neiti Watersia käsittelevässä jutussa muistetaan mainita, lesboja. The Little Stranger eroaa Watersin aiemmasta tuotannosta niinkin radikaalisti, ettei lesboteemaa löydä hakemallakaan. Kiinnostaisi tietää, kuinka monet lukijat ovat olleet tämän vuoksi pettyneitä. Aiemmin mainitsemastani Nytin artikkelista meinaan luin, että vaikka Watersin kirjat ovat Briteissä sitä kuuluisaa valtavirtaa, kuuluvat kirjat Jenkeissä ja kenties muissakin maissa lähinnä tietyn vähemmistön lukemistoon.Vaikka kyseiseen vähemmistöön kuulunkin, ei lesboteeman puute haitannut minua lainkaan; olen ehdottomasti sitä mieltä, että vaihtelu virkistää, ja pidin hieman erilaisempaa asetelmaa ehdottomasti kiinnostavana.

Kiinnostava on kirja kokonaisuudessaankin. Kerronta on yksityiskohtaista ja kekseliästä, kuvailu rikasta, henkilöhahmot aitoja. Erityisesti minua viehättivät henkilöhahmojen väliset suhteet: kerrankin lukija saa rauhassa seurata heidän tunteidensa hienovaraista kehitystä. (Harva asia ärsyttää minua niin paljon kuin romaanien turhankin yleinen tapa räjäyttää suhteet lukijan naamalle. Siis sillä tavalla, että ilman mitään vihjeitä tai ennakkovaroituksia jostain löytyykin se kuolematon rakkaustarina. Ja pah.) Kirjan yleisilmeestä vielä sen verran, että mielestäni The Little Stranger on Watersin aiempia teoksia huomattavasti karmivampi. Minä, melkoinen keltanokka kauhugenren parissa, olin välillä lähes kananlihalla! Loppuratkaisu ei päässyt yllättämään, mutta se on silti niin mainio, että makasin pitkään valveilla kooten ajatuksiani kirjan huolellisesti rakennetusta tapahtumien labyrintista. Kerrassaan loistavaa luettavaa pimeneviin syysiltoihin.

Sarah Waters - The Little Stranger
Virago, 2009
501 sivua

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Ansaitusti klassikko

Luin äsken aivan käsittämättömän hienon kirjan. Niin hienon, etten ole varma, osaanko kirjoittaa siitä sanaakaan.

Minulla on jonkin aikaa ollut pienenä taustaprojektina lukea kaikki kirjat siltä BBC:n muutama vuosi sitten laatimalta "sata kirjaa, jotka kaikkien tulisi lukea, mutta joista keskivertolänsimaalainen on lukenut vain kuusi"-listalta. Saldoni on tässä vaiheessa vähän päälle kolmekymmentä, enkä kahlaa listan teoksia läpi aktiivisesti; vilkuilen listaa ainoastaan silloin, kun olen lähdössä kirjastoon palauttamaan satsin luettuja, eikä mielessäni ole mitään erityistä lainattavaa.

Tällä tavoin päädyin viime viikolla poimimaan hyllystä Harper Leen klassikon To Kill A Mockingbird, johon vihdoin lauantai-aamuna päätin tutustua tarkemmin. Tarina repäisi minut mukaansa niin täydellisesti, että päädyin lukemaan kirjan kahdessa erässä: ensimmäiset n. 170 sivua yhdeltä istumalta, välissä muutaman tunnin tauko, jonka aikana kävin kävelyllä ja tapaamassa Turussa piipahtavaa kaveria, ja sitten takaisin kotiin ahmimaan jäljelle jääneet 130 sivua. Säännöllisin väliajoin jossain aivojeni syövereissä heräsi jälleen se ikuisuuskysymys: "Pitäiskö mun yrittää lukee tätä niinku vähän hitaammin, säännöstellä jottei tää hienous ois heti ohitse?" No, siihen en kyllä pystynyt.

Teoksen kuuluisuudesta huolimatta minulla ei ollut sen tapahtumista minkäänlaista kuvaa. Jos teilläkään ei ole, voin ilman turhia spoilereita ilmoittaa, että tämä 1930-luvun Alabamaan sijoittuva tarina kertoo ajalle tyypillisestä irrationaalisesta suhtautumisesta rotuun ja yhteiskuntaluokkiin. Minä-kertojana toimii paikallisen asianajajan Atticus Finchin tytär Jean Louise, joka tarkastelee lapsen näkökulmasta aikuisten julmia ennakkoluuloja ja tekopyhyyttä, kun hänen isänsä saa tehtäväkseen puolustaa oikeudessa valkoisen naisen raiskaamisesta syytettyä mustaa miestä.

Mitkään sanat eivät riitä kuvailemaan tämän kirjan nerokkuutta. Kirjassa käsitellään yhteiskunnallisia ongelmia (rasismi, epätasa-arvo, sukupuoliroolit jne.) niin kertakaikkisen älykkäästi, herkästi ja vaikuttavasti, että minun on todella vaikeaa edes muodostaa kokonaisia lauseita. Traagisuudestaan huolimatta kirja ei ole saarnaava tai epätoivoinen, vaan ilahduttaa lukijaa hellän pisteliäällä huumorillaan. Kolmensadan sivun ajan saa itsekin nuorentua kahdeksanvuotiaaksi, katsoa maailmaa viattoman hölmistyneenä ja ihmetellä aikuisten älyttömyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Kauheuksien vastapainona on kuitenkin sen sorttista urheutta, epäitsekkyyttä, jaloutta ja myötätuntoa, että sivulta toiselle huomaa hymyn leviävän korvasta korvaan kuin vahingossa. Uskoni ihmiskuntaan on palautunut pelkästään senkin vuoksi, että joku hurmaava ihminen on joskus kirjoittanut tämän upean teoksen.

Rakas ystäväni Wikipedia halusi informoida minua kirjan yhteyksistä tosielämän tapahtumiin: Nelle Harper Lee on itsekin etelävaltioiden ja asianajajaisän kasvatti, ja ilmeisesti kirjan tapahtumat perustuvat löyhästi Leen omaan lapsuuteen ja kotikaupungin oikeusdraamaan. To Kill A Mockingbirdiä ei saa kuitenkaan missään tapauksessa pitää omaelämänkertana, ja Lee itse on sanonut kirjansa olevan vain esimerkki siitä, miten kirjailijan tulisi kirjoittaa todenmukaisesti tapahtumista, jotka tuntee. (Henkilökohtaisesti olen nyt aika rakastunut rouva Leehen, joka oli kuulemma nuoruudessaan päähenkilö Scoutin tapainen poikatyttö: vielä yliopistossakaan vaatteet, pojat tai meikkaus eivät olisi voineet kiinnostaa yhtään vähempää, ja päälimmäisenä mielessä olivat lähinnä kirjoittaminen ja opinnot.) Elämänkerrallinen eli ei, Leen yksityiskohtaiset kuvaukset henkilöistä, heidän välisistä suhteistaan, ympäristöstä, jossa he elävät ja tapahtumista, jotka he kokevat ovat suorastaan käsittämättömän todentuntuisia, ja eläväisen kerronnan ansiosta lukija pääsee itsekin osaksi alabamalaisen perheen arkea.

Klassikot eivät ole klassikoita turhaan, ja To Kill A Mockingbird on klassikkoleimansa ehdottomasti ansainnut. Vielä kuusikymmentä vuotta julkaisemisensa jälkeen se on ajankohtainen, rohkea ja toivottavasti lukijan horisonttia laajentava unohtumaton teos, johon jokaisen tulisi tutustua.

Näin lopuksi pientä ilmoitusasiaa: olen suorastaan toivoton antamaan kirjoille arvosanoja. Siis, antamaan arvosanoja ylipäätänsä millekään. Mielipidettä taideteoksesta on äärimmäisen hankalaa rajoittaa viiden tähden tai kymmenen numeron asteikolle. Ja jos määrittelisin jonkin vaikkapa viiden tähden arvoiseksi, alkaisin heti pohtia, onko teos sittenkään parin muun viisitähtisen tasolla. Ymmärrätte varmaan. Haluaisin kuitenkin jotenkin järjestää näitä arvosteluntapaisiani, ja ajattelin hoitaa homman tunnisteiden avulla. Arvosteluasteet ovat seuraavat, kronologisesti mudasta kunniapaikalle: miksi tämä on olemassa, sainpahan luettua, no jaa, tykkään, suosittelen lämpimästi, iskee kuin tonni tiiliskiviä. Kuten varmaan osaatte päätellä, To Kill A Mockingbird kuuluu viimeksi mainittuun kategoriaan.

Haprer Lee - To Kill A Mockingbird
alk. J. B. Lippincott & Co., 1960
Lukemani painos Arrow Books, 2010
309 sivua

perjantai 21. syyskuuta 2012

"Do you ever run out of plots?" "No, I just steal from life."

Joku ehkä muistaa, kuinka jokunen kirjoitus takaperin mainitsin Turun kirjaston laajahkon valikoiman homoeroottisia novelleja. Pohdin pari viikkoa, kehtaisinko kiikuttaa jonkin niistä lainausautomaatille. Lopulta uteliaisuus yhdistettynä äärimmäisen ärsyttävään kasaan kouluhommia johti siihen, että kaipasin jotain hömppälukemistoa ja päädyin nappaamaan hyllystä Between Men 2:n.

Tai no, ehkei ihan voida puhua mistään nappaamisesta... Kyse oli pikemminkin tarkoin suunnitellusta operaatiosta. Ensin varmistin, ettei automaatilla ole jonoa. Ajatus ihmismassan hännillä roikkumisesta homoerotiikkaa hyppysissä tuntui nimittäin vähintäänkin kiusalliselta. Lopulta päädyin lainaamaan kaksi muuta sattumanvaraista kirjaa, joiden välissä salakuljetin löytöni ensin automaatille ja siitä kangaskassiini. Koko matkan kirjastosta kotiin virnistelin typerästi ja mietin, mitä ohikulkijat mahtaisivat ajatella, jos tietäisivät laukkuni sisällöstä.

Huomaan, että vielä nytkin minua vähän nolottaa tästä kirjasta puhuminen. Käytin useamman minuutin harkitessani, kehtaisinko edes kirjoittaa lukukokemuksesta blogiin. Lopulta juuri nolostukseni sai minut näppäimistön ääreen; minullahan on hitto soikoon oikeus kirjoittaa mistä ikinä huvittaa. Vaikkapa sitten homoeroottisista novelleista.

Joskin Between Men 2 vetäisi maton jalkojeni alta täydellisesti, ja novellista toiseen sain huomata, että kokoelma sisältää yllättävän vähän homoja ja vielä vähemmän erotiikkaa. Olin odottanut liki kolmeasataa sivua silkkää lässynläätä rakkaudesta ja yhteisymmärryksestä maustettuna Sohon vilkkaalla yöelämällä, mutta toisin kävi. (Tässä vaiheessa voisi tietenkin taas miettiä, miksi minä edes haluaisin lukea novellikokoelman Sohon vilkkaasta yöelämästä. Minulla ei ole aavistustakaan. Kaikilla on omat harrastuksensa, eiks jeh?)

Kokoelman editoija Richard Canning kirjoittaa jälkipuheessa mm. seuraavaasti: "--Between Men collectively did not reflect the settled or positive nature of many gay lifes today. -- Still, if you're blessed with boundless happiness, I'd think, why seek it in fiction? And, in any event, why have a set of requirements for fiction? Why 'must' fiction do, or be, anything?" Between Men 2:n yleistunnelman onkin yllättävän synkkä, ja vaikka novellit eroavat toisistaan huomattavasti, löytää useista samankaltaisia teemoja: vanhenemista, kuolemaa, yhteiskunnasta eristyneisyyttä, hyväksynnän etsintää... Romantiikka on tästä kaukana, ja homous ainoastaan sivuseikka, ei milloinkaan motiivi. Silloin tällöin kirjailijat marssittivat tarinansa keskiöön yllättäviäkin henkilöitä, kuten Amerikkaan muuttavan ukrainalaisäidin ja kehitysvammaisen siivoojattaren.

Between Menin parasta antia onkin juuri sen monipuolisuus: suosikkikertomukseni sisälsivät mm. katastrofaalisen hiustenvärjäyksen, fanaattista ebay-shoppailua, yliluonnollisuudella kuorrutetun matkan englantilaiseen pikkukylään sekä epäonnistunutta nettideittailua. Kuten kaikissa hyvissä kokoelmissa, novellit vuoroin naurattivat, ahdistivat, shokeerasivat ja pistivät aivojen hammasrattaat pyörimään. Osa novelleista iski minuun kuin tonni tiiliskiviä, osasta en pitänyt laisinkaan, ja niinhän sen pitää kaiketi ollakin.

Haluankin siis ilmoittaa, että Between Men 2 on hieno teos. Monipuolisuuden lisäksi minua viehätti erityisesti se, että ärsyttävimmät stereotypiat loistivat poissaolollaan. (Siihen on kenties syynä se, ettei tekijätiimistä taida löytyä montaa heteroa, kuten ei kokoelman lukijoistakaan. Minulla on sellainen käsitys, että heteroille näytettävät homohahmot täytyy viedä tietyn suodattimen lävitse. Kaikista on pakko muokata Sex and the City-tyyppisiä muotihomoja. En sano, että Between Menin kuvaus olisi sitten sitä rehellistä, aitoa tavaraa, mutta ainakin se on erilaista.) Minua hieman surettaa miettiä, kuinka epätodennäköistä on, että satunnainen kirjastonkäyttäjä uskaltautuisi lainaaman tämän kirjan. Vaikkei kokoelman kohdeyleisö jää varmaan kenellekään epäselväksi, en voi olla ajattelematta, että sen lukeminen voisi olla vähintäänkin mielenkiintoinen kokemus myös monille muille. Toivonkin, että joitain kokoelman novelleista on integroitu helpommin lähestyttäviin teoksiin, sillä valitettava tosiasia on, että enemmistö lukijakuntaa jättää Between Men 2-nimisen kirjan täysin huomiotta.

(Nyt huomaan, että minulla on tästä sanottavaa vaikka kuinka. Olen myös virallisesti ylittänyt nolouskynnykseni, ja yritänkin tästä lähtien kirjoittaa jotain jokaisesta lukemastani kirjasta. Normaalisti kirjoitan vain noin joka seitsemännestä.)

Between Men 2 - Edited & Afterword by Richard Canning
Alyson Books, 2009
321 sivua

torstai 20. syyskuuta 2012

Syksyn odotetuin albumi

Maailmankaikkeuden tajunnanräyjäyttävimpiin muusikoihin kuuluva iki-ihana Patrick Wolf viettää tällä hetkellä uransa kymmenvuotisjuhlaa. (Debyyttialbumi Lycanthropy saapui kauppoihin vuonna 2002, kuten varmaan osasitte laskea.) Muutama kuukausi sitten susipoika ilahdutti laumaansa kertomalla, että maailmanlaajuisen konserttikiertueen lisäksi saisimme kuultavaksemme lokakuussa julkaistavan uuden albumin; akustisen kokoelman menneiden vuosien suosikeista nimeltään Sundark and Riverlight. Lienee tarpeetonta sanoa, että sekosin totaalisesti. Asiat, joita rakastan enemmän kuin Patrick Wolfia ja akustista musiikkia voi laskea yhden käden sormilla. Myöhemmin sain vielä tietää, että albumi julkaistaan tasan päivää ennen tämän tytön synttäreitä... Se on, noh, vaatimattomasti paras syntymäpäivälahja ikinä, varsinkin, kun ennakkotilaajia lahjotaan ilmeisesti jännittävällä ekstramatskulla. Ainoa ongelmani on siis enää selvitä hengissä lokakuuhun asti. 

Mutta kuinkas sitten kävikään, Sundark and Riverlight ilmestyikin tämän viikon alussa jenkkilän iTunesissa ja levisi internetin ihmeelliseen maailmaan. Minun oli tarkoitus vältellä latauslinkkejä ja odottaa kärsivällisesti postiluukun kolahdukseen saakka, mutta hiisi vie, sen jälkeen, kun olin kuunnellut muutamilta virallisilta sivustoilta uudet versiot parista suosikkikappaleestani en enää kestänyt. Ihailen heitä, joilla on tahdonlujuutta odotella lokakuun puoleenväliin saakka, mutta ainut asia, joka esti minua hyppäämästä parvekkeen reunan yli oli albumin pikainen waretus.

Seuraavaksi pitääkin sitten varmaan tilata tuo uusi fanipaita...


Nyt voidaakin sitten pohtia, onko kyseessä kaikkien aikojen hienoin albumi vai kaikkien aikojen hienoin albumi. Ja myös, kuinka haitallista sen kuuntelu on terveydelleni. En ole voinut hengittää noin tuntiin, tuskin näen näppäimistöä kyyneleitteni lävitse ja harkitsen vakaasti loppuelämäni viettämistä sängyssä maaten ja musiikkia kuunnellen. Kaikki on niin täydellisesti kohdallaan. Rakastan poikkeuksetta jokaikistä Patrickin kappaleista, mutten kuitenkaan voi olla ajattelematta, että joidenkin alkuperäisten versioiden elektronisuuden takia Patrickin ääni ei ole päässyt oikeuksiinsa. Sundarkin and Riverlightissa ei tätä ongelmaa ole: klassiset instrumentit salpaavat hengen kauneudellaan, mutteivat kuitenkaan varasta ansaittua pääosaa Patrickin lumoavalta ääneltä. Todella positiivisesti minut yllättivät mm. sydäntäsärkevä Teignmouth ja yllättävän melankolinen Vulture. Olisin odottanut enemmän ainoastaan Houselta, mutta sen alkuperäisversio on meikkiksen suosikkibiisi ikinä, joten siitä ylemmäksi ei voi vissiin mennä. Kun 16-kappaleinen spektaakkeli päättyy äärimmäisen hienoon tulkintaan ensimmäisen albumin kappaleesta Wolf Song, ei voi muuta kuin taputtaa. Ja ehkä itkeä. Ja laittaa levyn pyörimään alusta. Sundark and Riverlight on lyhyesti sanottuna fantastinen mestariteos.

Nyt sitten vain jännitetään, haluaisiko Patrick ilmaantua konsertoimaan tänne Suomeenkin. Kuulin eräältä brittikaverilta, että kotimaassaan Patrick soitteli mm. sellaisia harvinaisuuksia kuin The Sun Is Often Out, joka löytyy listalta "Top 5 kappaleet, jotka haluaisin ehdottomasti kuulla livenä".

Kuva täältä.

Patrick Wolf - Sundark and Riverlight - Wind in the Wires / Oblivion / The Libertine / Vulture / Hard Times / Bitten / Overture / Paris / Together / Magic Position / Bermondsey Street / Bluebells / Teignmouth / London / House / Wolf Song

lauantai 15. syyskuuta 2012

Peto kotona

(Minun pitäisi oikeasti olla kirjoittamassa esseetä ja kolmen minuutin puhetta aiheesta "how to...", mutta ilmeisesti kouluhommien kirjoitusintoa täytyy vielä hieman herätellä. Täällä sitä nyt ollaan.)

Joskus saa luettavakseen elämänkertoja, joissa kerrotaan niin hirvittävistä tapahtumista, ettei voi muuta kuin ajatella

voi kunpa tämä ei olisi totta

tai


miten kirjoittaja on ylipäätänsä säilynyt hengissä ja järsissään ja voinut jakaa tämän tarinan?

Yleensä tällaiset elämänkerrat ovat olleet todistajalausuntoja maailmansodista tai elämästä Pohjois-Korealaisilla vankileireillä, mutta näköjään ne voivat kertoa myös arjesta 1900-luvun puolenvälin jälkeisessä Amerikassa. Tuollaisia ajatuksia pääkopassani nimittäin heräsi lukiessani Augusten Burroughsin muistelmateosta A Wolf at the Table.



 Minulla oli muutama vuosi sitten ihan hillitön Augusten Burroughs-innostus. Olin lainannut kirjastosta hetken mielijohteesta Running With Scissorsin, lukenut sen yhdeltä istumalta ja myynyt sieluni suunnilleen nanosekunnissa. Jos ette ole Saksia lukeneet tai Augustenista kuulleet: poikaparka adoptoitiin teini-ikäisenä runoilija-äitinsä psykiatrin perheeseen, jossa leikittiin sähköshokkilaitteilla, syötiin koiranruokaa ja ihasteltiin perheenisän aamu-ulosteita. Saksissa on kuitenkin se mukava puoli, että absurdin kammottavista tapahtumista kerrotaan kevyeen sävyyn. Burroughs on synnynnäinen viihdyttäjä, ja ainakin minä meinasin kuolla nauruun suunnilleen joka toisella sivulla.

A Wolf at the Tablesta on sen sijaan hauskuus kaukana. Nimi kuvailee osuvasti kirjan tunnelmaa: sanonnassa wolf at the door ovella seisova susi onkin päässyt jo sisään, istuu uhkaavana vierellä eikä voi muuta kuin tarkkailla sen terävinä kiilteleviä hampaita ja yrittää peittää korvat hyytävältä murinalta.* Kirja jakautuu lyhyehköihin lukuihin, joissa kussakin Burroughs kertoo jonkin lapsuusmuistoistaan, jotka sisältävät milloin mitäkin: verisiä jalkapohjia, kuolleita hamstereita, loputonta pelkoa ja kasvavaa vihaa. Burroughs palaa uskottavasti nuoremman minänsä nahkoihin ja kuvailee kokemiaan kauheuksia lohduttoman sydäntäsärkevästi nuoren Augustenin näkökulmasta. Äärimmäisen aidosti kerrottuja muistelmia lukiessa tuntuu kertakaikkisen hirvittävältä ajatella, että pieni lapsi on saanut suukkojen ja halausten sijasta osakseen joko välinpitämättömyyttä tai väkivaltaa.

Suomalaista mediaa seuranneelle teos näyttää ehdottoman ajankohtaiselta juuri nyt. Suosittelen sen lukemista aivan jokaiselle, vaikkeivat kirjan teemat ja tapahtumat lupaakaan nautinnollista lukukokemusta. Itse en kuitenkaan voinut laskea kirjaa käsistäni n. 20 tuntiin, se on yksinkertaisesti sanottuna tosi hyvä. Burroughsin muihinkin teoksiin tutustuneena en voi oikein lohduttautua ajatuksella onnellisesta lopusta, mutta onneksi epilogissa lukijalle näytetään kaistale kirjailijan huomattavasti valoisemmasta nykypäivästä. Ehkä Burroughs on sittenkin saanut itselleen onnellisen lopun, kiitos kirjoittamisen.

*Mainittakoon vielä, että minä itse rakastan susia. Ok, ehkä minulla on lastenohjelmamainen kuva noista uhanalaisista kaunokeista, mutta väitän silti, että koiran kantaisä on upea eläin. Liekö mielikuvaani sudesta vaikuttanut myöskin se, että se esiintyy myös kaikkien aikojen suosikkimuusikkoni taiteilijanimessä...

Kuva täältä.

Augusten Burroughs - A Wolf at the Table
Picador, 2009
251 sivua