keskiviikko 23. helmikuuta 2011

"Miksi lihantuotannosta syntyy aina kauhufilmi?"

Melkein mikään ei ole mukavampaa kuin se, että tunnetussa lehdessä on juttua hyvästä kirjasta. Varsinkin, jos kirja käsittelee jotain oikeasti tärkeää aihetta, josta jokaisen tulisi olla tietoinen.

Kun aamulla Hesaria lukiessani verkkokalvoilleni hyppäsi suunnilleen sivun kokoinen juttu Jonathan Safran Foerin vastasuomennetusta teoksesta Eating Animals, suomeksi siis Eläinten syömisestä, teki mieleni hyppiä riemusta. Toivon todella, että mahdollisimman moni lukee, jos ei nyt koko kirjaa, niin ainakin tämän Hesarin jutun. Netissä juttu on tosin huomattavasti lyhyempi kuin oikeassa painetussa lehdessä, mutta kuitenkin kaikin puolin kelvollinen. Itse kirjoitin kirjasta täällä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen on myös tämä viime joulukuun juttu Hesarissa, jossa myös kurkataan kirjan sisältöön ja Jonathanin omiin näkemyksiin.

Suosittelen siis edelleen erittäin lämpimästi kaikille, jotka ovat kiinnostuneet paitsi eläinten hyvinvoinnista myös omasta hyvinvoinnistaan. Kirja on rohkea, rehellinen ja paikoitellen äärimmäisen ikävää luettavaa, mutta sitä suuremmalla syyllä kirjaan kannattaa tutustua. Itse ainakin haluan tietää, mitä suuhuni laitan ja miten se on tuotettu. Joten vielä kertauksena:

Jonathan Safran Foer - Eläinten syömisestä
(Eating Animals, 2009)
Suom. Antti Immonen
Atena, 2011
400 sivua
29 e

maanantai 14. helmikuuta 2011

Eksistentialistinen kriisi

Ilmoittauduin koulussa huvin vuoksi luovan kirjoittamisen kurssille. Olen ollut aina vähän ujo omien tekstieni kanssa. Ajattelin, että ehkä kurssi rohkaisisi minua työstämään tekstejäni enemmän, ja jos ei, niin ainakin olisi hauskaa kuulla toisten kirjoituksia ja antaa palautetta. Tähän mennessä pidetyt tunnit ovat olleet ihania, ja odotan innolla, mitä ensi viikko tuo tullessaan. Mutta asiaan. Kurssin ohjelmaan kuuluu myös, että luemme kaikki yhdessä jonkin kirjan, ja valinta osui Erlend Loen Supernaiivin kohdalle.

Kävin siis viime torstaina hakemassa Supernaiivin kirjastosta. Olin jo tietoinen kirjan pienestä koosta, joten päätin lykätä parin kirjan loppuunlukemista ja lukea Supernaiivin siinä välissä. Eipä sen parissa kauan nokka tuhissutkaan, sain kirjan luettua ja hyvissä ajoin perjantaina.






Supernaiivin päähenkilö kokee jonkinsorttisen eksistentialistisen kriisin ja päättää, ettei hänen elämänsä voi jatkua enää entisellä tavalla. Hän irtisanoo vuokrahuoneensa, puhelimensa ja sanomalehtitilauksensa sekä eroaa yliopistosta. Isoveljen ollessa matkoilla hän muuttaa tämän asuntoon ja alkaa nauttia yksinkertaisista iloista elämässä; punaisen pallon pomputtelemisesta ja seinään heittelemisestä, hakka-lelun hakkaamisesta, listojen tekemisestä ja naapurin pikkupojan seurasta.

Voin hyvin uskoa, että Supernaiivi jakaa mielipiteet. Itseasiassa se tuli todistettua jo perjantaina koulussa. Kirja on suosittu valinta koulumme äidinkielintunneilla, joten poikkeuksellisen usea ystävistäni oli lukenut tämän kirjan. Jotkut kehuivat sitä loistavaksi, ja toisten mielestä siihen meni hermo niin totaalisesti, että loppuun lukeminen oli mahdotonta. Minä, kuinka ollakaan, kuulun näihin ihmisiin, jotka eivät malttaneet laskea kirjaa käsistään ennen viimeisen sivun lukemista.

Jostain syystä olen aina pitänyt kirjoista, joissa ei oikeastaan tapahdu paljon mitään, tai jos tapahtuu, se tapahtuu hyvin hienovaraisesti. Yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani on esimerkiksi Sieppari ruispellossa. Ja Supernaiivi kuuluu nimenomaan tällaisiin kirjoihin. Suuri osa kirjasta tapahtuu päähenkilön pään sisällä, ajatuksien ja niistä laadittujen listojen muodossa. Tapahtumat eivät ole erityisen mullistavia, mutta yksinkertaisuudessaan ja aitoudessaan ne vastaavat oikeaa elämää ihastuttavalla tavalla.

Suurin mielipiteenjakaja Supernaiivissa on kuitenkin varmasti sen vähintäänkin persoonallinen kieliasu. Kirja kerrotaan ensimmäisessä persoonassa, ja kertojan käyttämät lauseet ovat keskimäärin ehkä viiden sanan mittaisia. Esimerksi: "Minä kävin veljeni asunnossa ja lähetin faksin Amerikkaan. Kirjoitin siihen: Volvo - Täyttä vauhtia, aina vain. Ja auringonpaistetta päivät pitkät. Ja sitten hain itselleni villapaidan. Nyt istun Børren asunnon parvekkeella juomassa gun tonicia. Hänen vanhemmillaan on kaapissa monta pulloa. Kun olen juonut itseni riittävän rohkeaksi, aion lukea taas lisää sitä ajasta kertovaa kirjaa." Ymmärrän täysin, miksi tällainen kerrontatapa saattaa ärsyttää joitakuita aivan mahdottoman paljon, mutta minusta se oli todella suloista. Kirjan tunnelma oli sen ansiosta alusta loppuun leppoisan rauhallinen, ja koko kirja oli kuin pelkkää ajatusten juoksua - ei liikaa järkeä, vaan sanoista koottuja lauseita, jotka heijastelivat kertojan ajatuksia kauniisti. Ja sen jälkeen, kun on lukenut tarpeeksi paljon kaunokielistä ja pitkävirkkeistä proosaa, alkaa pikkuhiljaa kaivata jotain helppoa ja erilaista.

Kaiken huipuksi Supernaiivi on mielestäni myös huikean samaistuttava; joskus minunkin tekisi vain mieli antaa kaiken olla ja viettää aika heitellen palloa seinään tai listoja laatien. Tai ehkä mielummin kirjoja lukien.

Sellaisia kirjoja kuin Supernaiivi.

Erlend Loe - Supernaiivi
(Naiv. Super., 1996)
suom. Outi Menna
Like, 1998
223 sivua

torstai 10. helmikuuta 2011

Mysteerisen mallin tarina

Tiistai-iltana lukaisin loppuun Tracy Chevalierin kirjan Tyttö ja helmikorvakoru. Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran joskus 13-vuotiaana, äidin suosituksesta. Olin kysynyt jotain hyvää kirjaa luettavaksi ja äiti nakkasi käteeni tämän. Kotikirjahyllyssämme on naurettavan vähän romaaneja; pääosin hyllyt pursuavat taide- ja historiankirjoista. En valita, olenhan tuhottoman kiinnostunut sekä taiteesta että historiasta, ja kyllähän sieltä kirjahyllystä myös jokunen poikkeus löytyy. Kuten tämän teos.

Luin kirjan uudestaan ihan hetken mielijohteesta. Muistin tapahtumat hyvin tarkkaan, joten mistään "mieleen palauttamisesta" ei ollut kyse. Halusin vain kokeiden keskellä lukea jotain helppoa. Tyttö ja helmikorvakoru sopi siihen tarkoitukseen oikein mainiosti.



Kirja kertoo Grietistä, tavallisesta työläisperheen tytöstä, joka 16-vuotiaana lähetetään vieraalle perheelle töihin, piiaksi. Arvostetun hollantilaismaalari Vermeerin, tämän omalaatuisen vaimon Catharinan, heidän vilkkaan lapsikatraansa sekä Catharinan tarkkasilmäisen äidin Maria Thinsin elämään ei ole helppoa mukautua. Grietillä on kuitenkin pääsy palveluspaikan pyhättöön; taiteilijan ateljeehen, jossa Griet käy joka päivä siivoamassa. Ateljeessa Griet saa oppia paitsi taiteesta ja taiteilijasta, myös itsestään. Mutta piian ei tulisi koskaan unohtaa paikkaansa.

Okei, aluksi: kirja on yksin syyllinen siihen, että minulla on välillä huomattavia vaikeuksia muistaa Vermeerin taideteoksen oikeaa nimeä. Aivoni yhdistävät sen aina Tyttöön ja helmikorvakoruun, kunnes sitten jossain vaiheessa muistan, että työn oikea nimi on Turbaanipäinen tyttö. Nyt kun olen saanut tämän sydämeltäni, voin kirjoittaa jotain itse kirjasta.

"Kaunis tarina, täynnä samaa eleganssia kuin maalaus, josta se on saanut innoituksensa", kirjoitti The Wall Street Journal kirjan ilmestymisen aikoihin. Pitää paikkansa. Tarina on kaunis ja elegantti, kivasti kirjoitettu ja oikein viehättävä. Mutta siihen se sitten jääkin. Kirja on oikein mukava teos historiallisten romaanien joukossa, ja se toivottavasti valaisee hieman renesanssinaikaista elämää. Mutta lopputulos on silti jotenkin tyhjä. Vaikka tarina on kirjoitettu minä-muodossa, vieläpä Grietin näkökulmasta, jää kuva kertojasta ja muista tärkeistä henkilöhahmoista hieman pinnalliseksi. Griet on piika, ja paikoitellen vaikuttaa siltä, että tyynen pinnan alla roihuaa polttava liekki, mutta Grietin persoona jää silti valitettavan yksipuoliseksi. Samoin on käynyt muiden hahmojen kanssa; tuntuu, että heistä olisi saanut kehitettyä vaikka mitä, mutta kirjassa heidän persoonansa on kutistettu minimiin. Minkäänlaista hahmonkehitystä ei tunnu tapahtuvan, ja tämä karsii kirjan viehätystä raskaalla kädellä.

Olisin kaivannut kirjalta myös enemmän kuvailua elämästä 1600-luvulla. Jotenkin renessanssin(kin) kuvaus jäi kirjassa hieman pintapuoliseksi, ja tämä oli mielestäni varsin valitettavaa, varsinkin, kun kirjaa on erityisesti markkinoitu historiallisena romaanina. En ole tietenkään mikään renesanssi-ekspertti, mutta minusta kirja vaikutti aivan liian modernilta. 

Lisäksi minua harmittaa hieman (kuten aina tällaisissa tilanteissa), etten lukenut kirjaa alkuperäiskielellä. Suomennos tuntui jotenkin kumman tökkivältä, ja, no, yksitoikkoiselta. Tämä vika voi tietenkin kuulua myös alkuperäisteokseen, mutta näissä tapauksissa olen taipuvainen kallistumaan aina kirjailijan puolelle. Minun makuuni kirja oli kenties liiankin helppolukuinen, kieli oli jotenkin liian yksinkertaista.

Kaiken kaikkiaan kirja on ihan mukava ja viihdyttävä, jos tuon tyyppisestä nyt sattuu tykkäämään. Mutta siihen se sitten jääkin; kirja ei herätä erityisesti ajatuksia, ja fiktiona se ei myöskään kerro mitään kovin paikkaansapitävää arvostetun hollantilaistaiteilijan tai hänen perheensä elämästä. Itseäni hieman inhottaa oikeiden henkilöiden elämän väärenteleminen (olipa rumasti sanottu, mutta käsitykseni aiheesta on mustamaalannut mm. muutaman vuoden takainen kirjallinen hirvitys, Vihaan sinua, John Lennon...), mutta jos joku tykkää pohtia tarinoita maalausten takana ja haluaa "tietää lisää" mysteeriksi jääneestä mallista, niin hyvä on. Silloin Tyttö ja helmikorvakoru saattaa olla oikein miellyttävä kirja. Minulle se jää kuitenkin vain "ihan kivaksi", sellaiseksi, mitä voi lukea joskus silloin tällöin jos kaipaa jotain kevyttä. Tai sitten ei, sillä tiedän monia muita, paljon parempia "kevyitä kirjoja".

Tracy Chevalier - Tyttö ja helmikorvakoru
(Girl with a Pearl Earring, 1999)
suom. Arja Gothoni
Otava, 2001
319 sivua

tiistai 8. helmikuuta 2011

Koeviikon lukuhetket

Hyvää Lainanpäivää! Käväisin tänään kirjastossa, ja siellä kuulemma julkistetaan päivän kunniaksi vuoden lainaaja. Minun täytyi kuitenkin kiiruhtaa äidin ja pikkusiskon kanssa vihannesostoksille, joten en voinut jäädä julkistusseremoniaan.

Olen ollut viimeisen viikon ajan surkea lukutoukka. Mutta se johtuu ainoastaan siitä, että olen joutunut lukemaan ahkerasti kokeisiin, ja vasta tänään oli viimeisen kokeen vuoro. En ole uskaltanut aloittaa koeviikolla uusia kirjoja, sillä tiedän, että jos pääsen kaunokirjallisuuden makuun, minua ei saa vieroitettua millään. On siis ollut pakko keskittyä pelkästään koekirjallisuuteen, kuten englantiin, ranskaan, ruotsiin, taidehistoriaan ja moneen muuhun... Eilen tosin hairahdin viimein; olin aloittelemassa lounasta kun kaipasin jotain mukavaa luettavaa. Kirjahyllyssä pilkotti Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru, jonka luin viimeksi joskus muutama vuosi sitten. Aioin vain pikaisesti vilkaista, mutta kuinka ollakkaan huomasin pian ahmivani kirjaa kuin henkeni hädässä. Pian siis juttua kyseisestä teoksesta. 

Nyt kutsuu BBC:n Anne Frank-filmatisoinnin viimeinen jakso! Neljä aiempaa osaa ovat houkutelleet minua lukemaan uudestaan itse päiväkirja, sillä senkin olen lukenut viimeksi nelisen vuotta sitten vaikka se kirjahyllyssäni asustaakin. Mutta mikä ihana tunne, kun koeviikko on ohitse, voin taas keskittyä muuhunkin kuin koulukirjojen lukemiseen! Olen luvannut itselleni, etten tee uusia kirjahankintoja (ja yritän myös vähentää lainaamistani) kunnes olen saanut luettua jokaisen kirjahyllystäni löytyvän teoksen kannesta kanteen. Siis sellaisen, jota en ole vielä aiemmin lukenut. Ja ehkä muutaman kertauksena.