torstai 30. elokuuta 2012

Turun kirjastosta ja eräästä kokoelmasta

Olen rakastunut Turun kaupunginkirjastoon. Siellä minä nykyään asun, Linnankatu kakkosessa. Ilmaisen internetyhteyden lisäksi minua viehättää äärimmäisen erinomainen kirjavalikoima, jonka laajuudesta kertoo mm. se, että etsiessäni Alan Bennettin teoksia löysin ainakin kuusi erilaista gay erotica-novellikokoelmaa. Päädyin kuitenkin lainaamaan hieman toisenlaisen kokoelman: hyllyssä minua odotteli lempikirjailijani Christopher Isherwoodin Where Joy Resides.


Kirjan kantta koristaa Chrisin elämänkumppanin Don Bachardyn upea muotokuva kirjailijasta. Jos saisin varastaa jonkun potretinpiirtotaidot, niin...


Käsitykseni mukaan Isherwood on Suomessa hieman tuntemattomampi tekijä. Kun itse innostuin Isherwoodista viime syksynä, oli herran teosten löytäminen kohtuuhintaan aidosti vaikeaa. Alaikäisenä minulla ei ollut nettipankkitunnuksien suomaa oikotietä verkkokirjakauppoihin, kirjaston kokoelmissa majaili yksi ainoa nide, Akateeminen kirjakauppa vaati tähtitieteellisiä summia parista valikoimastaan löytyvästä teoksesta ja sen ainoan kerran, kun törmäsin Isherwoodiin divarissa, kirja maksoi yli kolmekymppiä. Herran hämmästyttävän laajasta tuotannosta kirjahyllyyni on löytänyt tiensä ainoastaan viisi romaania. Se on sääli, sillä Christopher Isherwood on niitä kirjailijoita, jotka ehdottomasti ansaitsevat tulla luetuksi.

Kävin siis innokkaasti Where Joy Residesin kimppuun. Heti alkuun minua tervehti pienoinen pettymys: olin erehtynyt luulemaan teosta yhdeksi kirjailijan lukuisista omaelämänkerroista, mutta kyseessä olikin eräänlainen Isherwoodin aiemmista julkaisuista koottu näytekokonaisuus. Mukaan oltiin ujutettu lyhyiden romaanien Prater Violet ja A Single Man lisäksi esseitä ja muista romaaneista poimittuja irrallisia lukuja. Eihän siinä sinänsä mitään, mutta Isherwoodin tuotantoon laajasti tutustuneena olin tietenkin jo käytännössä lukenut koko kirjan, muutamaa pientä poikkeusta lukuunottamatta.

Isherwoodin kirjoitustyyli oli toki yhtä ihanaa kuin aina ennenkin, mutta teoksen tarkoitus on minulle yhä epäselvä. Miksi se on ylipäätänsä päädytty painamaan ja keiden sitä kuuluisi lukea? Kyseessä voi tietenkin olla markkinointitemppu: tarjotaan uusille lukijoille pieniä kokonaisuuksia Isherwoodin mestariteoksista, saadaan heidät koukkuun ja pakotetaan heidät hamuamaan lisää kirjailijan tuotantoa. Isherwoodin tapauksessa tämä voi toimia kohtuullisen mallikkaasti: hän jakoi romaaninsa usein pienempiin jaksoihin, joiden tajuamiseksi ei tarvitse lukea koko kirjaa. Goodbye To Berlinin ymmärtämisen kannalta on yhdentekevää, lukeeko ensin Isherwoodin päiväkirjoja vai hyppääkö suoraan kertomukseen Sally Bowlesista. Itseltäni jäi kuitenkin pari Where Joy Residesin palasta kokonaan lukematta, sillä edellisellä sivulla olevassa alustuksessa niiden kerrottiin olevan vain irrallisia lukuja, enkä halunnut pilata tulevaisuuden lukunautintoani aloittamalla kirjaa luvusta viisitoista.

Oletankin, että kirja on painettu Christopher Isherwoodin vannoutuneita faneja silmällä pitäen. Where Joy Residesista löytyy sopivassa suhteessa sekä kirjailijan ylistetyimpiä että hieman huomaamattomampia teoksia, jotka muodostavat yhdessä järkevän ja todenperäisen kuvan Isherwoodin tyylistä ja taidoista. Huolellisesti valikoitujen katkelmien avulla lukijan on helppo kiinnittää huomiota tarkimpiinkin yksityiskohtiin ja vakuuttua siitä, että Christopher Isherwood on kerronnan ja kielenkäytön virtuoosi.

Kuva täältä.

Christopher Isherwood - Where Joy Resides
Methuen, 1989
415 sivua

tiistai 21. elokuuta 2012

Näyttämöelämää, perhesalaisuuksia ja pikimustaa huumoria

Tilasin pari viikkoa sitten elämäni ensimmäistä kertaa kirjan Adlibriksestä. Kyseessä on siis helposti käytettävä Tukholmalainen verkkokirjakauppa, joka toimittaa tilaukset maksutta postilaatikkoon - minut tavataan varmaan pian velkavankeudesta.

Sitä odotellessa ehdin kuitenkin lukea ensimmäisen tilaukseni, Alan Bennettin Untold Storiesin. Vuonna 2005 julkaistu, lähes seitsemänsataasivuinen proosakokoelma käsittää kaikki lempparinäytelmäkirjailijani suuremmat kirjoitelmat viimeisen kymmenen vuoden ajalta: se on  monipuolinen kokoelma perhemuistelmia, päiväkirjamerkintöjä, muistokirjoituksia, esipuheita, esseistisiä pohdintoja kirjailijan omaan elämään liittyen ja niin edespäin.

Untold Storiesissa näytelmäkirjailija nostaa useampaan otteeseen esille luultavasti siteeratuimman lausahduksensa:

"The best moments in reading are when you come across something - a thought, a feeling, a way of looking at things - which you had thought special and particular to you. Now here it is, set down by someone else, a person you have never met, someone even who is long dead. And it is as if a hand has come out and taken yours."

Alan Bennettin tekstejä lukiessa minulle käy silloin tällöin juuri noin; pienen hetken ajan luen omia ajatuksiani kirjan sivuille painettuina. Tunne on aina yhtä jännittävä: jossain täällä maailmassa on joku toinenkin, jolla on yhtä omituisia ajatuksia kuin minulla! (Siihen, miksi nämä jotkut sattuvat yleensä olemaan keski-iän ylittäneitä brittiläisiä homomiehiä, minulla ei ole minkäänlaista selitystä. Eräs kaverini, tai, nyt kun asiaa muistelen, se taisikin olla äitini, totesi kylmän rauhallisesti: "Emma, sä olet keski-iän ylittänyt brittiläinen homomies." Noinkohan.)

Sen lisäksi, että kirja esitteli minulle säännöllisin väliajoin oman pääni sisältöä, sain myös nauraa sydämeni kyllyydestä. Kyllähän minä toki tiesin, että Alan Bennett saa minut tippumaan tuolilta ja kierimään lattialla; onhan herra luonut komediaa jo 60-luvulta lähtien. Kirjan paikoitellen pikimusta huumorintaju saattaa ylittää joidenkuiden sietokynnyksen, mutta minua se tietenkin vain viehätti. Alan Bennett voi aloittaa päiväkirjamerkinnän ilmoittamalla kaverinsa kuolemasta ja päättää sen niin hirvittävän hauskaan sanaleikkiin, etten pääse sen yli vielä seuraavaan päiväänkään mennessä ja repeilen joka kerta, kun se vain vilahtaakin ajatuksissani.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei kirjan lukeminen ollut kuitenkaan silkkaa juhlaa. Vaikka olin odottanut lukevani koko seitsemänsataasivuisen tiiliskiven yhdeltä istumalta, huomasin välillä keskeyttäväni lukemisen tuntikausiksi. Ikävä juttu, mutta minulle on mahdollista lukea ainoastaan rajallinen määrän kirjallisuus- ja kuvataide-esseitä, joiden kohteista en ole koskaan kuullutkaan. Ne alkavat tietyn pisteen jälkeen maistua puulta loistavasta kirjoitusasustaan huolimatta. Esseiden molemmilta puolilta löytyvät omaelämänkerralliset palat ovat kuitenkin niin kiehtovaa luettavaa, että kirja on mestariteos ajoittaisista ongelmakohdista huolimatta. (Ja no, jos olisin tutustunut hieman paremmin keskiaikaiseen arkkitehtuuriin, olisin voinut nauttia esseistäkin huomattavasti enemmän. Sattumoisin olin kuitenkin enemmän kiinnostunut Alan Bennettin yksityiselämästä, stalkkeri kun olen.)

Äärimmäisestä rehellisyydestään huolimatta Bennett jättää kuitenkin paljon arvailun varaan. (Osittain tämä saattaa tietenkin johtua siitä, ettei Alan Bennett ilmeisesti pidä omaa elämäänsä kovinkaan mielenkiintoisena, mikä on tietenkin täyttä soopaa. Paikoitellen kirja sai minut kuitenkin ajattelemaan, että minunkin tulisi olla rohkeasti juuri sellainen kuin olen: todellinen tylsimys.) Omaelämänkerran luettuani saatan usein harhaisesti kuvitella tuntevani kirjailijan, mutta Untold Storiesin jälkeen kuvani Alan Bennettin persoonasta on yhä hämärä ja täynnä arvoituksia. Kenties hyvä niin.

(Myös siksi, että nyt voin mainiosti siirtyä lukemaan näytelmäkirjailijan aikaisempaa muistelma- ja esseekokoelmaa, Writing Homea. Siis heti, kun vain raaskin tilata sen Adlibriksesta. Istun tällä hetkellä junassa Helsingistä Turkuun ja huomenna aloitan kauan odottamani opiskelijaelämän, mikä tarkoittaa, ettei minulla ole pian rahaa yhtään mihinkään, kiitos vuokran ja ruokakustannusten.)

Alan Bennett - Untold Stories
Faber and Faber, 2006
672 sivua