tiistai 6. syyskuuta 2011

162 miljoonaa lukkoa, yksi avain

Millainen mahtaa olla olo, kun on saanut luettua ehkä maailmankaikkeuden upeimman kirjan?

No, uskon tietäväni vastauksen. Luin nimittäin juuri äsken Jonathan Safran Foerin Extremely Loud & Incredibly Closen loppuun.

Sain kirjan omakseni jo viime toukokuussa, mutta aloitin sen lukemisen vasta toissapäivänä. Sunnuntain Hesarissa otettiin varaslähtö syyskuun 11. päivän kymmenvuotismuistopäivään, ja D-osa oli täynnä WTC-asiaa. Lehteä lukiessani päätin yhtäkkiä aloittaa EL & IC:n lukemisen, sen tapahtumat kun liittyvät olennaisesti kyseiseen tragediaan.



Seuraavat päivät istuin nenä kirjassa. Sivulta 5 asti olin melko varma, että kyseessä olisi paras kirja ikinä, sivulle 12 päästyäni uskoni sen kuin lujeni ja sivulla 30 olin vakuuttunut asiasta. En tiennyt, pitäisikö minun yrittää säästellä kirjaa, jotta saisin nauttia sen tunnelmasta mahdollisimman pitkään, mutta lopulta en enää malttanut ja luin kirjan viimeiset parisataa sivua yhdellä istumalla.

Tarinan päähenkilö on Oskar, 10-vuotias asperger-poika (tätä ei tosin sanota suoraan, mutta uskon tuntevani merkit lähes 20 vuoden kokemuksella...), jonka isä on kuollut kaksi vuotta aiemmin World Trade Centerin tuhossa. Eräänä päivänä Oskar löytää isänsä vaatekaapista merkillisen avaimen. Mutta minkä New Yorkin 162 miljoonasta lukosta se aukaisee? Tästä alkaa Oskarin tutkimusmatka New Yorkin lähiöissä, jonka tarkoituksena on ratkaista hänen isänsä jälkeenjättämä arvoitus.

Olen jo aiemmin aavistellut, että englannin kieli on kehitetty Jonathan Safran Foeria silmällä pitäen, ja nyt olen varma siitä. Kirja on kuin musiikkia, sen sanoista muodustuu lauseiden ja virkkeiden kautta säveliä ja melodioita. Säännöllisin väliajoin Foer jättää kieliopin ja kirjakielen säännöt täysin huomioimatta ja keskittyy pelkästään tunteiden ja ajatusten kuvaamiseen. Kielestä tulee vain välttämätön työkalu, jonka tarkoituksena on välittää viesti lukijalle, ja vaikka epämääräisen kielen luulisi karsivan ilmaisun kauneutta, vaikutus on juuri päinvastainen.

Itse tarina on riipaisevan aito, inspiroiva, mykistävä, satuttava, riemastuttava, koukuttava, traaginen, hauska, liikuttava... Yksinkertaisesti kaunis. Se on täynnä elämän pieniä iloja ja samalla sydäntäsärkevää tuskaa. Ensimmäisessä persoonassa kirjoittava Foer pääsee hämmästyttävän uskottavasti jokaisen henkilöhahmonsa pään sisään, ja näin lukija pääsee tutustumaan heihin kaikkiin henkilökohtaisesti. Kirjan lopullinen sanoma on taas jotain niin uskomattoman upeaa, että jokaisen on koettava se itse: tällä hetkellä on sellainen olo, että minulla on vastaus jokaiseen kysymykseen ja että voin kuolla huomenna onnellisena ihan rauhassa. Sellainen olo, että kaikki on tärkeää, eikä mikään kuitenkaan merkitse mitään. Ja että koskaan ei ole liian myöhäistä, paitsi aina. Päällimäinen tunteeni on kuitenkin puhdas onni: minä olen olemassa, kaikki on yhtä suurta arvoitusta, ja minä saan ratkaista sitä aivan itse.



Ihaninta kerronnassa on Foerin tapa ripotella pieniä mysteerejä ympäriinsä. Oikeastaan lukija luulee saaneensa vastauksen niihin heti kysymykset luettuaan, ja vasta loppullisen vastauksen löytyessä yhtäkkiä ymmärtääkin, kuinka hienovaraisesti kaikki oli rakennettu ja mikä olikaan sen merkitys. Ratkaisut paljastetaan onneksi juuri oikeaan aikaan, silloin, kun lukija niitä vähiten odottaa.

Vuodenvaihteessa leffateattereihin pitäisi kuulemma ilmestyä elokuvasovitus tästä mahtavuudesta, mutten ole aivan varma, haluanko edes nähdä sitä. Tästä kirjasta ei ole mahdollista tehdä elokuvaa, joka yltäisi alkuperäisteoksen tasolle. Extremely Loud & Incredibly Close on nimittäin täydellinen mestariteos, johon joka ikisen tulisi tutustua.

(Kuvat täältä ja täältä.)

Jonathan Safran Foer - Extremely Loud & Incredibly Close
Penguin Books, 2005
326 sivua

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Mäkin oon sen jonkun koirajutun lukenut.

Nyt on taas sellainen olo, että haluan vain kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Joten tässä sitä ollaan.

Nuhtelin itseäni kesän alussa siitä, etten ollut Holmes-faniudestani huolimatta saanut vieläkään aikaiseksi lukea The Hound of the Baskervillesia. Olin onnistunut tiedostomattomasti välttelemään kyseisestä kirjaa, enkä todellakaan tiedä syytä siihen. Jotenkin minua kauhistutti ajatus siitä, että se on se luultavasti tunnetuin teos Sir Arthur Conan Doylelta. Suuri osa sellaisistakin ihmisistä, jotka eivät edes erityisemmin mestarisalapoliisista tykkäile (Inhoan muuten tuotakin ilmaisua, mutta enpä ole vielä törmännyt itseäni miellyttävään käännökseen ammatista consulting detective.), ovat lukeneet tarinan. Olen myös yllättävän usein löytänyt itseni tilanteesta, jossa kerrottuani hieman ylitsepursuavasta rakkaudestani Sherlock Holmesia kohtaan puhekumppani vastaa: "Joo, oon mä sen minkä jonkun koirajutun lukenut."

Eipä ollut riemulla rajaa kun tapaus toistui jälleen kerran toissaviikolla ja elämäni ensimmäistä kertaa minulla oli tilaisuus vastata: "The Hound of the Baskervillesin? Ihanaa, se on yksi mun suosikeista!"

Otin Baskerivillen koiran mukaan Englantiin matkalukemistoksi ihan vain sen vuoksi, että se sattui olemaan yksi kevyimmistä kirjoista kirjahyllyssäni. Oma versioni on Penguin Booksin minimaalinen nide, jonka ostin Akateemisesta muutamalla eurolla kesäloman ensimmäisenä päivänä. Tässä vaiheessa elämää kirja on ihan järkyttävässä kunnossa. Se toimi erinomaisena viihdykkeenä bussi-, lentokone-, metro- ja junamatkoilla, lounastauoista nyt puhumattakaan, ja lisäksi minulla on kohtuullisen yököttävä tapa alleviivata suosikkikohtiani halvoista painoksista. Joten. Hyvällä tuurilla se näyttää vain siltä, että sitä on rakastettu.

Koska minä todellakin rakastan sitä. Hound nousi heti 'parhaat Sherlock Holmes-tarinat'-listani hopeasijalle ja minua melkein ketuttaa, etten lukenut sitä jo aiemmin. Kaikilla on varmaan jonkinsorttinen kuva Houndin tapahtumista, joten en pitkästytä teitä köykäisillä tiivistysyritelmilläni, varsinkin, kun kirjan tapahtumista on melkoisen vaikeaa kertoa spoilaamatta mitään. Kaikki pienetkin yksityiskohdat nimittäin kytkeytyvät toisiinsa tarkasti ja punovat arvoituksen, jonka veroiseen en ole aiemmin törmännyt.

On hassua ajatella, että Doylen teokset miellettiin aikanaan melkoiseksi hömpäksi. Ja no, eiväthän dekkarit vieläkään kuulu mihinkään kirjojen aatelisiin, niitä pidetään sellaisena mukavana lomalukemisena. Jopa minä huomaan joskus ajattelevani, että nytpä lukaisen jotain kevyttä ja viihdyttävää ja nappaan Doylea hyppysiin. Ääliömäistä, sillä Doyle on yksi keksiliäimmistä tietämistäni kirjailijoista, ja loistavan kirjoitustavan vuoksi sivut kääntyvät kuin itsestään. Huomasin pian valitsevani tietynlaisia metroreittejä vain sen takia, että saisin luettua Houndia mahdollisimman paljon eteenpäin. Ja kun lopulta luin viimeisen sivun täpötäydessä metrossa Picadillylla, hymyilin kliseisesti kuin hangon keksi ja herätin hämmästyneitä hymynpoikasia myös kanssamatkustajissa.

Pidän Houndissa erityisesti siitä, että suuren osan ajasta Watson ja Holmes toimivat erillään. Kirjan jälkeen on suorastaan mahdotonta pitää yllä sitä surullisen kuuluisaa stereotypiaa John H. Watsonista, sillä Holmesin loistaessa poissaolollaan Watson pääsee ansaitsemaansa valokeilaan. (Älkää käsittäkö minua väärin, minä todellakin rakastan Holmesin hahmoa! Mutta Watsoniin suhtaudutaan välillä todella hölmösti, aiheesta mm. tämä mahtava sarjakuvastrippi.) Ja tietysti parin iloinen jälleennäkeminen liikutti minua sydänjuuria myöten, saatoin tuhertaa itkua julkisissa kulkuneuvoissa, koska hei, Holmes ja Watson nyt vaan toimivat paremmin tandemina. :D

Mitä minä tällä halusin sanoa: jälleen kerran tuli todistettua, etteivät klassikot ole klassikoita turhaan ja että Sir Arthur Conan Doyle on ässä. Etsikää tekin käsiinne tämä koirajuttu, jos ette ole sitä vielä lukeneet!

Ps. Aloitin tänään vihdoinkin Jonathan Safran Foerin Extremely Loud & Incredibly Closen. Oon lukenut vasta parikymmentä sivua, mutta voi kiesus. Lukekaa se heti.


Sir Arthur Conan Doyle - The Hound of the Baskervilles
Penguin Books, 1996
(Alk. 1902)
174 sivua

Uusi suosikki

Minulla saattaa olla uusi lempikirjailija. Hänen nimensä on Christopher Isherwood. Olen tosin lukenut vain yhden hänen lukuisista kirjoistaan, joten en voi olla vielä täysin varma. Mutta olen jo melkoisen rakastunut.

Tilasin vähän yli kaksi viikkoa Akateemisesta herran kenties tunnetuimman teoksen,
A Single Manin, ja toivon saavani sen seuraavan viiden päivän aikana. Jokin aika sitten elämäni alkoi kuitenkin tuntua kumman merkityksettömältä ilman ainuttakaan Isherwoodin kirjaa, joten päädyin puolivahingossa ostamaan Mr Norris Changes Trainsin ja Goodbye To Berlinin yhteisniteenä. Kyllä, olen toki tietoinen kirjaston olemassaolosta, eikä minun varmaankaan olisi oikeasti tarvinnut ostaa kirjaa omakseni, mutta tehty mikä tehty. Eikä kaduta vähääkään.

Tähän mennessä olen tosiaankin lukenut vain
Mr Norris Changes Trainsin, mutta jo se on saanut minut äärimmäisen vakuuttuneeksi herra Isherwoodin neroudesta. Voi jösses sentäs, mitä järkevää mä nyt saisin tästä sanottua.

Kirja kertoo nuoresta William Bradshawista (nimi on, kuten äskettäin ällistyksekseni huomasin, varastettu suoraan kirjailijalta itseltään, William ja Bradshaw ovat hänen toinen ja kolmas nimensä...), joka tekee junamatkalla tuttavuutta hieman erikoisen vanhemman herrasmiehen, Arthur Norrisin, kanssa. Miehet jatkavat tutustumista Berliinissä, ja pian William huomaa viettävänsä yllättävän paljon aikaa uuden ystävänsä kanssa. Mitä pidemmälle ystävyys etenee, sitä enemmän merkillisiä puolia William huomaa ystävässään, eivätkä kaikki ole Williamin kanssa samaa mieltä miehen luotettavuudesta...

Ihastuin kirjassa ensimmäiseksi sen ihastuttavaan kirjoitustyyliin ja ilmapiiriin. Kirja on julkaistu vuonna 1935, ja se suorastaan hehkuu sotaa edeltävää Berliiniä: tapahtumat sijouttuvat yhden henkäyksen päähän Hitlerin valtaannoususta. Ihmiset illallistavat klubeilla, toimivat yksityisopettajina, lähettelevät sähkeitä ja osallistuvat kommunisti-iltamiin. Isherwoodin tapa kirjoittaa on järkevän aristokraattinen, ja kielen viehättävyys sai minut hihkumaan innosta suunnilleen joka toisella sivulla. Jos en ihan väärin muista, törmäsin sivuilla myös tämänhetkiseen suosikkisanaani
scintillatingiin. Kerrassaan ihastuttavaa.

Tapahtumat sitten... Mr Norris Changes Trains on mainio esimerkki kirjoista, joista tapahtuu koko ajan ja kaikkialla, mutta samalla ei oikeastaan yhtään mitään. Taustalla vaikuttavat yhteiskunnalliset muutokset ovat vahvasti näkyvillä ja toimivat keskeisten henkilöiden motiiveina, mutta pääosin teos keskittyy kuitenkin Williamin anekdootteihin pienistä tapahtumista, ja yhdessä nämä pienet kertomukset rakentavat tiiviin kokonaisuuden.
Onko mun puheissa mitään järkeä? Tuskin.
Kirjan hienointa antia ovat kuitenkin taitavasti rakennetut henkilöhahmot. Oikeastaan se on hassua, sillä en oppinut kirjan aikana paljoakaan Williamista ulkoisesti. Tiedän, että hän on nuori, tai ainakin huomattavasti Arthuria nuorempi, mutta hänen ikänsä jättää paljon arvailun varaan. Hän työskentelee jonkinlaisena yksityisopettajana, ja kirjassa saatettiin jopa mainita hänen alansa, mutten ole aivan varma siitäkään. Hän toimii kommunistisessa puolueessa, muttei ole jäsen ja vaikuttaa hieman varautuneelta sitä kohtaan. Kaiken kaikkiaan William suhtautuu ympäristöönsä ja sen muutoksiin melko neutraalisti. Muut henkilöt joutuvat tarkan suurennuslasin tarkasteltavaksi: Arthur Norris omituisine tapoine ja mieltymyksineen, epämiellyttävä something of a self-made businessman Schmidt, salaperäinen kommunistipuolueen päämies Bayer, tarkka ja tomera feministi Helen Pratt, omasta saaresta haaveileva fairy Kuno... Jokaisesta löytyy sekä ärsyttäviä että liikuttavia puolia, ja jokainen on omalla tavallaan niin äärimmäisen aito, että ihan sattuu.

Haluaisin erittäin mieluusti sanoa, etten ole lukenut mitään näin hienoa aikoihin, mutta ikävä kyllä (tai no, ei siinä mitään ikävää ole...) olen lukenut viime aikoina niin paljon hienoja teoksia, etten taida voida. (Niistä varmaan lisää myöhemmin.) Voin kuitenkin sanoa, että Mr Norris Changes Trains ansaitsee kunniapaikan sekä ajatuksissani että kirjahyllyssäni, ja aion takuuvarmasti palata sen pariin vielä lukuisia kertoja.

Ja jos se samperin A Single Man suvaitsisi saapua Akateemiseen, olisin enemmän kuin tyytyväinen!


Christopher Isherwood - Mr Norris Changes Trains
Vintage U.K., 1999
(alk. The Hogarth Press, 1935)
236 sivua

perjantai 2. syyskuuta 2011

Toisenlainen elämänkerta

Kesällä Englannissa tuli taas todistettua, että meikätyttö ostaa mitä tahansa, jos sitä markkinoidaan Sherlock Holmesin nimellä. Eräänä päivänä kierrellessäni Greenvichin observatorion kulmilla löysin itseni pienen poistomyyntiä mainostavan kirjakaupan kassalta käsissäni interaktiivinen Sherlock Holmes-tarina, The Crimes of Dr. Watson. Puolustuksekseni voin sanoa, että tuo lastenosastolta löytynyt kuvakirja maksoi vain 3 puntaa.

Mutta tarkoitukseni ei ole puhua nyt Watsonin rikoksista vaan eräästä aivan toisesta kirjasta. Nimittäin Nick Rennisonin kirjoittamasta Sherlock Holmesin elämänkerrasta.



Minun ei ollut tarkoitus ostaa sitä(kään). Ikävä kyllä Foylesissa ei vain kolmannellakaan käyntikerralla ollut vuonna 1997 julkaistua Jeremy Brettin elämänkertaa, jonka haluaisin, ja oloni oli kerrassaan masentunut. Masentuneena päätyy tekemään kaikkea vähän älytöntä, olen kuullut. Kuten ostamaan Sherlock Holmesin elämänkerran. Mikä osoittautuikin loppujen lopuksi ihan hyväksi tavaksi käyttää rahaa.

Kirjassa Rennison yhdistää kuuluisan etsivän tapaukset ja elämänvaiheet todellisen elämän historiallisiin, yhteiskunnallisiin ja kulttuurillisiin tapahtumiin. Takakansi lupaa myös, että kirjassa paljastetaan ensimmäisen kerran Holmesin vaikutus 1800-luvun lopun Englannin tärkeisiin poliittisiin tapahtumiin ja brittiläiseen alamaailmaan. Tällä kertaa näemme miehen suurennuslasin takana aivan uudessa valossa!

Olen lukenut joskus jostain, että yli 58% ihmisistä luulee, että Sherlock Holmes on ollut oikeasti olemassa. Minun mielestäni se on paitsi äärimmäisen suloista, myös varsin ymmärrettävää. Koska hei, kuinka monelle fiktionaaliselle hahmolle on omistettu museo ja patsas keskellä Lontoota? Ja luonnollisesti on myös ihan normaalia koristaa jokainen Baker Street-metropysäkin kaakeli Holmesin profiilivarjokuvalla. Ja entäs se Northumberland Streetin Sherlock Holmes-pub? Enpä ole kuullut, että meillä olisi Suomessa jotain Vänrikki Stoolille omistettuja museoita tai baareja, patsaista nyt puhumattakaan. Minusta on siis täysin hyväksyttävää luulla Sherlock Holmesia oikeaksi historialliseksi henkilöksi. Hitsi, välillä minä itsekin meinaan unohtaa, että herra on vain Sir Arthur Conan Doylen mielikuvituksen tuotetta.

Ja onko hän sittenkään? Ainakin Nick Rennison näyttää kuuluvan siihen ihmisryhmään, jolta menee todellisuus ja taru hieman sekaisin. Sherlock Holmes : The Unauthorized Biography luo jännittävän kierteen näiden kahden välille, ja lopulta lukija ei ole enää itsekään varma, mikä pitää paikkansa ja mikä ei. Minun tekee tässä vaiheessa elämää mieli kirjoittaa herra Rennisonille ja pyytää häneltä lista niistä asioista, jotka ovat ihan aikuisten oikeasti tapahtuneet. Aina törmätessäni tuttuisiin historiallisiin tapahtumiin (Jack The Ripper, boksari-kapina Kiinassa jne...) huokaisin helpotuksesta: "Jes, kirjailija ei olekaan keksinyt IHAN KAIKKEA omasta päästään, tämä voisi ainakin olla vaikka mun omasta hissankirjasta." Samalla olin kuitenkin äärimmäisen hämmentynyt: mistä minä nyt sitten voisin tietää, onko joku Tiibetläinen maininnut oikeasti päiväkirjassaan kohtaamansa pitkän, omituisen eurooppalaismiehen.

Vaikka teos pohjautuukin suurelta osin Watsonin ylöskirjaamiin muistelmiin, yltyy Rennison aika ajoin spekuloimaan Holmesin elämänvaiheita ja tarkoitusperiä laajallakin otteella. On sitten ihan makukysymys, pitääkö lukija siitä vai ei. Minut valtasi vuorotellen suuri halu joko rutistaa kirja sydäntäni vasten tai repiä siitä sivut irit yksitellen ja huuhtoa ne vessanpytystä alas. Ok, Holmesin osalta spekulaatiot olivat mielestäni pääosin miellyttävää luettavaa (Ihanaa, ei mitään ärsyttävää Irene Adler and Sherlock Holmes were lovers-selitystä, sillä se on SILKKAA ROSKAA. En ehkä ala purkaa mielipidettäni aiheesta tässänyt, sillä se vie yleensä aikaa, mutta kunhan nyt sanon.), mutta ikävä kyllä en voi sanoa samaa Watsonista. Vaikka kirjan on ilmeisesti tarkoitus välttää sitä raivostuttavaa Watson-stereotypiaa (Watson on tyhmänpuoleinen ja kömpelö tavallinen kaduntallaaja, joka roikkuu Holmesin mukana ja josta on enemmän haittaa kuin hyötyä), Rennison suorastaan korostaa Watsonin muistelmissa esiintyviä aikaerheitä ja historiallisia epäloogisuuksia, ja Watsoniin kohdistuva spekulaatio kohoaa silloin tällöin suorastaan naurettaviin mittoihin. Ja varmin tapa saada minut paiskomaan tavaroita on ruokkia typeriä stereotypioita lemppari-ex-armeijalääkäristäni.

Kaikista ärsyttävyyksistä huolimatta Nick Rennison on varsin näppärä kirjailija, ja elämänkerta on kaikin puolin viihdyttävää luettavaa. Suosittelen kaikille niille Holmes-faneille, jotka haluavat lukea Holmesista hieman erilaisesta näkökulmasta katsottuna.

(Voipi olla, että saatoin ehkä hieman tirauttaa kyyneliä viimeisessä luvussa, kun käsiteltiin lähemmin Holmesin viimeisiä vuosia Sussexissa. Olin jo aiemmin kuullut Holmesin oletetut viimeiset sanat, mutta hiisi vie, ne saavat minut joka kerta muistuttamaan vesiputousta. Joo, tämä aihe herättää minussa tunteita.)

Nick Rennison Sherlock Holmes: The Unauthorized Biography
Atlantic Books, 2005
280 sivua