keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Seikkailu paperikaupungissa

Ohhoh, viimeisestä kirjoituksesta on taas vierähtänyt tovi. (Ja kuinkahan usein olen aloittanut postauksen näin, hohhoijaa.)

Asiaan. Yliopistokamuni innostui syksyllä suunnattomasti videoblogia pitävistä Greenin veljeksistä. (Jos elätte epätietoisuudessa mutta olette kiinnostuneita, löydätte heidän videokanavansa etsimällä youtubesta hakusanalla vlogbrothers.) John ja Hank vaikuttavat tosiaan oikein fiksuilta ja mukavilta kavereita, ja internetin ihmeellisessä maailmassa leviää huhuja myös siitä, että John Green olisi kerrassaan erinomainen tarinankertoja. Pakkohan minun oli selvittää, pitävätkö huhut paikkansa, varsinkin, kun tämä asialle vihkiytynyt yliopistokamuni lähes tyrkytti minulle lainaksi yhtä Greenin kirjoista, Paper Towns nimeltään.

Ja voi himputti että se oli hyvä! Niin hyvä, että vaikka luin sen jo monta viikkoa sitten, päätin nyt raahautua näppäimistön ääreen laatimaan siitä ylistävän raportin, ihan vain sen takia, että parhaimmassa tapauksessa saattaisin innostaa jotakuta muutakin tarttumaan siihen.

Kirjan minä-kertoja Quentin, lempinimeltään Q, on huomaamaton mutta älykäs lukion viimeistä kevättä käyvä koululainen, jonka naapurissa asuu jännittävä tyttö, Margo Roth Spiegelman. Vaikka Q on tuntenut Margon vuosikausia ja leikkinyt tämän kanssa lapsena, on hän myöhemmin vain tyytynyt tarkkailemaan Margon seikkaluja sivusta: tyttö on suorastaan elävän legenda Q:n kotikaupungin asukkaiden keskuudessa. Eräänä iltana Margo kuitenkin koputtaa Quentinin ikkunaan ja kutsuu tämän öiselle kostoretkelle. Kun Q seuraavana päivänä huomaa Margon kadonneen, käynnistyy ikimuistoinen seikkailu, jonka tarkoituksena on selvittää minne Margo on hävinnyt, ja ennen kaikkea kuka hän oikeastaan on.

Kirjan juoni saattaa kuulostaa ihan perinteiseltä nuortenkirjahömpötykseltä, mutta uskokaa pois, sitä se ei ole. Nyt jopa pohdin, onko näin erinomaisia nuortenkirjoja ollut aina olemassa, vai ovatko ne jokin uusi ilmiö. Lapsuusvuosinani (rakastan puhua nuoruusajastani niin, että vaikutan yhdeksänkymmentävuotiaalta yhdeksäntoistavuotiaan sijaan) luin toki aivan erinomaisen viihdyttäviä kirjoja, mutta hyvin harvoin ne ylsivät Paper Townsin kaltaiseen loistavuuteen saakka.

Kirja suorastaan tihkuu John Greenin monipuolista tietämystä ja huumorintajua. Green ottaa lukijansa vakavasti eikä tyydy yksinkertaisiin juonikuvioihin ja ratkaisuihin: hän luottaa lukijan omaan älyyn ja tarjoaa heille sopivan haastavaa mutta silti äärettömän hauskaa viihdettä, joka koettelee säännöllisin väliajoin kasvolihasten sietokykyä (kävin itse läpi taatusi koko tunne- ja ilmeskaalani). Teos on suorastaan nerokkaan oivaltava: jokainen hahmo on hiottu tarkan uskottavaksi mutta silti arvaamattomaksi, yksityiskohtainen kerronta jaksaa yllättää ja innostaa sivusta toiseen. Loppu jätetään rahtusen avoimeksi siten, etten ole vieläkään ihan varma, mitä loppujen lopuksi tapahtui. Sinne tänne on siroteltu älykkäitä huomioita paitsi nuoruudesta, myös elämästä yleensä, joten niiden pitäisi kiinnostaa myös vanhempia lukijoita. Lukija ei voi siis muuta kuin kääntää esille sivun toisensa jälkeen kunnes törmää takakanteen.

Paper Townsin luettuasi haluat luultavasti lähteä parhaiden kavereiden kanssa ikimuistoiselle roadtripille, ja sitä suunnitellessa kannattaa etsiä luettavakseen muutkin John Greenin kirjat. Niin minä ainakin aion tehdä. (Siis etsiä ne kirjat, saatan olla liian laiska road tripille, vaikka kyllä sekin houkuttaa.)

John Green - Paper Towns
Dutton Juvenile, 2008
352 sivua

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Minun täytyy puhua Kevinistä

Kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin, oli Ezra Miller-projektini seuraava kirjakohde Lionel Shriverin kohuttu ja kehuttu Poikani Kevin. Kiinnostuin kirjasta jo viime keväänä, kun huomasin, että Artisokka-filmifestivaali oli valinnut teoksesta tehdyn elokuvan esitettäväksi avajaisiltana. Pohdin kuukausia, kestäisinkö niinkin ahdistavan elokuvan katsomista valkokankaalta. Olen se tyyppi, joka itkee hysteerisesti supersankarileffojen väkivallalle, joten päättelin, että trilleri kouluampujasta voisi olla liikaa. Päätin jättää alkuperäisteoksenkin suosiolla lukematta, sillä olin varma, että se aiheuttaisi minulle roppakaupalla henkistä kärsimystä.

Ja niinhän se aiheuttikin, kun vihdoin viime keskiviikkona uteliaisuus voitti ja käänsin kirjan ensimmäisen sivun esille. Romaani imaisi minut mukaansa nopeammin kuin talouspaperi kahviläikän. Istuin koko torstai-illan yliopiston kirjastossa lainaviltti ympärilläni silmieni skannatessa lauseita suorastaan maanisesti. Poikani Kevin saattaa olla maailmasota-esseiden ohella hirveintä tekstiä, johon olen koskaan tutustunut, mutta aion myös uhmakkaasti väittää, että se on yksi hienoimmista koskaan lukemistani kirjoista.

Kirjan tapahtumia seurataan Kevinin äidin Evan näkökulmasta. Miehelleen Franklinille osoittamissa kirjeissä hän kertoo elämästään Kevinin kanssa ja pohtii syitä poikansa hirmutekoon. Kirjassaan Lionel Shriver ei kuitenkaan keskity tyypillisen miksi-kysymyksen pohtimiseen, vaan käsittelee älykkäästi kuvitelmia oikeanlaisesta äitiydestä ja yhteiskunnan halusta löytää kaikelle selitys. Kirjan luettuani olin entistä vahvemmin sitä mieltä, ettei järjettömiä tekoja voi selittää järjellä.

Shriver kirjoittaa järkyttävästä aiheesta järkyttävän hyvin. Viimeistellyn tarkka kuvailu kekseliäine metaforineen värittää tabuja rikkovaa kertomusta, joka ei takuulla jätä ketään kylmäksi. Itse pidin teosta todellisena silmienavaajana; kuinka rohkeaa onkaan kirjoittaa tarina äidistä, jolla on vaikeuksia rakastaa omaa lastaan. Eva on suorastaan herkullisen ristiriitainen hahmo, ja Shriver porautuu syvälle hänen ajatuksiinsa paljastaen kaikki Evan likaisimmatkin salaisuudet. Olin muutenkin tavattoman viehättynyt Shriverin tavasta kuvata henkilöhahmojaan suorastaan sattuvan aidosti, sillä minulla on aina ollut vaikeuksia sietää kirjoissa usein esiintyviä täydellisiä yli-ihmisiä, joista inhimillisten omituisuuksien ja "virheiden" löytäminen on mahdotonta. Kirjan nimikkohenkilöhahmo Kevinissä Shriver pääseekin kuvailemaan edellämainittujen vastakohtaa: pienestä Kevinistä muodostuu lukijalle suorastaan demoninen kuva. Siitä huolimatta lukijan tehtävänä on itse päätellä, onko Kevin syntynyt hirviönä vai onko lapsen pahuus Evan omaa kuvitelmaa.

Kerrankin olin onnellinen siitä, että tiesin suhteellisen tarkasti kirjan juonenkäänteet jo etukäteen. Palapelin palaset loksahtavat kohdalleen vasta viimeisillä sivuilla, ja olen suhteellisen varma, että olisin hukkunut kyyneliini, ellen olisi tutustunut loppuratkaisuun jo etukäteen. Kuten kirja kokonaisuudessaan, se on mielestäni jotain äärimmäisen vaikuttavaa; joskus rumiakin asioita voi näemmä kuvailla sanoinkuvaamattoman hienolla tavalla.

Lionel Shriver - Poikani Kevin
(We Need To Talk About Kevin, 2003)
Avain, 2006
suom. Sari Karhulahti
544 sivua

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Antakaa nuortenkirjoillekin mahdollisuus!

Tiedättekös, jossain vaiheessa minusta oli ihan äärettömän noloa lukea nuortenkirjoja, lastenkirjoista nyt puhumattakaan. 14-vuoden kypsässä iässä tunsin oloni tietenkin jo viittä vaille aikuiseksi, eikä silloin sopinut koskeakaan mokomiin lapsellisuuksiin. Muistelen edelleen katkerasti, kuinka jätin yhden lapsuuteni lempikirjoista kirjaston poistomyyntihyllylle ostajaa odottelemaan, kun en kehdannut kiikuttaa sitä kassalle. Älytöntä.

Onneksi olen tullut täysikäisenä siihen tulokseen, että elämä on liian lyhyt häpeämiselle. Ja varsinkin silloin, kun kyse on jostain niinkin hienosta kuin nuortenkirjat. Viime viikolla minulla ei ollut lainkaan luentoja, joten karkasin pääkaupunkiseudulle paitsi viettämään aikaa tyttöystävän kanssa, myös lukemaan pelkkiä nuortenkirjoja. Tällä viikolla tein pyhäinvaelluksen kirjaston lastenosastolle ja keräilin hyllystä menneisyyden suosikkeja. Ja myöskin erään uuden kirjan, joka osoittautui uudeksi suosikiksi. 

Oikeastaan senkin löytymiseen liittyy taustatarina. Viikonloppuna näin blogiverkosto Tumblrissa ihastuttavan gif-setin, jossa parikymppinen amerikkalaisnäyttelijä Ezra Miller kertoo syistään olla queer. Lausunto liikkutti minua sydänjuuria myöten, joten päätin sillä sekunnilla katsoa kaikki Ezran tähdittämät elokuvat. Tietenkin se tarkoitti, että minun tulisi myös lukea niiden alkuperäisteokset.

Aloitin siis urakkani Stephen Chboskyn romaanista nimeltä Elämäni seinäruusuna (alk. The Perks of Being a Wallflower), enkä ole pitkään aikaan aloittanut yhtäkään urakkaa näin miellyttävällä tavalla. Perks, kuten lukuisat fanit teosta kutsuvat, on nimittäin suhteellisen täydellinen.

Se kertoo 15-vuotiaasta lukiota aloittelevasta Charliesta, joka on päällisin puolin aika tavallinen kaveri; hän asuu tavallisen perheen kanssa tavallisessa amerikkalaislähiössä suhteellisen tavallisia juttuja tehden. Lukija saa kuitenkin pian huomata, että Charliessa on jotain erityistä: hän on epätavallisen älykäs, tunteellinen ja tarkkaavainen. Pian kaksi ylemmän luokan opiskelijaa ottavat Charlien siipiensä suojaan, ja Charlie alkaa hiljalleen tutustua aikuistumisen kuriositeetteihin.

Romaanin ensimmäisissä luvuissa mainittiin sekä lempparikirjani To Kill A Mockingbird että lempparibiisini Asleep (The Smithsiltä), joten tiesin suhteellisen varhaisessa vaiheessa, ettei kirja voi olla läpeensä susi. Tunne kasvoi kasvamistaan, ja loppua kohden olin jo pakahtumaisillani rakkaudesta. Tarina on rakennettu taitavasti Charlien anonyymille ystävälleen kirjoittamien kirjeiden varaan, joissa hän kertoo äärimmäisen koskettavasti elämästään, ajatuksistaan ja tunteistaan. Chbosky kertoo uskottavasti 15-vuotiaan tunne-elämän kuohahduksista, ja etenkin Charlien hienovarainen kasvu on kuvattu äärimmäisen taitavasti. Kirjemuodon vuoksi lukija pääse ikäänkuin itsekin osaksi tarinaa: ainakin minä aloin pikkuhiljaa miettiä, olisivatko kirjeet tarkoitettu juuri minulle

Kohtasin suunnilleen joka toisella sivulla niin ällistyttävän kauniin ajatuksen, että mieleni teki kaivaa jatkuvasti esille muistiinpanovälineet ja kirjoittaa sitaatti ylös. Aluksi jopa ajattelin, että kokoaisin niistä pienen näytteen tähän blogimerkintään, mutta huomasin pian, etten millään pystyisi valitsemaan vain muutamaa hyvää. Ehdotankin, että luette kirjan itse kyseiset kohdat löytääkseenne. Älkää antako nuortenkirjaleiman hämätä: kyseessä on nimittäin erinomainen lukunautinto, josta riittää mietittävää pitkäksi aikaa.

(Nyt luen täyttä häkää Ezra Miller-haasteeni toista osaa, We Need To Talk About Keviniä. Järisyttävää luettavaa, siitä lisää myöhemmin.)

Stephen Chbosky - Elämäni  seinäruusuna
(The Perks of Being a Wallflower, 1999)
Basam Books, 2010
suom. Jussi Korhonen
236 sivua

perjantai 26. lokakuuta 2012

Kun kuningatar kirjan löysi...

Heipsan, kamut, enpä olekaan aikoihin kirjoitellut. Vaikka pari postausta sitten taisin vannoa, että kirjoittaisin tästä lähtien jokaisesta lukemastani kirjasta. Juttu nyt vain oli niin, että koulutyöt alkoivat kasaantua, joten vapaa-aika meni lukiessa yksityiskohtaisia opuksia fonetiikasta, ja lukusessioiden jälkeen olin niin väsynyt, että jaksoin hädin tuskin selata muutamia sarjakuvia ja paria kirjaa Lähi-idän suhteista. Kirjoittaminen tuntui äärimmäisen työläältä.

Mutta olen täällä nyt. Ensimmäisen tentin ollessa ohitse päätin palkita itseni hyvästä suorituksesta, joten nappasin kirjastosta mukaani erään lempparikirjani ennen tanssitunnille lähtöä. Tunnin alkua odotellessa kikattelin jo innoissani sen helpolle herkullisuudelle. Oi Alan Bennett, missä olisinkaan ilman sinua? Luultavasti hermoparantolassa.

Nero itse, tosin parikymmentä vuotta nuorempana. Voi vitsi että arvostan noita laseja.

Epätavallinen lukija on toistaiseksi ainut lempikirjailijaltani suomennetuista teoksista, mikä on sääli, varsinkin, kun jopa kirjablogirintama antaa ymmärtää, että kyseessä on mestariteos. Toivon tilanteen muuttuvan tulevaisuudessa, sillä jokaisella tulisi olla tilaisuus tutustua tähän ihastuttavan mutkattomaan brittiläiseen hauskuttajaan.

Kirja kertoo Englannin kuningattaresta, joka eksyy yllättäen Kensingtonin palatsin lieppeille pysäköityyn kirjastoautoon. Kohteliaisuussääntöjen asiantuntijana kuningatar päätyy lainaamaan kirjan osaamatta aavistaa elämäänsä aiheutuvia mullistuksia. Pian kuningatar nimittäin huomaa nauttivansa lukemisesta suunnattomasti, ja yksi kirja johtaa toiseen. Vähitellen kuningatteren lähipiirikin alkaa huomata tämän uuden harrastuksen, ja useat ovat kaikkea muuta kuin mielissään. Voiko niinkin harmiton harrastus kuin lukeminen olla vaaraksi Englannin monarkialle?

Jos minun pitäisi laatia lista lukutoukille osoitetuista kirjoista, olisi Epätavallinen lukija sijalla yksi. Nopealukuiseen ja hulvattoman hauskaan kirjaseen on upotettu paitsi kutkuttava juoni ja railakas kaarti viehättäviä henkilöhahmoja, myös aitoja ja harkittuja ajatuksia lukemisesta, jotka itse allekirjoitan lähes sataprosenttisesti. Harvoin törmää näin riemastuttavaan oodiin kirjoille ja lukemiselle, ja minun on myös hieman vaivalloista ymmärtää, miten Bennett onnistuu mahduttamaan hädin tuskin satasivuiseen kirjaan hämmästyttävän määrän niin huumoria, älykkyyttä, herkkyyttä kuin uskottavaa filosofista pohdintaakin. Lyhyyteensä nähdän teos onkin käsittämättömän monipuolinen.

Lyhyesti sanottuna Epätavallinen lukija on nokkela, yllättävä ja sydämellinen pieni teos, johon kiteytyy mielestäni mainiosti lukemisen ydin. Kaltaiseni kurja kirjojen kautta eläjä liikuttui sydänjuuriaan myöten, vaikka kyllähän se jo tiedettiin, että Alan Bennettillä on ilmiömäinen kyky pukea omat ajatukseni sanoiksi. Epätavallinen lukija kestää taatusti useita lukemiskertoja, ja nyt saatuani kirjan toisen kerran päätökseen olen vakaasti sitä mieltä, että pakko se on omaankin kirjahyllyyn hankkia.

Alan Bennett - Epätavallinen lukija
(The Uncommon Reader, 2007)
Basam Books, 2008
suom. Heikki Salojärvi
115 sivua

Kuva täältä.

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Kummituksia ilman lesboja

Tämänhetkinen elämäni noudattaa melko tarkkaa kaavaa: menen yliopistolle, istun muutamilla luennoilla, käyn kirjastossa, tulen kotiin, teen läksyt, luen, luen ja luen. Nyt, kun olen muuttanut pois kotoa, tuntuu, että minulla on entistä enemmän aikaa kirjoille. Mikäs siinä, olen aina tykännyt lukemisesta, tuota, aika paljon.

Myös kirjavalintani näyttävät noudattavan tiettyä kaavaa. Vaikuttaa siltä, että vuorottelen tasapuolisesti klassikoiden ja hömpän välillä. Edellinen kirja oli klassikko, joten sunnuntaina aloittelin vähän kevyempää materiaalia, Sarah Watersin The Little Strangeria.

Kuulin kirjailijasta ensimmäisen kerran juuri tämän kirjan ilmestymisen aikoihin. Nyt-lehdessä oli nimittäin isohko juttu otsikolla Lesboja ja kummituksia, jos oikein muistan. Sattuneesta syystä tunsin melkein velvollisuudekseni tutustua Watersin teoksiin, ja vaikkei hän olekaan lempi- tai edes melkein lempikirjailijani, viihdyn hänen kirjojensa parissa erinomaisesti. Ne ovat sellaista nopeaa ja mukavan jännittävää viihdettä, ja jotenkin niiden lukeminen muistuttaa minua elokuvissa käymisestä.

The Little Strangerkaan ei ollut poikkeus. Tarinan keskiössä on toisen maailmansodan jälkeinen Englantilainen maalaiskylä ja etenkin kylän lieppeillä sijaitseva georgiaaninen kartano, johon päähenkilö tohtori Faraday saapuu asiakaskäynnille eräänä kesäisenä iltapäivänä. Menneiden aikojen loisto on tipotiessään, mutta rapistuva rakennus hurmaa Faradayn silmänräpäyksessä, ja hiljalleen hänen ja kartanossa asuvan Ayresin perheen välille kehkeytyy lämmin ystävyyssuhde. Pian käynnistyy kuitenkin omituinen tapahtumasarja, joka sekoittaa niin Ayresien kuin tohtori Faradaynkin ajatukset. Onko mahdollista, että talo kätkee sisäänsä jotain jyrkkiä portaita ja pimeneviä käytäviä paljon synkempää ja salaperäisempää?

Kuten sanoin jo aiemmin, Watersin kirjat ovat mukavan jännittävää viihdettä. Ja niin helskutin koukuttavaa. Maanantai-iltana huomasin lukevani kylmissäni ja pimeässä ties kuinka monetta tuntia, sillä en yksinkertaisesti voinut laskea kirjaa käsistäni edes napsauttaakseni valot päälle, pukeakseni housut jalkaan tai pistääkseni teevettä kiehumaan. Waters on tarinankertojana aivan ensiluokkainen: jokainen lause, kappale ja sivu tuntuvat yhdeltä suurelta cliffhangerien pyörteeltä. Vannon aina lukevani "enää yhden luvun", mutta lopulta suljen kirjan vasta sitten, kun viimeinenkin sana on luettu.

Sarah Watersilla on helposti tunnistettava ja joskus hieman ennalta-arvattavakin tyyli. Teokset sijoittuvat menneisyyden (yleensä joko viktoriaaniseen tai maailmansotaiseen) Britanniaan, sisältävät usein fantasia-elementtejä ja, kuten joka ikisessä neiti Watersia käsittelevässä jutussa muistetaan mainita, lesboja. The Little Stranger eroaa Watersin aiemmasta tuotannosta niinkin radikaalisti, ettei lesboteemaa löydä hakemallakaan. Kiinnostaisi tietää, kuinka monet lukijat ovat olleet tämän vuoksi pettyneitä. Aiemmin mainitsemastani Nytin artikkelista meinaan luin, että vaikka Watersin kirjat ovat Briteissä sitä kuuluisaa valtavirtaa, kuuluvat kirjat Jenkeissä ja kenties muissakin maissa lähinnä tietyn vähemmistön lukemistoon.Vaikka kyseiseen vähemmistöön kuulunkin, ei lesboteeman puute haitannut minua lainkaan; olen ehdottomasti sitä mieltä, että vaihtelu virkistää, ja pidin hieman erilaisempaa asetelmaa ehdottomasti kiinnostavana.

Kiinnostava on kirja kokonaisuudessaankin. Kerronta on yksityiskohtaista ja kekseliästä, kuvailu rikasta, henkilöhahmot aitoja. Erityisesti minua viehättivät henkilöhahmojen väliset suhteet: kerrankin lukija saa rauhassa seurata heidän tunteidensa hienovaraista kehitystä. (Harva asia ärsyttää minua niin paljon kuin romaanien turhankin yleinen tapa räjäyttää suhteet lukijan naamalle. Siis sillä tavalla, että ilman mitään vihjeitä tai ennakkovaroituksia jostain löytyykin se kuolematon rakkaustarina. Ja pah.) Kirjan yleisilmeestä vielä sen verran, että mielestäni The Little Stranger on Watersin aiempia teoksia huomattavasti karmivampi. Minä, melkoinen keltanokka kauhugenren parissa, olin välillä lähes kananlihalla! Loppuratkaisu ei päässyt yllättämään, mutta se on silti niin mainio, että makasin pitkään valveilla kooten ajatuksiani kirjan huolellisesti rakennetusta tapahtumien labyrintista. Kerrassaan loistavaa luettavaa pimeneviin syysiltoihin.

Sarah Waters - The Little Stranger
Virago, 2009
501 sivua

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Ansaitusti klassikko

Luin äsken aivan käsittämättömän hienon kirjan. Niin hienon, etten ole varma, osaanko kirjoittaa siitä sanaakaan.

Minulla on jonkin aikaa ollut pienenä taustaprojektina lukea kaikki kirjat siltä BBC:n muutama vuosi sitten laatimalta "sata kirjaa, jotka kaikkien tulisi lukea, mutta joista keskivertolänsimaalainen on lukenut vain kuusi"-listalta. Saldoni on tässä vaiheessa vähän päälle kolmekymmentä, enkä kahlaa listan teoksia läpi aktiivisesti; vilkuilen listaa ainoastaan silloin, kun olen lähdössä kirjastoon palauttamaan satsin luettuja, eikä mielessäni ole mitään erityistä lainattavaa.

Tällä tavoin päädyin viime viikolla poimimaan hyllystä Harper Leen klassikon To Kill A Mockingbird, johon vihdoin lauantai-aamuna päätin tutustua tarkemmin. Tarina repäisi minut mukaansa niin täydellisesti, että päädyin lukemaan kirjan kahdessa erässä: ensimmäiset n. 170 sivua yhdeltä istumalta, välissä muutaman tunnin tauko, jonka aikana kävin kävelyllä ja tapaamassa Turussa piipahtavaa kaveria, ja sitten takaisin kotiin ahmimaan jäljelle jääneet 130 sivua. Säännöllisin väliajoin jossain aivojeni syövereissä heräsi jälleen se ikuisuuskysymys: "Pitäiskö mun yrittää lukee tätä niinku vähän hitaammin, säännöstellä jottei tää hienous ois heti ohitse?" No, siihen en kyllä pystynyt.

Teoksen kuuluisuudesta huolimatta minulla ei ollut sen tapahtumista minkäänlaista kuvaa. Jos teilläkään ei ole, voin ilman turhia spoilereita ilmoittaa, että tämä 1930-luvun Alabamaan sijoittuva tarina kertoo ajalle tyypillisestä irrationaalisesta suhtautumisesta rotuun ja yhteiskuntaluokkiin. Minä-kertojana toimii paikallisen asianajajan Atticus Finchin tytär Jean Louise, joka tarkastelee lapsen näkökulmasta aikuisten julmia ennakkoluuloja ja tekopyhyyttä, kun hänen isänsä saa tehtäväkseen puolustaa oikeudessa valkoisen naisen raiskaamisesta syytettyä mustaa miestä.

Mitkään sanat eivät riitä kuvailemaan tämän kirjan nerokkuutta. Kirjassa käsitellään yhteiskunnallisia ongelmia (rasismi, epätasa-arvo, sukupuoliroolit jne.) niin kertakaikkisen älykkäästi, herkästi ja vaikuttavasti, että minun on todella vaikeaa edes muodostaa kokonaisia lauseita. Traagisuudestaan huolimatta kirja ei ole saarnaava tai epätoivoinen, vaan ilahduttaa lukijaa hellän pisteliäällä huumorillaan. Kolmensadan sivun ajan saa itsekin nuorentua kahdeksanvuotiaaksi, katsoa maailmaa viattoman hölmistyneenä ja ihmetellä aikuisten älyttömyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Kauheuksien vastapainona on kuitenkin sen sorttista urheutta, epäitsekkyyttä, jaloutta ja myötätuntoa, että sivulta toiselle huomaa hymyn leviävän korvasta korvaan kuin vahingossa. Uskoni ihmiskuntaan on palautunut pelkästään senkin vuoksi, että joku hurmaava ihminen on joskus kirjoittanut tämän upean teoksen.

Rakas ystäväni Wikipedia halusi informoida minua kirjan yhteyksistä tosielämän tapahtumiin: Nelle Harper Lee on itsekin etelävaltioiden ja asianajajaisän kasvatti, ja ilmeisesti kirjan tapahtumat perustuvat löyhästi Leen omaan lapsuuteen ja kotikaupungin oikeusdraamaan. To Kill A Mockingbirdiä ei saa kuitenkaan missään tapauksessa pitää omaelämänkertana, ja Lee itse on sanonut kirjansa olevan vain esimerkki siitä, miten kirjailijan tulisi kirjoittaa todenmukaisesti tapahtumista, jotka tuntee. (Henkilökohtaisesti olen nyt aika rakastunut rouva Leehen, joka oli kuulemma nuoruudessaan päähenkilö Scoutin tapainen poikatyttö: vielä yliopistossakaan vaatteet, pojat tai meikkaus eivät olisi voineet kiinnostaa yhtään vähempää, ja päälimmäisenä mielessä olivat lähinnä kirjoittaminen ja opinnot.) Elämänkerrallinen eli ei, Leen yksityiskohtaiset kuvaukset henkilöistä, heidän välisistä suhteistaan, ympäristöstä, jossa he elävät ja tapahtumista, jotka he kokevat ovat suorastaan käsittämättömän todentuntuisia, ja eläväisen kerronnan ansiosta lukija pääsee itsekin osaksi alabamalaisen perheen arkea.

Klassikot eivät ole klassikoita turhaan, ja To Kill A Mockingbird on klassikkoleimansa ehdottomasti ansainnut. Vielä kuusikymmentä vuotta julkaisemisensa jälkeen se on ajankohtainen, rohkea ja toivottavasti lukijan horisonttia laajentava unohtumaton teos, johon jokaisen tulisi tutustua.

Näin lopuksi pientä ilmoitusasiaa: olen suorastaan toivoton antamaan kirjoille arvosanoja. Siis, antamaan arvosanoja ylipäätänsä millekään. Mielipidettä taideteoksesta on äärimmäisen hankalaa rajoittaa viiden tähden tai kymmenen numeron asteikolle. Ja jos määrittelisin jonkin vaikkapa viiden tähden arvoiseksi, alkaisin heti pohtia, onko teos sittenkään parin muun viisitähtisen tasolla. Ymmärrätte varmaan. Haluaisin kuitenkin jotenkin järjestää näitä arvosteluntapaisiani, ja ajattelin hoitaa homman tunnisteiden avulla. Arvosteluasteet ovat seuraavat, kronologisesti mudasta kunniapaikalle: miksi tämä on olemassa, sainpahan luettua, no jaa, tykkään, suosittelen lämpimästi, iskee kuin tonni tiiliskiviä. Kuten varmaan osaatte päätellä, To Kill A Mockingbird kuuluu viimeksi mainittuun kategoriaan.

Haprer Lee - To Kill A Mockingbird
alk. J. B. Lippincott & Co., 1960
Lukemani painos Arrow Books, 2010
309 sivua

perjantai 21. syyskuuta 2012

"Do you ever run out of plots?" "No, I just steal from life."

Joku ehkä muistaa, kuinka jokunen kirjoitus takaperin mainitsin Turun kirjaston laajahkon valikoiman homoeroottisia novelleja. Pohdin pari viikkoa, kehtaisinko kiikuttaa jonkin niistä lainausautomaatille. Lopulta uteliaisuus yhdistettynä äärimmäisen ärsyttävään kasaan kouluhommia johti siihen, että kaipasin jotain hömppälukemistoa ja päädyin nappaamaan hyllystä Between Men 2:n.

Tai no, ehkei ihan voida puhua mistään nappaamisesta... Kyse oli pikemminkin tarkoin suunnitellusta operaatiosta. Ensin varmistin, ettei automaatilla ole jonoa. Ajatus ihmismassan hännillä roikkumisesta homoerotiikkaa hyppysissä tuntui nimittäin vähintäänkin kiusalliselta. Lopulta päädyin lainaamaan kaksi muuta sattumanvaraista kirjaa, joiden välissä salakuljetin löytöni ensin automaatille ja siitä kangaskassiini. Koko matkan kirjastosta kotiin virnistelin typerästi ja mietin, mitä ohikulkijat mahtaisivat ajatella, jos tietäisivät laukkuni sisällöstä.

Huomaan, että vielä nytkin minua vähän nolottaa tästä kirjasta puhuminen. Käytin useamman minuutin harkitessani, kehtaisinko edes kirjoittaa lukukokemuksesta blogiin. Lopulta juuri nolostukseni sai minut näppäimistön ääreen; minullahan on hitto soikoon oikeus kirjoittaa mistä ikinä huvittaa. Vaikkapa sitten homoeroottisista novelleista.

Joskin Between Men 2 vetäisi maton jalkojeni alta täydellisesti, ja novellista toiseen sain huomata, että kokoelma sisältää yllättävän vähän homoja ja vielä vähemmän erotiikkaa. Olin odottanut liki kolmeasataa sivua silkkää lässynläätä rakkaudesta ja yhteisymmärryksestä maustettuna Sohon vilkkaalla yöelämällä, mutta toisin kävi. (Tässä vaiheessa voisi tietenkin taas miettiä, miksi minä edes haluaisin lukea novellikokoelman Sohon vilkkaasta yöelämästä. Minulla ei ole aavistustakaan. Kaikilla on omat harrastuksensa, eiks jeh?)

Kokoelman editoija Richard Canning kirjoittaa jälkipuheessa mm. seuraavaasti: "--Between Men collectively did not reflect the settled or positive nature of many gay lifes today. -- Still, if you're blessed with boundless happiness, I'd think, why seek it in fiction? And, in any event, why have a set of requirements for fiction? Why 'must' fiction do, or be, anything?" Between Men 2:n yleistunnelman onkin yllättävän synkkä, ja vaikka novellit eroavat toisistaan huomattavasti, löytää useista samankaltaisia teemoja: vanhenemista, kuolemaa, yhteiskunnasta eristyneisyyttä, hyväksynnän etsintää... Romantiikka on tästä kaukana, ja homous ainoastaan sivuseikka, ei milloinkaan motiivi. Silloin tällöin kirjailijat marssittivat tarinansa keskiöön yllättäviäkin henkilöitä, kuten Amerikkaan muuttavan ukrainalaisäidin ja kehitysvammaisen siivoojattaren.

Between Menin parasta antia onkin juuri sen monipuolisuus: suosikkikertomukseni sisälsivät mm. katastrofaalisen hiustenvärjäyksen, fanaattista ebay-shoppailua, yliluonnollisuudella kuorrutetun matkan englantilaiseen pikkukylään sekä epäonnistunutta nettideittailua. Kuten kaikissa hyvissä kokoelmissa, novellit vuoroin naurattivat, ahdistivat, shokeerasivat ja pistivät aivojen hammasrattaat pyörimään. Osa novelleista iski minuun kuin tonni tiiliskiviä, osasta en pitänyt laisinkaan, ja niinhän sen pitää kaiketi ollakin.

Haluankin siis ilmoittaa, että Between Men 2 on hieno teos. Monipuolisuuden lisäksi minua viehätti erityisesti se, että ärsyttävimmät stereotypiat loistivat poissaolollaan. (Siihen on kenties syynä se, ettei tekijätiimistä taida löytyä montaa heteroa, kuten ei kokoelman lukijoistakaan. Minulla on sellainen käsitys, että heteroille näytettävät homohahmot täytyy viedä tietyn suodattimen lävitse. Kaikista on pakko muokata Sex and the City-tyyppisiä muotihomoja. En sano, että Between Menin kuvaus olisi sitten sitä rehellistä, aitoa tavaraa, mutta ainakin se on erilaista.) Minua hieman surettaa miettiä, kuinka epätodennäköistä on, että satunnainen kirjastonkäyttäjä uskaltautuisi lainaaman tämän kirjan. Vaikkei kokoelman kohdeyleisö jää varmaan kenellekään epäselväksi, en voi olla ajattelematta, että sen lukeminen voisi olla vähintäänkin mielenkiintoinen kokemus myös monille muille. Toivonkin, että joitain kokoelman novelleista on integroitu helpommin lähestyttäviin teoksiin, sillä valitettava tosiasia on, että enemmistö lukijakuntaa jättää Between Men 2-nimisen kirjan täysin huomiotta.

(Nyt huomaan, että minulla on tästä sanottavaa vaikka kuinka. Olen myös virallisesti ylittänyt nolouskynnykseni, ja yritänkin tästä lähtien kirjoittaa jotain jokaisesta lukemastani kirjasta. Normaalisti kirjoitan vain noin joka seitsemännestä.)

Between Men 2 - Edited & Afterword by Richard Canning
Alyson Books, 2009
321 sivua

torstai 20. syyskuuta 2012

Syksyn odotetuin albumi

Maailmankaikkeuden tajunnanräyjäyttävimpiin muusikoihin kuuluva iki-ihana Patrick Wolf viettää tällä hetkellä uransa kymmenvuotisjuhlaa. (Debyyttialbumi Lycanthropy saapui kauppoihin vuonna 2002, kuten varmaan osasitte laskea.) Muutama kuukausi sitten susipoika ilahdutti laumaansa kertomalla, että maailmanlaajuisen konserttikiertueen lisäksi saisimme kuultavaksemme lokakuussa julkaistavan uuden albumin; akustisen kokoelman menneiden vuosien suosikeista nimeltään Sundark and Riverlight. Lienee tarpeetonta sanoa, että sekosin totaalisesti. Asiat, joita rakastan enemmän kuin Patrick Wolfia ja akustista musiikkia voi laskea yhden käden sormilla. Myöhemmin sain vielä tietää, että albumi julkaistaan tasan päivää ennen tämän tytön synttäreitä... Se on, noh, vaatimattomasti paras syntymäpäivälahja ikinä, varsinkin, kun ennakkotilaajia lahjotaan ilmeisesti jännittävällä ekstramatskulla. Ainoa ongelmani on siis enää selvitä hengissä lokakuuhun asti. 

Mutta kuinkas sitten kävikään, Sundark and Riverlight ilmestyikin tämän viikon alussa jenkkilän iTunesissa ja levisi internetin ihmeelliseen maailmaan. Minun oli tarkoitus vältellä latauslinkkejä ja odottaa kärsivällisesti postiluukun kolahdukseen saakka, mutta hiisi vie, sen jälkeen, kun olin kuunnellut muutamilta virallisilta sivustoilta uudet versiot parista suosikkikappaleestani en enää kestänyt. Ihailen heitä, joilla on tahdonlujuutta odotella lokakuun puoleenväliin saakka, mutta ainut asia, joka esti minua hyppäämästä parvekkeen reunan yli oli albumin pikainen waretus.

Seuraavaksi pitääkin sitten varmaan tilata tuo uusi fanipaita...


Nyt voidaakin sitten pohtia, onko kyseessä kaikkien aikojen hienoin albumi vai kaikkien aikojen hienoin albumi. Ja myös, kuinka haitallista sen kuuntelu on terveydelleni. En ole voinut hengittää noin tuntiin, tuskin näen näppäimistöä kyyneleitteni lävitse ja harkitsen vakaasti loppuelämäni viettämistä sängyssä maaten ja musiikkia kuunnellen. Kaikki on niin täydellisesti kohdallaan. Rakastan poikkeuksetta jokaikistä Patrickin kappaleista, mutten kuitenkaan voi olla ajattelematta, että joidenkin alkuperäisten versioiden elektronisuuden takia Patrickin ääni ei ole päässyt oikeuksiinsa. Sundarkin and Riverlightissa ei tätä ongelmaa ole: klassiset instrumentit salpaavat hengen kauneudellaan, mutteivat kuitenkaan varasta ansaittua pääosaa Patrickin lumoavalta ääneltä. Todella positiivisesti minut yllättivät mm. sydäntäsärkevä Teignmouth ja yllättävän melankolinen Vulture. Olisin odottanut enemmän ainoastaan Houselta, mutta sen alkuperäisversio on meikkiksen suosikkibiisi ikinä, joten siitä ylemmäksi ei voi vissiin mennä. Kun 16-kappaleinen spektaakkeli päättyy äärimmäisen hienoon tulkintaan ensimmäisen albumin kappaleesta Wolf Song, ei voi muuta kuin taputtaa. Ja ehkä itkeä. Ja laittaa levyn pyörimään alusta. Sundark and Riverlight on lyhyesti sanottuna fantastinen mestariteos.

Nyt sitten vain jännitetään, haluaisiko Patrick ilmaantua konsertoimaan tänne Suomeenkin. Kuulin eräältä brittikaverilta, että kotimaassaan Patrick soitteli mm. sellaisia harvinaisuuksia kuin The Sun Is Often Out, joka löytyy listalta "Top 5 kappaleet, jotka haluaisin ehdottomasti kuulla livenä".

Kuva täältä.

Patrick Wolf - Sundark and Riverlight - Wind in the Wires / Oblivion / The Libertine / Vulture / Hard Times / Bitten / Overture / Paris / Together / Magic Position / Bermondsey Street / Bluebells / Teignmouth / London / House / Wolf Song

lauantai 15. syyskuuta 2012

Peto kotona

(Minun pitäisi oikeasti olla kirjoittamassa esseetä ja kolmen minuutin puhetta aiheesta "how to...", mutta ilmeisesti kouluhommien kirjoitusintoa täytyy vielä hieman herätellä. Täällä sitä nyt ollaan.)

Joskus saa luettavakseen elämänkertoja, joissa kerrotaan niin hirvittävistä tapahtumista, ettei voi muuta kuin ajatella

voi kunpa tämä ei olisi totta

tai


miten kirjoittaja on ylipäätänsä säilynyt hengissä ja järsissään ja voinut jakaa tämän tarinan?

Yleensä tällaiset elämänkerrat ovat olleet todistajalausuntoja maailmansodista tai elämästä Pohjois-Korealaisilla vankileireillä, mutta näköjään ne voivat kertoa myös arjesta 1900-luvun puolenvälin jälkeisessä Amerikassa. Tuollaisia ajatuksia pääkopassani nimittäin heräsi lukiessani Augusten Burroughsin muistelmateosta A Wolf at the Table.



 Minulla oli muutama vuosi sitten ihan hillitön Augusten Burroughs-innostus. Olin lainannut kirjastosta hetken mielijohteesta Running With Scissorsin, lukenut sen yhdeltä istumalta ja myynyt sieluni suunnilleen nanosekunnissa. Jos ette ole Saksia lukeneet tai Augustenista kuulleet: poikaparka adoptoitiin teini-ikäisenä runoilija-äitinsä psykiatrin perheeseen, jossa leikittiin sähköshokkilaitteilla, syötiin koiranruokaa ja ihasteltiin perheenisän aamu-ulosteita. Saksissa on kuitenkin se mukava puoli, että absurdin kammottavista tapahtumista kerrotaan kevyeen sävyyn. Burroughs on synnynnäinen viihdyttäjä, ja ainakin minä meinasin kuolla nauruun suunnilleen joka toisella sivulla.

A Wolf at the Tablesta on sen sijaan hauskuus kaukana. Nimi kuvailee osuvasti kirjan tunnelmaa: sanonnassa wolf at the door ovella seisova susi onkin päässyt jo sisään, istuu uhkaavana vierellä eikä voi muuta kuin tarkkailla sen terävinä kiilteleviä hampaita ja yrittää peittää korvat hyytävältä murinalta.* Kirja jakautuu lyhyehköihin lukuihin, joissa kussakin Burroughs kertoo jonkin lapsuusmuistoistaan, jotka sisältävät milloin mitäkin: verisiä jalkapohjia, kuolleita hamstereita, loputonta pelkoa ja kasvavaa vihaa. Burroughs palaa uskottavasti nuoremman minänsä nahkoihin ja kuvailee kokemiaan kauheuksia lohduttoman sydäntäsärkevästi nuoren Augustenin näkökulmasta. Äärimmäisen aidosti kerrottuja muistelmia lukiessa tuntuu kertakaikkisen hirvittävältä ajatella, että pieni lapsi on saanut suukkojen ja halausten sijasta osakseen joko välinpitämättömyyttä tai väkivaltaa.

Suomalaista mediaa seuranneelle teos näyttää ehdottoman ajankohtaiselta juuri nyt. Suosittelen sen lukemista aivan jokaiselle, vaikkeivat kirjan teemat ja tapahtumat lupaakaan nautinnollista lukukokemusta. Itse en kuitenkaan voinut laskea kirjaa käsistäni n. 20 tuntiin, se on yksinkertaisesti sanottuna tosi hyvä. Burroughsin muihinkin teoksiin tutustuneena en voi oikein lohduttautua ajatuksella onnellisesta lopusta, mutta onneksi epilogissa lukijalle näytetään kaistale kirjailijan huomattavasti valoisemmasta nykypäivästä. Ehkä Burroughs on sittenkin saanut itselleen onnellisen lopun, kiitos kirjoittamisen.

*Mainittakoon vielä, että minä itse rakastan susia. Ok, ehkä minulla on lastenohjelmamainen kuva noista uhanalaisista kaunokeista, mutta väitän silti, että koiran kantaisä on upea eläin. Liekö mielikuvaani sudesta vaikuttanut myöskin se, että se esiintyy myös kaikkien aikojen suosikkimuusikkoni taiteilijanimessä...

Kuva täältä.

Augusten Burroughs - A Wolf at the Table
Picador, 2009
251 sivua

torstai 30. elokuuta 2012

Turun kirjastosta ja eräästä kokoelmasta

Olen rakastunut Turun kaupunginkirjastoon. Siellä minä nykyään asun, Linnankatu kakkosessa. Ilmaisen internetyhteyden lisäksi minua viehättää äärimmäisen erinomainen kirjavalikoima, jonka laajuudesta kertoo mm. se, että etsiessäni Alan Bennettin teoksia löysin ainakin kuusi erilaista gay erotica-novellikokoelmaa. Päädyin kuitenkin lainaamaan hieman toisenlaisen kokoelman: hyllyssä minua odotteli lempikirjailijani Christopher Isherwoodin Where Joy Resides.


Kirjan kantta koristaa Chrisin elämänkumppanin Don Bachardyn upea muotokuva kirjailijasta. Jos saisin varastaa jonkun potretinpiirtotaidot, niin...


Käsitykseni mukaan Isherwood on Suomessa hieman tuntemattomampi tekijä. Kun itse innostuin Isherwoodista viime syksynä, oli herran teosten löytäminen kohtuuhintaan aidosti vaikeaa. Alaikäisenä minulla ei ollut nettipankkitunnuksien suomaa oikotietä verkkokirjakauppoihin, kirjaston kokoelmissa majaili yksi ainoa nide, Akateeminen kirjakauppa vaati tähtitieteellisiä summia parista valikoimastaan löytyvästä teoksesta ja sen ainoan kerran, kun törmäsin Isherwoodiin divarissa, kirja maksoi yli kolmekymppiä. Herran hämmästyttävän laajasta tuotannosta kirjahyllyyni on löytänyt tiensä ainoastaan viisi romaania. Se on sääli, sillä Christopher Isherwood on niitä kirjailijoita, jotka ehdottomasti ansaitsevat tulla luetuksi.

Kävin siis innokkaasti Where Joy Residesin kimppuun. Heti alkuun minua tervehti pienoinen pettymys: olin erehtynyt luulemaan teosta yhdeksi kirjailijan lukuisista omaelämänkerroista, mutta kyseessä olikin eräänlainen Isherwoodin aiemmista julkaisuista koottu näytekokonaisuus. Mukaan oltiin ujutettu lyhyiden romaanien Prater Violet ja A Single Man lisäksi esseitä ja muista romaaneista poimittuja irrallisia lukuja. Eihän siinä sinänsä mitään, mutta Isherwoodin tuotantoon laajasti tutustuneena olin tietenkin jo käytännössä lukenut koko kirjan, muutamaa pientä poikkeusta lukuunottamatta.

Isherwoodin kirjoitustyyli oli toki yhtä ihanaa kuin aina ennenkin, mutta teoksen tarkoitus on minulle yhä epäselvä. Miksi se on ylipäätänsä päädytty painamaan ja keiden sitä kuuluisi lukea? Kyseessä voi tietenkin olla markkinointitemppu: tarjotaan uusille lukijoille pieniä kokonaisuuksia Isherwoodin mestariteoksista, saadaan heidät koukkuun ja pakotetaan heidät hamuamaan lisää kirjailijan tuotantoa. Isherwoodin tapauksessa tämä voi toimia kohtuullisen mallikkaasti: hän jakoi romaaninsa usein pienempiin jaksoihin, joiden tajuamiseksi ei tarvitse lukea koko kirjaa. Goodbye To Berlinin ymmärtämisen kannalta on yhdentekevää, lukeeko ensin Isherwoodin päiväkirjoja vai hyppääkö suoraan kertomukseen Sally Bowlesista. Itseltäni jäi kuitenkin pari Where Joy Residesin palasta kokonaan lukematta, sillä edellisellä sivulla olevassa alustuksessa niiden kerrottiin olevan vain irrallisia lukuja, enkä halunnut pilata tulevaisuuden lukunautintoani aloittamalla kirjaa luvusta viisitoista.

Oletankin, että kirja on painettu Christopher Isherwoodin vannoutuneita faneja silmällä pitäen. Where Joy Residesista löytyy sopivassa suhteessa sekä kirjailijan ylistetyimpiä että hieman huomaamattomampia teoksia, jotka muodostavat yhdessä järkevän ja todenperäisen kuvan Isherwoodin tyylistä ja taidoista. Huolellisesti valikoitujen katkelmien avulla lukijan on helppo kiinnittää huomiota tarkimpiinkin yksityiskohtiin ja vakuuttua siitä, että Christopher Isherwood on kerronnan ja kielenkäytön virtuoosi.

Kuva täältä.

Christopher Isherwood - Where Joy Resides
Methuen, 1989
415 sivua

tiistai 21. elokuuta 2012

Näyttämöelämää, perhesalaisuuksia ja pikimustaa huumoria

Tilasin pari viikkoa sitten elämäni ensimmäistä kertaa kirjan Adlibriksestä. Kyseessä on siis helposti käytettävä Tukholmalainen verkkokirjakauppa, joka toimittaa tilaukset maksutta postilaatikkoon - minut tavataan varmaan pian velkavankeudesta.

Sitä odotellessa ehdin kuitenkin lukea ensimmäisen tilaukseni, Alan Bennettin Untold Storiesin. Vuonna 2005 julkaistu, lähes seitsemänsataasivuinen proosakokoelma käsittää kaikki lempparinäytelmäkirjailijani suuremmat kirjoitelmat viimeisen kymmenen vuoden ajalta: se on  monipuolinen kokoelma perhemuistelmia, päiväkirjamerkintöjä, muistokirjoituksia, esipuheita, esseistisiä pohdintoja kirjailijan omaan elämään liittyen ja niin edespäin.

Untold Storiesissa näytelmäkirjailija nostaa useampaan otteeseen esille luultavasti siteeratuimman lausahduksensa:

"The best moments in reading are when you come across something - a thought, a feeling, a way of looking at things - which you had thought special and particular to you. Now here it is, set down by someone else, a person you have never met, someone even who is long dead. And it is as if a hand has come out and taken yours."

Alan Bennettin tekstejä lukiessa minulle käy silloin tällöin juuri noin; pienen hetken ajan luen omia ajatuksiani kirjan sivuille painettuina. Tunne on aina yhtä jännittävä: jossain täällä maailmassa on joku toinenkin, jolla on yhtä omituisia ajatuksia kuin minulla! (Siihen, miksi nämä jotkut sattuvat yleensä olemaan keski-iän ylittäneitä brittiläisiä homomiehiä, minulla ei ole minkäänlaista selitystä. Eräs kaverini, tai, nyt kun asiaa muistelen, se taisikin olla äitini, totesi kylmän rauhallisesti: "Emma, sä olet keski-iän ylittänyt brittiläinen homomies." Noinkohan.)

Sen lisäksi, että kirja esitteli minulle säännöllisin väliajoin oman pääni sisältöä, sain myös nauraa sydämeni kyllyydestä. Kyllähän minä toki tiesin, että Alan Bennett saa minut tippumaan tuolilta ja kierimään lattialla; onhan herra luonut komediaa jo 60-luvulta lähtien. Kirjan paikoitellen pikimusta huumorintaju saattaa ylittää joidenkuiden sietokynnyksen, mutta minua se tietenkin vain viehätti. Alan Bennett voi aloittaa päiväkirjamerkinnän ilmoittamalla kaverinsa kuolemasta ja päättää sen niin hirvittävän hauskaan sanaleikkiin, etten pääse sen yli vielä seuraavaan päiväänkään mennessä ja repeilen joka kerta, kun se vain vilahtaakin ajatuksissani.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei kirjan lukeminen ollut kuitenkaan silkkaa juhlaa. Vaikka olin odottanut lukevani koko seitsemänsataasivuisen tiiliskiven yhdeltä istumalta, huomasin välillä keskeyttäväni lukemisen tuntikausiksi. Ikävä juttu, mutta minulle on mahdollista lukea ainoastaan rajallinen määrän kirjallisuus- ja kuvataide-esseitä, joiden kohteista en ole koskaan kuullutkaan. Ne alkavat tietyn pisteen jälkeen maistua puulta loistavasta kirjoitusasustaan huolimatta. Esseiden molemmilta puolilta löytyvät omaelämänkerralliset palat ovat kuitenkin niin kiehtovaa luettavaa, että kirja on mestariteos ajoittaisista ongelmakohdista huolimatta. (Ja no, jos olisin tutustunut hieman paremmin keskiaikaiseen arkkitehtuuriin, olisin voinut nauttia esseistäkin huomattavasti enemmän. Sattumoisin olin kuitenkin enemmän kiinnostunut Alan Bennettin yksityiselämästä, stalkkeri kun olen.)

Äärimmäisestä rehellisyydestään huolimatta Bennett jättää kuitenkin paljon arvailun varaan. (Osittain tämä saattaa tietenkin johtua siitä, ettei Alan Bennett ilmeisesti pidä omaa elämäänsä kovinkaan mielenkiintoisena, mikä on tietenkin täyttä soopaa. Paikoitellen kirja sai minut kuitenkin ajattelemaan, että minunkin tulisi olla rohkeasti juuri sellainen kuin olen: todellinen tylsimys.) Omaelämänkerran luettuani saatan usein harhaisesti kuvitella tuntevani kirjailijan, mutta Untold Storiesin jälkeen kuvani Alan Bennettin persoonasta on yhä hämärä ja täynnä arvoituksia. Kenties hyvä niin.

(Myös siksi, että nyt voin mainiosti siirtyä lukemaan näytelmäkirjailijan aikaisempaa muistelma- ja esseekokoelmaa, Writing Homea. Siis heti, kun vain raaskin tilata sen Adlibriksesta. Istun tällä hetkellä junassa Helsingistä Turkuun ja huomenna aloitan kauan odottamani opiskelijaelämän, mikä tarkoittaa, ettei minulla ole pian rahaa yhtään mihinkään, kiitos vuokran ja ruokakustannusten.)

Alan Bennett - Untold Stories
Faber and Faber, 2006
672 sivua

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Yhtenä päivänä

Olenpas ollut epäaktiivinen blogirintamalla. Syynä saattavat olla kahdeksantuntiset työpäivät, joiden jälkeen hautaudun sängynpohjalle seuranani tietokone ja mehukas romaani. Oikeista välineistä huolimatta on ollut jokseenkin mahdotonta kirjoittaa lukemistani kirjoista mitään ylös, aika säälittävää. Onneksi nyt on perjantai, ja mikä vielä parempaa, minun tekee aidosti mieli naputella tekstiä eräästä viimeviikkoisesta lukukokemuksesta.

Ihastuttuani David Nichollsin hersyvän hauskaan Starter for Teniin päätin tutustua kirjailijan luultavasti tunnetuimpaan teokseen, One Dayhin. Kirjablogien ansiosta minulla oli jo etukäteen selkeänpuoleinen kuva juonesta: tyttö ja poika tutustuvat päivänä, jona valmistuvat yliopistosta, ja lopun kirjaa seurataan Dexterin ja Emman elämää seuraavan kahdenkymmenen vuoden ajan aina sinä samaisena päivänä, 15. heinäkuuta. Miten elämä heitä heitteleekään, mihin he oikein joutuvat, etcetera etcetera.

Kirja on niittänyt mainetta, kunniaa ja kiitosta niin bloggarien, aikakauslehtien kuin toisten kirjailijoidenkin parissa, ja tekaistiinpa siitä viime vuonna Hollywood-elokuvakin. Itse asiassa minulla on sellainen kuva, että enemmistö maapallon asukeista tuntuu rakastavan One Dayta, ja siksi minua niin inhottaakin olla se vastarannan kiiski ja ilonpilaaja.

Kirja, jota olen kuullut ylistettävän jopa vuosisadan rakkaustarinaksi, jätti minut suhteellisen kylmäksi. Joo, olihan se ihan fiksu ja kiva ja hauska, mutta eipä sitten paljon muuta. Likimiten kolmensadan sivun ajan sain seurata kahden ilmeisesti aikuistumiskammoisen opiskelijastereotyypin yliopistonjälkeistä elämää, siis, henkistä kamppailua siitä, oisko kahden parhaan ystävän rakkaussuhde toimiva juttu.

Välillä törmäsin minua jo Starter for Tenissä viehättäneisiin sattuvan osuviin huomioihin ihmiselämästä, mutta rehellisesti sanottuna One Day ei tarjonnut minulle mitään uutta. Henkilöhahmot eivät vakuuttaneet minua uskottavuudellaan, dialogi muistutti teennäisen sitcomin sanailua ja paljon kehuttu hauskuus oli kuivan tekaistua. Ehkä eniten minua kummastuttivat henkilöhahmojen väliset suhteet: huomasin miettiväni useaan otteeseen, miksi hemmetissä päähenkilöt edes haluavat olla toistensa kanssa tekemisissä. Kertojan ääni hoki minulle jatkuvasti, että Emma ja Dexter ovat niinku tosi bestiksiä ja ajattelevat toisiaan joka päivä, mutta vaikka seurasin kaksikon elämää kaksikymmentä vuotta, mikään ei saanut minua näkemään saati sitten ymmärtämään sitä sidettä, joka sitoo päähenkilöiden tarinat tiukasti yhteen.

(Mutta ehkä olenkin liian nirso bestiksien suhteen: mulla on virallisesti maailman paras paras ystävä, joka kirjoittaa runoja mulle mieluisimmista fiktionaalisista hahmoista kun mua ärsyttää koko maailma.)

Ja kuitenkin viihdyin One Dayn seurassa hienosti jopa silloin, kun halusin lähinnä repiä sen sivut irti ja huuhdella ne yksitellen vessanpöntöstä. Kategoroin One Dayn silkaksi hömpäksi ja lomalukemistoksi, ja sellaisena se maistui mainiosti. Pakkohan minun on myöntää, että Nicholls on kekseliäs ja nokkela sanankäyttäjä. Tunnustan myös, että nauroin useaan otteeseen niin makeasti, että meinasin kieriä sohvalta alas. Ymmärrän siis helposti, mikä on tehnyt kirjasta niin äärimmäisen suositun. Tästä huolimatta One Day tuntuu loppupeleissä kehnohkolta yritykseltä muokata Starter for Teniä toisenlaisen lukijakunnan makuun; löydän kaikki One Dayn hyvät puolet Starterista kaksinverroin parempina (sekä ilman hermoilleni käyvää jankutusta tai paikoitellen katkeraa sävyä. Rohkenen myös väittää, että Starterin rakkaustarina on jotain upeampaa kuin Emmalla ja Dexterillä koskaan.) Viime keväänä arvioin Nichollsin purevan rehelliseksi ja hellyttävän aidoksi hauskuttajaksi, mutta One Dayn takia käsitykseni kirjailijan kyvyistä on hieman laskenut.

David Nicholls - One Day
Hodder & Stoughton, 2009
438 sivua

torstai 5. heinäkuuta 2012

Nyt tiedän, mitä Kafkaesque tarkoittaa

Äitini kävi Prahassa ja toi minulle tuliaiseksi Franz Kafka-paidan. Rakastan sen palasiksi.

Istuessani junassa matkalla Rovaniemelle, kyseinen paita päälläni, vastapäiselle paikalle istui suunnilleen ikäiseni mieshenkilö, joka kaivoi laukusta erään Kafkan kirjan. Tajusin kauhukseni, että jotkut Kafka-fanit saattavat olettaa, että pidän kyseisestä kirjailijasta, kun minulla kerran on fanipaita. Karmea totuus on, etten ole koskaan lukenut yhtään herran teosta!



Asia oli korjattava välittömästi, mutta koska olen lukemassa noin viittäsataa kirjaa samanaikaisesti tälläkin hetkellä, päätin aloittaa jostain nopeasta. Marssin siis kirjastoon, nappasin hyllystä Muodonmuutoksen, istuin nojatuoliin ja lukaisin sen yhdeltä istumalta. (Suokaa anteeksi fanityttöyteni, mutta olisihan tuo kirja pitänyt lukea jo ajat sitten - George Falconer kun valmistelee siitä tuntia A Single Manin elokuvaversiossa, ja kyseessä on ehkä koko elokuvahistorian hellyyttävin kohtaus. AAA.)

Ensimmäinen ajatukseni kirjan avattuani oli "Ei hemmetti, mua on spoilattu tästä jo vuosia sitten!" Isoveljeni luki kyseisen kirjan nimittäin jo ala-asteella ja valaisi minulle sen erikoisia tapahtumia. Kirjan päähenkilö Gregor Samsa löytää itsensä tarinan alussa melko omituisesta tilanteesta: herätessään aamulla sängyssään hän huomaa muuttuneensa valtavaksi syöpäläiseksi. Siitä riittääkin ongelmia koko novellin ajaksi: työpaikka on vaakalaudalla, samoin kuin suhteet läheisiin, kukaan ei nimittäin ymmärrä Gregor-parkaa.

Kirja (tai Kafka myöhemmässä elämässään) ei tarjoa Gregorin muutokselle minkäänlaista selitystä. Koska harvemmin kuulee tapauksista, joissa ihmiset noin vain yön aikana kokevat metamorfoosin, aloin tietenkin, ikuinen analyytikko kun olen, etsiä tarinasta allegorioita ja sivumerkityksiä. Koska tämä johtaa syvempään analyysiin henkilöiden välisistä suhteista, heidän reaktioistaan ja tarinan tematiikasta, taidan jättää sen kaiken suosiolla kirjoittamatta. (Olisi kuitenkin kiinnostavaa lukea novellista kirjoitettuja analyysejä ja esseitä. Onkohan joku muukin päätynyt samantyyppiseen vastaukseen kuin minä?)

Luonnollisesti (tai epäluonnollisesti, miten sen nyt ottaa) myös peilailin novellia kirjailijan omaan elämään. Vietettyä hetken googlen syövereissä valaistakseni itseäni Kafkan persoonasta tulin siihen tulokseen, että pakkohan tässä on etsiä elämänkerta kätösiin. Olen vieläkin kahden vaiheilla - pitäisikö hypätä fillarin selkään ja polkea saman tien kirjastoon vai jäädä kotiin lukemaan erästä huippuhyvää tuhatsivuista - mutta varmaa on se, että Kafkaan tutustuminen ei jää yhden novellin varaan.

(Minua hieman nolottaa kirjoittaa tästä kirjasta vuonna 2012, taatusti kaikki fiksut tyypit ovat lukeneet tämän jo joskus ajat sitten. Eihän Kafkaa varmaankaan pelkästään huvikseen kutsuta yhdeksi 1900-luvun nerokkaimmista kirjailijoista. Samasta syystä en ole koskaan kehdannut kirjoittaa E. M. Forsterin teoksista, sillä sittenhän paljastaisin löytäneeni edellisen vuosituhannen alussa vaikuttaneen kirjailijan vasta viime vuonna - huh huh.)

Kuva täältä

Franz Kafka - Muodonmuutos
(Die Verwandung, 1915)
Keskiyön kirjasto, 2007
suom. Aarno Peromies 
93 sivua

perjantai 29. kesäkuuta 2012

unelmatyö

Onhan mulla jossain vuodatuksen kätköissä se sarjisblogikin, mutta sattumoisin kaikki piirrustustarvikkeeni ovat hautautuneet johonkin tavarameren monista syvänteistä. Tarkoitus olisi meinaan muuttaa toiselle puolelle Suomea elokuussa, ja valmistelut on aloitettu jo nyt.

Asiaan. Tällä kertaa en siis selitä kirjoista tai leffoista tai musiikista, vaan jostain niinkin tylsästä kuin omasta elämästäni. (Vinkki: lukemisen voi lopettaa jo tähän, ette tule jäämään mistään paitsi.)

Olen ollut pari päivää parhaassa duunissa ikinä. Paikan nimeä paljastamatta voin ilmoittaa, että työsuhde päättyy sunnuntaina ja vastuualueisiini kuuluu asiakaspalvelu virvokkeiden myynnin merkeissä. Kaksi asiaa työpaikallani huvittavat minua erityisesti.

A) Saan käyttää asiakaspalvelussa kaikkia neljää hallitsemaani kieltä, ja eilen eräs miellyttävä tanskalaismies kysyi minulta, olenko britti. Aksenttini kuulosti kuulemma saarivaltiolliselta ihanuudelta, ja herranpieksut, mokoma imartelija kehtasi vielä sanoa pitävänsä tavastani puhua. Mitä helkuttia. Yleensä ääntäni pidetään parhaimmillaan ärsyttävänä.

Ja B): minua luullaan yleensä viitisen vuotta ikäistäni vanhemmaksi, ja kenties tästä syystä työskentelen enimmäkseen baarissa. Minä tiedän drinkeistä ja niiden sekoittamisesta varmaan vähemmän kuin useimmat pyhäkoulutytöt, ja silti useat työkavereistani ovat olleet kummissaan kertoessani, että olen näissä hommissa ensimmäistä kertaa enkä ole tosiaankaan ikinä ollut töissä tarjoilijana tai baarimikkona. Jumpe, enhän mää ole ikinä edes astunut baariin! :D Ennen meikkiksen luotettavin party trick on ollut The Smithsin ja Patrick Wolfin musiikin soittaminen nokkahuilulla (mutta koska en käy juhlissa, en ole oikeasti ikinä päässyt hyödyntämään kykyäni, voihan harmi), mutta taidankin vaihtaa sen coctailien tekoon ja kaljan kaatamiseen tuoppiin ilman, että se vaahtoaa. Ootte taatusti ylpeitä.

Kaikista hölmöintä on se, että olen ansainnut baarimikkoskilsseilläni kaikkien muiden työntekijöiden rispektit. Siis, mä olen se tyttö joka osaa tehdä juomia. Olen kyllä latonut faktat tiskille, mutta jostain syystä omituinen käsitys taidoistani on säilynyt. Hahaa.

(Rakastan työtäni ihan mielettömästi, ja tärkein syy siihen taitaa olla se, että se on melkein kuin näytelmää. Let's face it, tän lähemmäksi unelma-ammattiani minä tuskin pääsen! :D Töissä Emma on sosiaalinen, mukava, hauska ja taitava. Olen jopa vastustanut kiusausta markkinoida tuotteita hihkumalla "Teas, coffee, keys, toffee". Asiakkaiden loistaessa poissaolollaan palaan kuitenkin normaalitilaan ja lauleskelen Edith Piafia.)

maanantai 28. toukokuuta 2012

Sovitus

Marssiessani ulos Turun yliopiston Luonnontieteiden talon ovista niin häikäisevään auringonpaisteeseen, että ihan silmiin sattui, tajusin välittömästi, mitä merkitsee se, että kirjalliset pääsykokeet ovat (ainakin tältä vuodelta) osaltani ohi. Se merkitsee sitä, että meikkiksellä on oikeasti mahdollisuus lukea vailla pienintäkään pistosta omassatunnossa. Nyt on saavutettu se kauan odotettu hetki, jolloin voi hautautua kirjallisuuden nautinnollisiin syövereihin ilman, että kukaan nalkuttaa: "Hei eiks sun pitäis olla lukemassa kokeisiin?" Melkoisen superia.

Mielialani saattoi hieman laskea, kun sairaistuin heti pääsykokeiden päätteeksi ärsytyskynnystäni testailevaan kevätflunssaan. No, onhan sekin ihan hyvä syy viettää valveillaoloaika sängyn pohjalla pyjama päällä ja pari romaania hyppysissä. (Pahimpana flunssapäivänä olin tosin liian väsynyt edes lukeakseni, joten koomasin kuunnellen The Nationalia ja BBC 4:n Desert Island Disc-haastatteluja.)

Lauantai oli kiva päivä, sillä poikkesimme äispän kanssa autolla kirjastoon ja lainasin kaikki sellaiset tiiliskivet, jotka olen aina halunnut lukea mutta jotka eivät ole koskaan mahtuneet laukkuuni (lue: tai siis, joita en ole koskaan jaksanut kantaa puolentoista kilsan matkaa kotiovelle). Heti kotiin päästyäni avasin Ian McEwanin Sovituksen, joka kuljetti minut toisen maailmansodan kynnykselle Britanniaan.

Sovitus on yksi niistä harvoista teoksista, joista olen nähnyt elokuvaversion ennen kirjan lukemista. Syytän tästä sataprosenttisesti äitiäni. Mokoma lurjus luki kirjan jo ennen, kuin elokuva oli saapunut Suomen teattereihin, osti leffan myöhemmin itselleen ja kertoi minulle, että se on kamala. Minä hölmö menin ja uskoin, ja kesti pitkään, ennen kuin päätin, että huonokin elokuva voi olla katsomisen arvoinen, jos sen on ohjannut Joe Wright ja näyttelijöiksi on palkattu mm. Benedict Cumberbatch, Keira Knightley ja James McAvoy. Luonnollisesti rakastuin filmiin ihan sekunnissa, ja vaadittuani äidiltä selitystä sain kuulla, ettei se hänen mielestään ole huono, ainoastaan kelvottoman surullinen. Öhömmm.

Kirja täytyi siis lukea ensi tilassa. Mutta sitten iskivät ylioppilaskirjoitukset ja koulu ja joulu ja toiset ylioppilaskirjoitukset ja pääsykokeet ja kaikki sellainen. Mutta lopulta tuona kivana lauantaina astelin kassalle ja vingutin kirjastokorttia.

Ian McEwanin kerronta on niin sujuvan ja hurmaavan viettelevää, etten yksinkertaisesti kyennyt laskemaan kirjaa käsistäni! Ainoa lukunautintoa varjostava seikka oli se, että olin nähnyt elokuvan ja tiesin, mitä kirjassa tulee tapahtumaan. Olen niitä ihmisiä, jotka haluavat tietää kirjan tapahtumat sitä mukaa, kun niitä lukevat, ja joille jokainen ennenaikainen juonipaljastus on suoranainen katastrofi. Siksi en haluakaan sanoa juonesta tässä kirjoituksessa yhtään mitään; kertomus on rakennettu niin arvaamattoman monikerronnallisesti, että paljastaisin varovaisellakin juonikuvauksella enemmän kuin tarpeellista. Voin kuitenkin sanoa, että Sovitus on tarina lapsuuden lopusta, sattumien merkityksestä, elämän arvaamattomuudesta, totuudesta ja rakkaudesta.

Koukuttavan juonen ja viehättävän kielen lisäksi McEwan onnistuu mainiosti myös hahmojen luonnissa. Arvostan aina kirjailijoita, jotka osaavat kirjoittaa uskottavasti monen eri henkilöhahmon kantilta ilman, että teoksesta tulisi kerronnaltaan sekava. McEwan astuu luontevasti niin 13-vuotiaan tytön, jalkaväen sotilaan kuin hoitajaoppilaankin saappaisiin. Tapahtumapaikkojen kuvailut vetävät laajuudessaan vertoja Dickensille, mutta McEwanin tapa pudotella tekstin sekaan pieniä, yllättäviä huomioita takaa, ettei lukijan aika käy pitkäksi. Muutenkin McEwan on erittäin taitava luomaan pieniä yksityiskohtia: minä, joka haluaisin joskus julkaista kirjoittamaani materiaa aloin lukiessani miettiä, miten saisin omaan kerrontaani samanlaista tarkkuutta ja uskottavuutta, miten kehitellä tilanteen yhtä eläväksi (tietenkin matkimatta herra McEwania).

Loppujen lopuksi olin pohjattoman ärtynyt itselleni - miten minä kehtasin katsoa elokuvan ennen kuin olin lukenut alkuperäisteoksen?! Viimeisillä sivuilla paljastuva loppuratkaisu on meinaan niin hengästyttävän hieno, että se jättäisi kenet tahansa spoilaamattoman lukijan täysin sanattomaksi. Huh huh, olen lukenut McEwanista melkoista hehkutusta, ja vissiin hän on sen ansainnutkin. Pitää kaiketi lukea herran teoksia enemmänkin.

Ian McEwan - Sovitus
(Atonement, 2001)
Otava, 2002
suom. Juhani Lindholm
530 sivua

torstai 24. toukokuuta 2012

rakkaudesta näytelmään

Olen aloitellut useaan otteseen kirjoitusta, jonka tarkoitus on hehkuttaa elämäni tämänhetkistä kiintopistettä, Alan Bennettin näytelmää The History Boys. En vain taida osata sanoa siitä yhtään mitään.

Yritän aina silloin tällöin pohtia, mikä kyseisessä teoksessa viehättää minua siinä määrin, että minun täytyy viettää aikaa sen parissa päivittäin. En ole keksinyt kunnollista vastausta. Näytelmä on voittanut useita palkintoja ja saanut siten virallisen hyväksynnän leiman, mutta eihän se vielä tarkoita, että minun täytyisi joko lukea kirjaa, katsoa elokuvaa tai kuunnella radionäytelmää joka päivä neljän viikon ajan (tähän mennessä).

Kaipa asia on vain niin, että jotkut jutut iskevät kuin tonni tiiliskiviä ilman sen kummempia syitä. Vaikuttaa vähän siltä, että The History Boys on kirjoitettu minua silmällä pitäen.

Kiitos, herra Bennett.

maanantai 30. huhtikuuta 2012

Well I Wonder

Ne, joiden kanssa olen viime aikoina kommunikoinut enemmänkin (ei kovin moni, heh), ovat kenties huomanneet, että olen taas kuunnellut The Smithsiä varmaan enemmän, kuin on terveellistä. Ilmeisesti täytyy vain hyväksyä se tosiasia, ettei Smithistä pääse koskaan irti: vaikka kuinka ajattelisin, että nuoruudelle tyypillinen epävarma ja yksinäinen aika on ohi, bändi hiipii aina salakavalasti takaisin elämääni ja iskee hiekkasäkillä takaraivoon. Hyvä niin, sillä enhän minä nyt tosissani halua joutua eroon lohduttajastani ja pelastajastani.

Aloin kuunnella The Smithsiä varmaan joskus yläasteen loppupuolella. Lukion toisena vuonna koitti eriskummallinen tauko, enkä kuunnellut tuota vihaista Manchesterilaisbändiä varmaan ainakaan vuoteen. Mutta sitten tänä keväänä Pärnussa päätin yhtäkkiä laittaa Strangeways, Here We Comen pyörimään ja siitä se alkoi.



Viimeinen naula arkussani oli tietysti Antti Nylénin esseekokoelma. Kun sitten kuulin, että Nylén on suomentanut Mark Simpsonin kirjoittaman Morrisseyn elämänkerran Saint Morrissey, olin mennyttä. En levännyt, ennen kuin teos oli hallussani (tosin vain lainassa kirjastosta) ja tuskin laskin sitä käsistäni, ennen kuin olin kolunnut sen läpikotaisin.

Olen aina suuresti ihaillut ja arvostanut The Smithsin entistä, kiisteltyä keulahahmoa. Mikä ehkä vaarallisempaa, näen itsessäni paljon Morrisseyn piirteitä. Meitä yhdistää otsatöyhtön lisäksi rakkaus musiikkiin, paikoitellen jopa kriminaalisesti vulgaari ujous, vegetarismi, omissa oloissa viihtyminen, lukeneisuus... Ok, on meillä myös paljon eroavaisuuksia, enkä tosiaankaan tahdo kuvailla itseäni Morrisseyn kaltaiseksi (koska Morrissey on, hitto soikoon, Morrissey). Tahdon vain sanoa, että Mozz on minulle hyvin, hyvin, hyvin läheinen.

Ja olikin suorastaan ihme, etten ollut lukenut tätä "elämänkertaa" jo aiemmin, varsinkin, kun se on ihan älyttömän hyvä. Elämänkerta lainausmerkeissä, sillä Mark Simpsonin kirja on tarkemmin sanottuna psykobiografia. Teosta on luonnehdittu hienoimmaksi psykologiseksi profiiliksi englannin älykkäimmästä, väärinymmärretyimmästä, rakastetuimmasta, aliarvioiduimmasta, hurmaavimmasta ja hälyttävimmästä poptähdestä, eikä suotta. Sen sijaan, että Simpson luettelisi kronologisessa järjestyksessä Mozzin elämän tapahtumia ja käännekohtia, hän keskittyy pohdiskelemaan ja valottamaan Morrisseyn "salaperäistä" persoonaa tähden sanoituksissaan, haastatteluissaan ja esiintymisissään jättämien vihjeiden perusteella.



Mark Simpson on ehdottomasti oikea henkilö tämän teoksen laatijaksi. Hän on hauska, tarkka, rehellinen, kärkäs, ärsyttävä ja rakastettava; kuten Laurence Phelean taannoin arvostelussaan kirjoitti, oiva match Morrisseylle. Välillä nauroin katketakseni Simpsonin osuville heitoille, ja lopun aikaa toivoin, että tuttavapiiriini kuuluisi enemmän fellow-Mozz-faneja, joiden kanssa voisin keskustella lukemastani. (Jos olette siellä, ilmoittautukaa!)

Ehkä kaikista liikuttavinta kirjassa on Simpsonin itsensä superfanius. Arvostus Morriseytä kohtaan suorastaan valuu sivuilta, muttei ole silti sumentanut kirjailijan silmiä. Esipuheensa jälkeen hän käyttää luvun selittääkseen, mikä hänet on saanut hänet naputtelemaan lukijan käsissä lepäävän teoksen. En tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa Simpsonin kertoessa Mozz/The Smiths-huumassa vietetyistä vuosistaan, jotka kuluivat maaten kurjan vuokrakämpän sängyllä bändin tuotantoa kuunnellen ja yleisesti köyhäillen. Niille teistä, jotka olette kirjan lukeneet: tuossa kohdassa on täsmällinen kuvaus siitä, mitä meikätyttö tekee ensi vuonna. En tiedä, olenko iloinen vai huolissani.



Ainoa "vika" teoksessa on kenties se, että se edellyttää lukijalta jonkin sortin aiempaa The Smiths/Morrissey-tuntemusta. Muuten puoli-irrallinen pohdinta saattaa tuntua hieman vaikeaselkoiselta. En kuitenkaan haluaisi laskea tätä viaksi, sillä turhan selityksen puuttuessa Simpsonilla on mahdollisuus (ja hyvin aikaa) kurkistaa syvemmälle tähden persoonaan. Ja hei, kuinka moni Morrissey/The Smiths-pimennossa elänyt etsii käsiinsä tämän tarkan psykobiografian? Mozz-faneille kirjan lukeminen on sen sijaan välttämätöntä.

(Arvatkaa muuten mitä, meikkis haki hetken mielijohteesta Ruisrockin talkootyöläiseksi! Eikä kaduta yhtään! Päinvastoin, olen ihan helkutin innoissani: olen kaihoistasti tarkkaillut esiintyjälistaa ja angstannut, kun minulla ei oikeasti ole varaa mennä kolmeksi päiväksi festareille Turkuun, mutta toivottavasti tämä on ratkaisu ongelmaan.)

Kuvat täältä, täältä ja täältä.

Mark Simpson - Pyhä Morrissey
(Saint Morrissey, 2003)
Sammakko, 2006
suom. Antti Nylén
288 sivua

sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Huomautus!

Mark Simpsonin Moz-elämänkerta Pyhä Morrissey (loistavan suomennoksen laatinut Antti Nylén) on paras epäomaelämänkerta ikinä. Olen täysin myyty, vaikka olen lukenut vasta kolmanneksen. Uusintapainosta myydään pokkarina Akateemisessa kympillä, ja arvatkaa vain, kuka ryntää ensi tilassa hankkimaan sen. (Nyt lukemani versio on siis kirjaston.)

Pakko vielä mainita: jokaisen luvun alussa on sitaatteja, ja meikätyttö hajosi palasiksi mm. tämän kohdalla.




lauantai 28. huhtikuuta 2012

Vali vali

Siis voi nyt yhden kerran.

Muutama kuukausi sitten (ok, ehkä joskus jouluna) huomasin, että Madonnalta on tulossa uusi elokuva. En ole koskaan ollut mikään Madonna-fani, ja olisin varmaan sivuuttanut koko jutun olankohautuksella, ellei elokuvan musiikkia olisi säveltänyt universumin paras elokuvasäveltäjä, Abel Korzeniowski.

Hitsi, mitä voin edes sanoa Abel Korzeniowskista. Ehkä parempi olla sanomatta mitään ja upottaa tähän postaukseen joku herran sävellyksistä - noooooiiiinnn.



Siis. Suokaa anteeksi, menetin puhekykyni kuunnellessani kolme Abelin kappaletta putkeen yrittäessäni valita, mikä sopisi parhaiten tähän merkintään. Typerryttävän upeaa musiikkia.

Olen valmis katsomaan mitä vain, jos siinä on Abelin musat, joten halusin nähdä tämän uuden leffan, W./E. nimeltään, niin pian kuin mahdollista. Eli ensi-illassa. Innostukseni nousi toiseen potenssiin, kun näin elokuvateatterissa filmin trailerin, jossa soi Abelin lisäksi Patrick Wolfia. Kaksi meikkiksen kaikkien aikojen lemppariartistia, onko tämä enää edes todellista? Elokuvan ideakaan ei kuulosta pöljemmältä: elämäänsä snadisti tympääntynyt nuori nainen Wally ihailee tyylikästä Wallis Simpsonia, joka tuli tunnetuksi lyötyään hynttyyt yhteen englannin kuninkaan Edward VIII:n kanssa. Näiden kahden romanssiin aina silloin tällöin viitataan vuosisadan rakkaustarinana, ja kun Wally alkaa tutkia pariskunnan elämän kiemuroita, alkaa hän itsekin kaivata hieman jännitystä ja romantiikkaa elämäänsä. Että semmosta.

Olen nähnyt tästä leffasta useamman kerran mainoksia niin lehdissä kuin elokuvateattereissa, ja mokomat ovat ilmoittaneet, että raina saapuisi Suomeen 27.4. Siis eilen.

Vietin paremman puolen torstaita refreshaten Finnkinon nettisivuja, sillä minulla oli perjantaina muutenkin asiaa pääkaupunkiin ja ajattelin, että näinhän käytän näppärästi sen viimeisen joululahjalipun, joka vanhenee toukokuun alussa. Mutta nähtävästi joku on päättänyt, ettei W./E. kelpaakaan Suomen elokuvatarjontaan, sillä mikään teatteriketjun sivuilla ei viitannut siihen, että ensi-ilta olisi 27.4. The Avengersia ja We Bought A Zoota mainostettiin kyllä reippaasti, mutta Madonnan uudesta ei ollut sanaakaan.

Jouduin siis turvautumaan hätäratkaisuus ja menin iltasella katsastamaan David Cronenbergin elokuvan A Dangerous Method. Katson mitä vain, jos siinä on Keira Knightley, ja tietysti myös Viggo Mortensen kiinnosti. Michael Fassbenderkin on mielestäni ihan kelpo näyttelijä, joten mikäs siinä.

Paitsi, etten tykännyt elokuvasta, tota, oikein yhtään.

Olihan se hienosti tehty; upeasti kuvattu, puvustettu, lavastettu jne. Näyttelijät olivat loistavia rooleissaan: Keira oli suorastaan uskomaton, Viggo virheettömän uskottava ja Fassbender (huomaatteko, en ole herran kanssa vielä etunimiväleissä. Heh.) erittäin hyvä. Musiikin oli säveltänyt iki-ihana Howard Shore, joten siltäkään puolelta ei ollut mitään valitettavaa.

Mutta joskus hyvä leffakin onnistuu olemaan jotenkin... kehno, ja tällä kertaa taisi johtua juonesta. Aihe oli sinänsä oikein kiinnostava, muttei herättänyt minussa oikein minkäänlaisia tunteita, paitsi ehkä helpotusta siitä, että olin tullut yksin elokuviin. Voi jösses. En oikein edes halua sanoa tästä elokuvasta enempää. Jotkut tykkäävät varmaan tosi paljon, minua ei vain jaksanut innostaa.

(Sen sijaan vartti Akateemisessa ennen sulkeutumisaikaa oli todella innostavaa - ostin alennuksesta Forsterin A Room With A View (enää yksi kirja, ja Forster-kokoelmani on täydellinen!) ja tosi hauskannäköisen (ja halvan) painoksen Evelyn Waugh'n Vile Bodiesista.)

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Kirjavinkkaus!

Pyöriskelin jokin aika sitten kirjaston filosofia-osastolla etsimässä muutamaa Kierkegaardin teosta. Niiden lisäksi löysin Antti Nylénin esseekokoelman Halun ja epäluulon esseet, ja hetken mielijohteesta päätin lainata senkin. Onneksi.

Kyseessä on tosiaan esseekokoelma, joten minun on turha kirjoittaa henkilöhahmoista, miljööstä tai juonenkulusta. Tämä ei varsinaisesti ole edes arvostelu, vaan ehkä pikemminkin lukuvinkki: siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi lukenut näin hyviä esseitä.

Aiheiden puolesta esseekokoelmasta löytyy varmasti jokaiselle jotakin: on Nicoa, uskonnottomuutta, Anna Abreuta, kasvissyöntiä ja (Morrisseyn) takapuolta. Esseet liikkuvat ja rönsyilevät vapaasti, ja jokaiselle on kirjan lopussa erillinen viite-osasto, jonne on ympätty esseistä ylijääneitä sivupolkuja, tarkennuksia, lähteitä ja lisäyksiä. Jokaisessa kirjoituksessa näkyy selkeästi kirjailijan vahva mielipide ja ajatusmaailma, eikä näissä esseissä vältellä suuria tunteita. Voin hyvin kuvitella, että joitakuita vastakkaisen mielipiteen omaavia henkilöitä Nylén ärsyttää aivan samperin paljon.

Minä sen sijaan ihastuin. Sen lisäksi, että esseet ovat tarkkoja, viihdyttäviä ja silti myös oikeasti ajatuksia herättäviä sekä pysäyttäviä, ne on myös hienosti kirjoitettu. Nykyään, kun jokaisella on halu, tarve ja mahdollisuus kertoa oma mielipiteensä koko maailmalle, törmää hyvin harvoin oikeasti kiinnostavaan kielenkäyttöön (ainakaan silloin kun teksin on tarkoitus ilmaista omaa näkemystä). Onneksi joskus sentään.

Antti Nylén - Halun ja epäluulon esseet
Savukeidas Kustannus, 2010
393 sivua

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Round one

Kaipasin eilen jotain kivaa, kevyttä luettavaa. Hetken pohdittuani päätin aloittaa David Nichollsin esikoisteoksen Starter for Ten.

Minulta kysytään aina välillä, miten löydän lukemani kirjat, miten saan kuulla niistä ja miksi päätän lukea ne. No, David Nichollsin nimi on vilahdellut julkisuudessa säännöllisesti One Dayn julkaisusta lähtien. Itse tosin kuulin Nichollsista ensimmäisen kerran juuri Starter for Tenin vuoksi: siitä nimittäin tehtiin vuonna 2006 elokuvaversio, jossa nähdään mm. James McAvoy, Benedict Cumberbatch ja Mark Gatiss. Ja koska kannatan alkuperäisteoksen lukemista ennen elokuvan katsomista, päätin hankkia käsiini Starter for Tenin.

Ja oli kuulkaa melkoista juhlaa, kun löysin käytetyn painoksen koulun läheisestä divarista kahdella eurolla. Hyvässä kunnossa olevan kirjan etukanteen oltiin painettu lehtien arvioita: "Painfully funny" - Elle, "Hugely entertaining" - Daily Mail. En välttämättä luottaisi satavarmasti kumpaankaan lehteen kirja-asioissa, mutta hitto soikoon, oikeassa olivat.

Olen nimittäin saattanut katkaista pari kylkiluuta tai vähintään venäyttää pallealihaksen nauraessani.

Starter for Ten on tarina Brianista, kahdenkympin kynnyksellä olevasta nippelitietonörtistä, joka lähtee kotoaan yliopistoon opiskelemaan englantilaista kirjallisuutta. Brian rakastaa niin Dickensiä kuin Waughiakin, mutta kirjallisuuden sijasta mielessä pyörivät suuremmat ongelmat - bileet, ulkonäkö ja etenkin eräs ihana tyttö, joka näyttää blondilta Kate Bushilta. Ihan kuin tässä kaikessa ei olisi tarpeeksi pohdittavaa, Brian päättää liittyä yliopiston tietokilpailujoukkueeseen, sillä hän muistaa viettäneensä parhaat hetket monta vuotta sitten edesmenneen isänsä kanssa katsoen yhdessä yliopistojen välistä tietovisaa, University Challengea. Ja kun joukkueeseen liittyy se sama tyrmäävän upea Kate Bush-look-a-like, asiat mutkistuvat vielä entisestään... 

Joo, olen surkea kuvailemaan kirjojen tapahtumia, okei? Helpointa olisi ollut ehkä vain sanoa, että Starter for Ten on melko tyypillinen kasvutarina, unohtamatta hullunhauskoja töyssyjä matkan varrella. Nichollsin teksti on kuplivan eloisaa, dialogi älykästä ja sujuvaa. Henkilöhahmoihin joko rakastuu tai niitä inhoaa: itse ihastuin silmittömästi Rebeccaan, mutta olisin koska tahansa vetäissyt tuolin Patrickin alta. Ja sitten se hauskuus... Minun oli välillä pakko laskea kirja hetkeksi käsistäni ja pitää kolmen minuutin hirnumiskohtaus, jonka aikana en meinannut saada henkeä ja vesi virtasi silmistä. Tukehtumisvaaraa aiheuttavien naurukohtauksien lisäksi kirja herätti minussa muitakin suuria tunteita, useimmiten aivan pohjatonta myötähäpeää. Sieluun sattui kuitenkin vain hetken, sillä parin lauseen kuluttua ulvoin taas naurusta ja kipu siirtyi aivan toisiin paikkoihin, yleensä keskiruumiin sisäelimiin. Koomisuudestaan huolimatta Starter for Tenissä on kuitenkin myös vakavampia teemoja, eikä kyseessä ole suinkaan pelkkä hupikirja.

Kirja on yksinkertaisesti ilmaistuna ihan mahtava. Olen lukenut muutamia hieman pettyneitä arvioita Starterista, sillä useat ovat kuulemma aloittaneet Nicholls-lukemisensa eeppisestä One Daysta ja pettyneet, kun saman kirjailijan aiempi teos ei olekaan mikään vuosisadan rakkaustarina. Minusta Starter on kuitenkin käsittämättömän hauska (kuten taisi jo tulla sanottua), lämmin ja järkevä teos, jonka pariin palaan taatusti silloin, kun kaipaan piristystä elämääni. Ja miksen muulloinkin.

(Monet Starter for Teniin pettyneet eivät ole kenties myöskään pystyneet samaistumaan päähenkilöön, mutta kuulkaas, minulta se kävi vähän liiankin helposti. Olen todellinen turhan tiedon mestari ja yleisesti ottaen melkoinen surkimus elämässä yleensä, ja tuntui, että jotkut kohdat oli kirjoitettu minua silmällä pitäen. Kuten tämä, jonka heti luettuani kiirehdin skannaamaan.)


Joo. Itselleni tuli Starter for Tenistä etäisesti mieleen Nick Hornby ja High Fidelity, vaikka noiden kahden kirjan päähenkilöt eroavat toisistaan huomattavasti. Yhtäläisyydet taitavat löytyäkin enemmän yleisestä tunnelmasta, ja ehkä siitä, että lisään Starter for Tenin High Fidelityn seuraksi listalle "kirjat, joita voin suositella kenelle tahansa missä tahansa".

David Nicholls - Starter for Ten
Hodder and Stoughton, 2003
376 sivua

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Kauniina kuolleet

Olen lukenut viime aikoina ihan käsittämättömän hyviä kirjoja. Siis sellaisia, että välillä on pakko laskea kirja käsistä ja yksinkertaisesti fiilistellä.

Yksi näistä kirjoista oli Jeffrey Eugenidesin Virgin suicides. Olin jo pidemmän aikaa halunnut tutustua kirjailijan tuotantoon, varmaan suunnilleen siitä asti, kun ensimmäisen kerran kuulin Middlesexistä, mutta koska joku oli jo lainannut sen kotipaikkakunnan kirjastosta, päädyin Virgin suicidesiin. Eipä tässä mitään, pohdin itsekseni. Olen ollut aina ihastunut Sofia Coppolaan ja Kirsten Dunstiin. (Jälkimmäiselle minulla ei ole mitään selitystä. Kirsten Dunst on vaan niin ihana. En ole ikinä tavannut ihmistä, joka ajattelisi kanssani samalla tavalla. Tuttavapiirini on yleensä kehunut häntä parhaimmillaan ärsyttäväksi.)

Kirja on pyörinyt kiitettävästi mediamyllytyksessä, mutta yllättävää sinänsä, en tiennyt siitä mitään etukäteen. Toisaalta, kuinka paljon juonipaljastuksia on kirjassa, jonka ensimmäisellä sivulla tehdään äärimmäisen selväksi, että kirjan päähenkilöt todellakin tappavat itsensä.


Puhuessani viidestä Lisbonin perheen utuisesta, kauniista ja tavoittamattomasta tyttärestä käytin sanaa "päähenkilöt", vaikka asia ei oikeastaan (oikeasti) ole näin. Kirja on kerrottu suorastaan nerokkaasti paljastamatta kertojan henkilöllisyyttä: hän puhuu aina epätarkoista meistä, eikä lukija voi täysin tietää, keistä oikein on kysymys. Itse määrittelisin "heidät" karkeasti naapurin pojiksi, jotka tarkkailevat vierestä Lisbonin perheen arkea. Tai ehkä pikemminkin epä-arkea, sillä perheessä on jotain hieman erikoista, niin poikien kuin minunkin mielestäni. (Meinasin ensin yleistää "lukijan mielestä", mutta enhän minä tiedä, mitä te muut Lisbonin perheestä ajattelette.)

Toki kirja kertoo osittain tästä itsetuhoisesta lapsikatraasta, mutta se on oikeammin tarina pienen kylän porukasta, joiden koko elämä on rakentunut yhden kiintopisteen ympärille. Sen kadotessa koko idylli alkaa hajota, ja kylän pojat saavat loppuelämänsä keräillä omituista todistusmateriaalia ja yrittää niiden avulla selvittää, mitä oikeastaan tapahtui ja miksi.


Virgin suicides on mainio esimerkki kirjoista, joista tapahtuu todella paljon tapahtumatta juuri mitään. Juonta kuljettaa eteenpäin Eugenidesin tyrmäävän ihastuttava kirjoitustyyli. Eugenides voi käyttää rumimpia tuntemiani sanoja ja saada ne kuulostamaan maailman kauniimmalta runoudelta. Hassua. (Osa kunniasta kuuluu tässä suhteessa varmasti suomentajalle - olen harvoin törmännyt näin osuvaan käännökseen.) Hassua on myös kaikkien henkilöhahmojen etäisyys. Lukija saa tietää heistä hyvinkin paljon, mutta kuitenkin liian vähän oppiakseen tuntemaan heidät kunnolla. Kertoja ikäänkuin olettaa, että lukija tuntee jo hänen piirinsä ja kaikki siihen kuuluvat. Suuria juonenkäänteitä saatetaan ohittaa tyynesti, "kyllähän te tästä jo tiedätte"-sävyyn.

Kirjassa ei ole turhia selityksiä, ratkaisua tai kritiikkiä, eikä masentava aihekaan tee kirjasta synkkää tai melankolista. Se on tarina nuoruuden ja aikuistumisen mysteereistä, mausteenaan hengiltä rutistettuja pehmoleluja, boolin tahmaama lattia, huulipunahylsyjä, hautausurakoitsijoiden lakkoja ja unelmointia. Suosittelen.

(Ja vähänkö odotan, että pääsen näkemään tän elokuvan, se näyttää niin ihanasti kuvatulta!)

Kuvat täältä ja täältä.)

Jeffrey Eugenides - Virgin Suicides : Kauniina kuolleet
(The Virgin Suicides, 1993)
Otava, 2003
suom. Juhani Lindholm
287 sivua

Poika ja sen hevonen sodassa

Vietin eilen aikaa yhden ystävän kanssa Helsingissä (oli mukavaa). Oltiin sovittu tapaaminen kolmeksi, mutta tietysti heräsin jo seitsemältä aamulla! Päätin lähteä liikkeelle aikaisemmin kuin oli tarkoitus ja käydä aamupäivästä elokuvissa.

Monet ovat varmasti eri mieltä (kuten aina), mutta minun mielestäni tämä kevät on ollut elokuvien osalta hienoa aikaa. Joka viikko teattereihin on tullut ainakin yksi leffa, jonka olen halunnut käydä katsomassa. Tänä lauantaina ajattelin vilkaista A Dangerous Methodin, sillä Keira Knightley on mun mielestä iiiihana. (Ainakin tästä valitettavan suuri osa tuttavapiiristäni on eri mieltä. Te, jotka tuomitsette Keiran jonkin Pirates of the Caribbeanin perusteella, katsokaa vaikka Atonement. Jos Keira on vielä senkin jälkeen mielestänne huono näyttelijä, okei. Sitten olemme vain eri mieltä.) Ko. leffa meni kuitenkin vähän huonoon aikaan, joten ostin hetken mielijohteesta lipun Sotahevoseen. 

Tarkoitukseni oli mennä katsomaan se jo ajat sitten maaliskuun alussa. Minusta oli aika hauskaa, että Finnkino päätti tuoda teattereihinsa kaksi Benedict Cumberbatchin sivuroolileffaa samana päivänä (toinen oli tietenkin upea Tinker Tailor Soldier Spy, jonka kävin katsomassa heti ensi tilassa. Siitäkin pitäisi ehkä joskus sanoa sananen.) Sotahevonen meni kuitenkin aina jotenkin tyhmään aikaan, ja vaikka muutaman kerran varasin siihen liput, jokin este aina ilmestyi tai väsymys yllätti ja niinpä sen katsominen jäi.

Istuessani Kinopalatsin pehmeillä penkeillä mietin hölmönä, että tässä sitä nyt ollaan menossa katsomaan heppaleffaa. Mitähän 10-vuotias Emma sanoisi? (Vastaus: varmaan kiljuisi riemusta. Olin äärimmäisen nolo heppafani.) 18-vuotias Emma meinasi kiljua riemusta, kun näki ensimmäistä kertaa elokuvateatterissa Hobitin trailerin. Saisinko matkustaa pikakelauksella ensi joulukuuhun, kiitos?

Ja hei, voiko supertunteellinen ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva ja noin miljoonalla ihanalla brittitähdellä maustettu elokuva olla huono? Ei ainakaan tällä kertaa. Leffa suorastaan haisi rahankäytöltä: puitteet olivat ihan uskomattomat. Musiikista vastasi John Williams, joka teki jälleen kerran upeaa työtä. Teknisesti kaikki olikin jälleen erinomaisesti, ja elokuva saikin viisi teknistä Oscar-ehdokkuutta. Ohjaaja Steven Spielberg tunnetaan näyttävistä Hollywood-leffoistaan, ja luottohenkilöni Wikipedia luonnehtii herraa yhdeksi maailman menestyneimmäksi elokuvantekijäksi. Sotahevonen tuntuu Spielbergin parin muun henkeäsalpaavan upean teoksen rinnalla kuitenkin jonkin sortin välityöltä - visuaaliselta taidonnäytteeltä, johon on saatu kulumaan paljon rahaa ja resursseja. Juonellisesti elokuva jää kuitenkin vähän köyhäksi - tai sitten se yrittää liikaa, ja ylittää sopivan tunteellisuuspläjäyksen rajat.

Tämän kuvan funktio on ainoastaan ilmoittaa, että Emily Watson on mun mielestä iiiiiiiihana.

 Elokuva kertoo maalaispoika Albertista, jonka isä ostaa huutokaupasta liian kalliin hevosen. Ja vielä ratsun, eikä perheen oikeasti tarvitsemaa kyntöjuhtaa! Albert kuitenkin rakastuu heppaan ensi silmäyksellä ja lupaa kouluttaa siitä malliyksilön. Ylläripylläri, Albertista ja hevosesta (jolle annetaan nimeksi Joey) tulee erottomattomat. Kunnes sota ja talousvaikeudet koittavat, ja isä myy Joeyn upseerille. (En ole ennen ollut mikään Tom Hiddleston-fani, sillä olen melko epäaktiivinen Marvel-scenessä enkä ollut nähnyt jätkää yhdessäkään leffassa. Nyt voin ilokseni onnitella Hiddlestonia: hieno roolisuoritus! Hienosti sivuroolejaan näyttelevät myös lempparini Emily Watson, David Kross, Eddie Marsan ja Benedict Cumberbatch.) Tästä alkaa hevosen raskas tie läpi ensimmäisen maailmansodan. Aina silloin tällöin näytetään myös Albertin elämäntilannetta ja kaipuuta hevosestaan. Katsoja jännittää, pääseekö kaksikko enää ikinä nauttimaan leppoisasta maaseudusta ja tuoreen heinän tuoksusta.

Benedictillä on aika charmikkaat viikset, mutta voi pojat kun ne mokomat peittivät herran uskomattoman ylähuulen. :(
Hienoja teemojahan tässä käsitellään: ystävyyttä, urheutta, periksiantamattomuutta, sodan mielettömyyttä, bla bla blaa... Kuten sanoin, elokuva on välillä jopa liian tunteellinen, mutta toisaalta normikatsojiin se varmaan tehoaa: minä vuoroin hymyilin suu korvissa ja itkin hysteerisesi.

Eniten minua hätkähdyttivät äärimmäisen realistisesti kuvatut taistelukohtaukset. Muistin jälleen kerran, että hitto soikoon, tällaista on oikeasti joskus tapahtunut, tällaista on kirjoitettu historiankirjoihin. Itken melkein poikkeuksetta elokuvateatterissa, mutta tämä saattoi olla ensimmäinen kerta, kun suoranaisesti vollotin. Elokuvan alkupuolella on kohtaus, jossa Benedict Cumberbatch johtaa joukkojaan yllätyshyökkäykseen saksalaista leiriä vastaan. Ratsastavista englantilaisista leikataan saksalaisten telttoihin, joissa partaa ajavat nuorukaiset kuulevat kavioiden kopinan ja katsovat toisiaan kauhuissaan ja neuvottomina. Ja Emma purskahtaa lohduttomaan, kovaääniseen itkuun. Sama toistuu säännöllisin väliajoin.

Vaikka elokuva on yleisvaikutelmaltaan ehkä hieman lattea, on siinä joitain uskomattoman hienoja kohtauksia. Salissa itkua tuhertaessani mielessä kävi välillä, että jos kaikki näkisivät tämän elokuvan ja ymmärtäisivät, mistä on kyse, maailman pahuus laskisi aika monta prosenttiyksikköä. (Tai sitten ei.)

(Kuvat täältä ja täältä.)

Äärimmäisen lähelle

Sain viime jouluna lahjaksi kahdeksan ilmaislippua Finnkinoon, joten tänä keväänä on tullut käytyä ahkerasti elokuvissa! Olen päättänyt patistaa itseäni kirjoittamaan useammin, joten taidankin nyt naputella pari sanaa viime viikon elokuvakäynneistä.

Blogiani aiemminkin lukenut henkilö on saattanut huomata, että olen pikkaisen rakastunut Jonathan Safran Foeriin. Kun viime syksynä kuulin, että yhdestä kaikkien aikojen lempikirjoistani, Extremely Loud & Incredibly Closesta, on tulossa elokuvaversio, olin kaikkea muuta kuin iloinen. Ok, cast vaikutti ihan sopivalta, vaikkei näyttelijöiden ulkonäkö vastannutkaan lainkaan omia kuvitelmiani. Tykkäilen kuitenkin paljon Tom Hanksista (onko täällä joku, joka ei?) eikä minulla ole antipatioita Sandra Bullockiakaan kohtaan. Eniten minua huolestutti Oskarin rooliin palkattu Thomas Horn, sillä kuinka usein lapsi pystyy uskottavasti näyttelemään isänsä menettänyttä aspergerpoikaa?

Yritän kuitenkin aina hillitä negatiivista palautetta ainakin siihen asti, kun olen tutustunut teokseen. Niinpä varasin liput heti ensi-iltaan, sillä pitihän tuo leffa käydä katsomassa.

Kas, avain! Mutta mihin lukkoon se sopii?
Ja voi jumpe, kun Alexandre Desplatin sävellys lähti pyörimään, minä aloin itkeä lähestulkoon hysteerisesti. Alkuteksteistä saakka elokuva näytti kertakaikkisen upealta: kaikki kuvakulmat, värit ja asettelu olivat äärimmäisen harkittuja. Ohjaaja Stephen Daldry on tunnettu tunteellisista ja ajatuksia herättävistä elokuvistaan, ja herran toinen teos Lukija (jonka vihdoin pari viikkoa sitten katsoin) on mahdollisesti yksi hienoimmista kirjaelokuvista koskaan. Epäluulot Thomas Hornin näyttelijäkyvyistä olivat poissa alta nanosekunnin, poika on ihan mieletön! Muutkin näyttelijät istuivat rooleihinsa hyvin ja aidosti.

Elokuvantekijät eivät unohtaneet Oskarin rauhoittavaa tamburiinia, mistä oli hyvin iloinen. Oskarin "aina valkoisille vaatteille" huitaistiin kintaalla, mutta se ei suuremmin haitannut.

Teknisesti suoritus oli kerrassaan upea, eikä minulla ole mitään valitettavaa siltä puolelta. Tietenkin jotain tärkeääkin pitää automaattisesti jättää pois, kun yli kolmesataasivuista kirjaa sovitetaan valkokankaalle, mutta ELIC:n tekijät olivat keksineet todella nokkelia ratkaisuja, joiden avulla elokuvaan saatiin mahtumaan mahdollisimman paljon. Tärkeimmät teemat esiteltiin hyvin, ja valtavasta tunteellisuudestaan huolimatta elokuva ei yltynyt pateettiseksi. 

Voin siis täten iloisesti ilmoittaa, että maailman parhaasta kirjasta oltiin saatu muokattua oikein hieno elokuvaversio. Propsit tekijätiimille.

(Tosin täytyy vielä muistuttaa, että vaikka elokuva oli hyvä, niin alkuperäisteos on PAKKO lukea. Mieluusti ennen elokuvan katsomista.)

Hups, tulipa tästä pitkä! Taidan kirjoittaa toisen elokuvajutun sittenkin eri postaukseen.

(Kuvat täältä ja täältä.)

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Sinne ja takaisin

Aloitin tämän kirjoittamisen Virossa, mutta jätin sen sitten kesken parin viikon ajaksi. Tänään päätin naputella loppuun.

Hupsista, en olekaan kirjoittanut pieneen ikuisuuteen! No, nyt, ylioppilaskirjoituksen odotellessa eteisessä (ovien kolkuttelu on jo menneisyyttä…), on varmaankin hyvä taas aloittaa.
Yksi suurimmista haaveistani on oppia joskus ottamaan tarpeellinen ja sopiva määrä sopivia kirjoja mukaan ulkomaille. Niinä vuosina, joina olen itse oman matkalaukkuni pakannut, olen joka kerta virheellisesti arvioinut oman lukuintoni. Tai sen, mitä haluan lukea. (Ihan totta, nainen, miten ois se ekirjan lukulaite?)

Olen asustellut yksin Pärnussa lähemmäs kuukauden. Funktio tässä oli absoluuttinen lukurauha yo-kirjoituksiin, ja hyvin siinä on onnistuttukin. Kotoa lähtiessäni mietin tarkkaan, mikä olisi sellaista kivaa luettavaa, johon voisin syventyä koulukirjojen lomassa. Päädyin noin tuhanteen ja yhteen E. M. Forsterin essee- ja novellikokoelmaan sekä herran elämänkertaan.

Ja arvatkaas mitä, en ole lukenut niistä ainuttakaan. En vain osannut päättää, mistä aloittaa, joten pääosin lueskelin vain koulukirjoja ja satunnaisia kämpästä löytyneitä Kodin Kuvalehtiä. Jösses. Tukalat oltavat alkoivat, kun mieleeni pulpahteli kirjoja, joita niinku oikeesti oisin halunnut lukea, mutta jotka nököttivät kotona kirjahyllyssä.

Siinä vaiheessa, kun siteerailin ääneen Tolkienia kauppamatkalla, tulin siihen tulokseen, että nyt saa perhana riittää. Marssin kirjakauppaan ja ostin mielettömän kauniin, Alan Leen kuvittaman painoksen Hobitista. Minun teki kyllä (ja tekee kyllä vieläkin) mieli lukea Sormusten herraa, onhan siitä jo vuosi kun sen viimeksi luin, mutta kirjahyllyssäni on siitä sen verran monta painosta, etten kehdannut ostaa taas uutta. Järkeilin, etten omista Hobittia englanniksi, eikä se painos, joka minulla on, kuulu varsinaisesti minulle. Ja hei, ehkä elämäni ensimmäistä kertaa voisin kokeilla lukea nuo kaksi kirjaa kronologisessa järjestyksessä. Tosin, kaikki lisäsyyt olivat vain turhaa ekstraa, yhtäkkinen himoni Tolkienin teoksia kohtaan ei jättänyt paljon valinnan varaa. Olisin ostanut kirjan, vaikka kaikki Skotlannin jalkapallofanit olisivat kieltäneet ja uhanneet kävellä päältäni tai heitellä kivillä.

Säännöstelin aika runsaasti, käytin kokonaiset kolme päivää Hobitin lukemiseen. Vihdoin tänään iltapäivällä kirja alkoi oikeasti lähestyä uhkaavasti viimeistä sivua, ja vaikka kuinka toivoin, että se jatkuisi ikuisesti, niin eihän siinä niin käynyt. Ei ihan hirveästi tarvinnut käyttää aikaa siihen, että olisin miettinyt, että miksikäs se herra Tolkien nyt onkaan meikkiksen lempikirjailija. MIES ON NERO.

Säännöllisin väliajoin pysähdyin miettimään, että voi jumpe, tämä on tarkoitettu lastenkirjaksi, ja silti tämä on yksi maailmankirjallisuuden hienoimpia teoksia. Huomasin jopa miettiväni, että melkein haluaisin sittenkin tulevaisuuden elämääni oman lapsen, ihan vain sen takia, että voisin lukea hänelle Hobittia ääneen. Yritän nyt kuumeisesti miettiä, miten voisin kuvata kyseisen kirjan mestarillista upeutta parillakymmenellä lauseella. Voi apua.

1. Kieli. Minun oli välillä yksinkertaisesti pakkoa lausua sivukaupalla Hobittia ääneen, koska sen kieli on vain niin kertakaikkisen ihanaa. Tolkienin kaikki lauseet muodostavat yhden, suuren runon, joka lumoaa lukijan totaalisesti. Pari kaveria, jotka eivät ole aivan Tolkienin neroutta ymmärtäneet ja ovat jättäneet mm. Tarun lukemisen kesken, ovat sanoneet, etteivät jaksa lukea sivukaupalla kuvausta jostain vuorimaisemasta tai kaislojen havinasta. Minä olen aina pohtinut, että missä hitossa ne kavereiden mainitsevat kohdat ovat, kun en ole itse niihin koskaan törmännyt. Mutta se johtuu varmaankin siitä, että mielestäni Tolkienin kielenkäyttö on jotain ihaninta maailmassa. Hitsi, herra olisi varmaan osannut kirjoittaa puhelinluettelonkin siihen muotoon, että minä lukisin sitä suuriin tunteisiin pakahtuen. Kaikki, mitä Tolkien kirjoittaa, on kuin viimeiseen nuottiin ja taukoon asti tarkoin hiottua musiikkia: se täyttää korvat mitä ihanimmilla sulosävelillä, ripottelee sinne tänne pieniä, hengästyttävän kauniita melodianpätkiä ja jättää silti tilaa myös omalle mielikuvitukselle ja haaveille.

2. Henkilöhahmot. Minun oli välillä pakko myös keskeyttää lukeminen ihan vain sen takia, että meinasin saada yliannostuksen hahmojen ihanuudesta. Säännöllisin väliajoin suljin kirjan kannen vuodattaakseni pitkiä rakkaudentunnustuksia Bilbo Bagginsille, Gandalfille, Beornille, Balinille ja monelle muulle. Tolkien tuntee hahmonsa täydellisesti ja kirjoittaa niistä niin elävästi, että lukija oppii itsekin tuntemaan hahmot henkilökohtaisesti. Ehkä minä olen taas se outo, mutta aina kirjaa lukiessani ystävystyn hahmojen kanssa uudestaan, jaan heidän ilonsa, surunsa ja ongelmansa ja tiedän, miltä heistä tuntuu. Voi vitsi että olin taas ylpeä, kun Bilbo livahti yöllä neuvottelemaan Bardin ja Thranduilin kanssa, se on sitten aina niin fiksu kaveri. Jos se sattuisi joskus piipahtamaan kylässä, tietäisin onneksi, millaisesta teestä ja kakusta se tykkää. Öh.

3. Miljöö. (Muistatteks, kun ala-asteella pidettiin kirjaesitelmiä ja ope teki aina listan asioista, joita niissä piti käsitellä? Mä en ikinä tiennyt mitä hemmettiä tarkoitti miljöö.) Yleensä, kun puhun Tolkienista, tunnen suurta tarvetta tehdä selväksi, etten mä oikeasti ole yhtikäs yhtään kiinnostunut fantasiakirjallisuudesta. Sain siitä ala-yläasteen vaihdoksessa yliannostuksen, ja jos jossain vilahtaa jotain satuhahmoja ja sellaista niin alan vääjäämättä haukotella. Ai niin, paitsi silloin, kun kyse on Tolkienista. Kun Tolkien kirjoittaa kääpiöistä, peikoista ja hiisistä, Emma on täysillä mukana ja haluaa kuulla lisää. Välillä Emma pohdiskelee, milloin moiset kuolivat sukupuuttoon ja mitä jos niitä onkin vielä olemassa, missä päin ne asuvat? Niin, tiedän. Mutta Tolkien nyt saa satuolennoistakin niin himputin todentuntuisia. Kun puhutaan Sumuvuorista, tiedän tasan tarkkaan, missä ne sijaitsevat ja millaista siellä on. Taas Tolkienin kieli johtaa siihen, että sekoitan tarun todellisuuteen ja uskon paikkoihin, joita ei oikeasti ole olemassa. (Vai onko?)

4. Ja sitten ne tapahtumat. Hobitti on melko lyhyt kirja, ja silti siihen on ahdettu aivan uskomaton määrä juonenkäänteitä ja yllätyksiä. Jälkikäteen alkaa miettiä, että oliko niitä jopa liikaa – täytyikö matkalle mahduttaa niin monta välietappia? Ja kuulkaa, kyllä täytyi. Harvoin törmää ns. lastenkirjaan, jossa hahmojenkehitys tapahtuu näin aidosti ja ihastuttavasti. Monet juonenkäänteet selittävät myös paljon tulevasta, onhan Hobitti Sormusten herran ennakkonäytös. Kirjaa lukiessa ei voi olla huomaamatta, kuinka taitavasti ja hienovaraisesti Tolkien on rakentanut koko eeppisen fantasiamaailmansa, kuinka tarkasti historia kulkee ja kuinka kaikelle löytyy perusteltu selitys, olematta kuitenkaan ennalta arvattava tai jättämättä lukijaa kylmäksi.

Joo, tämänkin tekstin olisi voinut kaiketi tiivistää siten, että Tolkien on mun lempikirjailija ikinä ja rakastan tasan kaikkea, mitä se mies on kynänsä päästä paperille rykäissyt. Jos ette ole Hobittia vielä lukenut, niin tehkääpä se heti – se ei ole edes pitkä tai vaikealukuinen.

J. R. R. Tolkien - The Hobbit, Or There and Back Again
Harper Collins, 2008
384 sivua