torstai 20. tammikuuta 2011

Eläinten syömisestä

Innostuttuani Everything Is Illuminatedista päätin tutustua Jonathan Safran Foeriin tarkemmin. Sattumoisin armaan lähikirjastoni hyllystä löytyi Foerin toinen teos, Eating Animals. Tällä kertaa kyseessä ei tosin ollut fiktio- vaan faktakirja, mutten uskonut sen haittaavan minua millään tavalla. Aluksi tosin pohdin, pitäisikö minun lukea kirja vasta sitten, kun olen muuttanut pois kotoa (eli silloin kun voin olla vapaasti vegetaristi...), sillä minulla oli pieni kutina, etten söisi kovin mieluusti lihaa enää sen jälkeen kun kirja olisi luettu.


 Ja olin muuten oikeassa. Eating Animals kertoo pääosin amerikkalaisesta lihantuotannosta yhdistäen sopivassa suhteessa tiedettä, filosofiaa, muistelmia ja kirjailijan omaa salapoliisintyötä. Tuloksena on kirja, joka kertoo ehkä jopa hieman inhorealistisesti asioiden nykyisen laidan, eikä kaikki todellakaan ole mitään kevyttä luettavaa. Jonathan Safran Foerilla on tapana kirjoittaa asioista kepeästi ja jopa suloisesti, mutta kun kirjassa puhutaan nykyisten valtavien farmien tavasta käsitellä elämiä, ei paljon naurata; nyyhkytin julkisissa kulkuvälineissä ja tunsin pohjatonta häpeää ihmisten välinpitämättömyyden vuoksi. En halua alkaa saarnata lihansyönnin haitoista, enkä aio kertoa kirjassa esiteltyjä ruoantuotantokauheuksia, mutta voin sanoa, että kaltaiselleni herkälle ihmiselle kirja on melko raskasta luettavaa.

Mutta kun on kyse Jonathan Safran Foerista, voin vakuuttaa, että kirja on hyvä. Se on täynnä ajattelemisen aihetta, joskin epämiellyttävää sellaista, ja Foer kuvaa nykyisiä oloja mielestäni todella asiallisesti ja melko puolueettomasti (joskin todella henkilökohtaisesta näkökulmasta); hän ottaa kaikkien tahojen mielipiteet huomioon ja on nähnyt todellista vaivaa ottaessaan itse selvää lihantuotantoa koskevista faktoista. Foer ei syyttele eikä nalkuta, hän ilmaisee mielipiteensä ja toivoo parasta. Eating Animals on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, ja vaikkei suomalainen lihantuotanto toivoakseni vastaakaan täysin rapakontakaista sukulaistaan, on siinä taatusti myös paljon sellaista, mikä pätee täällä kotimaassakin; ruoantuotannon lisäksi Jonathan sitäpaitsi pohtii myös syömiseen liittyviä tapoja ja kulttuureja, mikä on vähintäänkin mielenkiintoista.

Tosin, jos olet vannoutunut lihansyöjä ja haluat pysyä sellaisena, ei kirjan lukeminen kannata. Itse päätin tosin jo vuosia sitten ryhtyä vegetaristiksi heti muutettua omilleni, mutta Eating Animals muistutti minua taas siitä, miksi olen sen päätöksen tehnyt.

Jonathan Safran Foer - Eating Animals
Little, Brown and Company, 2009
341 sivua

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Sekavuutta hauskoin sanankääntein

Olin joskus pari vuotta sitten aivan älyttömän innostunut Douglas Adamsista. Hehkutin ja ylistin Linnunradan käsikirjaa liftareille siinä määrin, että lähipiirini alkoi olla hermoromahduksen partaalla. Innostus meni kuitenkin ohi muutamassa kuukaudessa, ja jonkin ajan kuluttua puhuin entisestä lempikirjastani jo melko ikävin sanankääntein. Tähän oli tosin muitakin syitä kuin itse kirja, mutta ei niistä enempää.

Pari viikkoa sitten törmäsin yllättäen netissä joihinkin hulvattomiin sitaatteihin trilogian ensimmäisestä osasta, ja jouduin taas uudestaan pohtimaan, pidänkö kyseisestä kirjasta vai en. Sattumoisin lähikirjaston valikoimista löytyi Adamsin toinen kirja, Dirk Gently's Holistic Detective Agency, joten päätin antaa kirjailijalle vielä mahdollisuuden ja lainasin opuksen.



Adamsin kirjoista puhuttaessa juonen kuvaaminen on melko mahdotonta, sillä niissä sattuu ja tapahtuu jatkuvalla syötöllä. Kirjan päähenkilö on Richard, hieman nörtähtävä tietokoneohjelmoija, joka tekee töitä tyttöystävänsä Susanin veljelle, Gordon Waylle, joka on kuuluisa tietokoneohjelmafirmansa ansiosta. Gordon saa yllättäen surmansa arveluttavissa olosuhteissa, ja kaikki epäilykset näyttävät kohdistuvan Richardiin. Hänen ei auta muuta kuin palkata vanha koulukaverinsa Dirk Gently selvittämään mysteeriä, ja seikkailun ainekset ovat kasassa.

Kyseessä on perus-scifi maustettuna ripauksella salapoliisiromaania. Kun kyse on Adamsin kirjasta, on kuitenkin vältettävä sanan "perus" käyttöä, sillä herra ei ole varmaankaan eläissään kirjoittanut mitään tavallista. Adamsin kirjojen juonenkäänteitä, loppuratkaisuista puhumattakaan, on jokseenkin mahdotonta arvata etukäteen, sillä kaikki kirjan tapahtumat poukkoilevat ympäriinsä eikä missään ole päätä eikä häntää. Jotkut tietysti pitävät tätä äärimmäisen viihdyttävänä, ja niin minäkin yleensä, mutta tällä kertaa etenkin loppua päin mentäessä kirjan jatkuva sekavuus alkoi käydä hermoilleni. Mielestäni Douglas Adams ei ole tosin koskaan ollutkaan mikään juonenkehittelyn mestari, ja osasin jo etukäteen odottaa, että juonen osalta kirja olisi täyttä huuhaata. Onneksi Adamsin kielen käyttö on kuitenkin ensiluokkaista, joten epäselvistä ja päättömistäkin tapahtumista saa kumman kiinnostavia hauskoilla sanakikkailuilla ja -leikeillä. Adamsin tyyliin tutustuneille kirja ei kuitenkaan tarjoa mitään uutta, ja Linnunrataan verrattuna Dirk Gently's Holistic Detective Agency on armottomasti heikommassa asemassa. 

Onhan kirja toki hauskaa luettavaa Adamsin kielenkäytön ansiosta, mutta erityisen hyvä se ei ole edes omassa lajityypissään. Adamsin fanit varmasti pitävät kirjaa viihdyttävänä ja mikseivät muutkin science fictionin ystävät, mutta omasta mielestäni kirja oli loppujen lopuksi melko mitäänsanomaton.

Douglas Adams - Dirk Gently's Holistic Detective Agency
Pan Books, 1988
247 sivua

Tarina rakkaudesta

Joululomalla sain vihdoin myös lainattua kirjan, joka on kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa, nimittäin Nicole Kraussin Rakkauden historian. Luettuani muutaman luvun ajattelin itsekseni, että Kraussin kirjoitustyyli muistuttaa jollain hauskalla tavalla Jonathan Safran Foerin tapaa kirjoittaa. Yllätys oli melkoinen, kun luin kirjan sisäkannesta infoa kirjailista, ja minulle selvisi, että Nicole Krauss on kenenpä muunkaan kuin juuri Jonathan Safran Foerin vaimo. Maailma on yllättävän pieni paikka.



Rakkauden historia kertoo kahdesta New Yorkilaisesta, jotka eroavat toisistaan huomattavasti. 14-vuotias Alma kertoo tarinaa omasta elämästään äidin ja pikkuveljen kanssa, ja siinä sivussa Alma yrittää kuumeisesti löytää miestä, jonka kirjoittaman Rakkauden historia-nimisen romaanin jokaisen tytön mukaan Alma on saanut nimensä. Toinen tarina seuraa Leo Gurskya, joka tekee hiljalleen kuolemaa ja muistelee elämäänsä, etenkin kadotettua rakastettuaan Almaa ja heidän yhteistä poikaansa, joka ei edes tiedä isänsä olemassaolosta. Yllättäen näiden kahden polut alkavat kulkea toisiaan kohti, ja kun lukija alkaa saada vastauksia kysymyksiinsä, tarinasta muodostuu kaikkea muuta kuin ennalta-arvattava.

Tai no, näin jälkeen päin ajatellen tottahan toki tarina menee juuri niin - mutta lukiessani olin niin keskittynyt nykyhetkeen, etten edes miettinyt tulevia tapahtumia. Jos olisin pitänyt kirjasta yhtään vähemmän, olisin saattanut loppujen lopuksi irvistellä tuskissani ja väittää kirjaa täysin ennalta-arvattavaksi, mutta olin niin tarinan lumoissa, että ratkaisut tulivat minulle totaalisena yllätyksenä. Tästä voikin jo päätellä, että pidin kirjasta valtavasti. Ensimmäinen asia, joka kertoo kirjailijan lahjoista on se, että hän osaa kuvailla todella elävästi kahden ihmisen elämää, vaikka ikäero heidän välillään on siinä seitsemänkymmenen vuoden paikkeilla. Teksti on realista ja tarina etenee uskottavasti, mutta eläväksi sen tekee Kraussin tapa kirjoittaa asioista peittelemättömän rehellisesti ja suloisen aidosti. Kirja on samalla tarkan todentuntuinen että liikuttavan utuinen kuvaus kahdesta hyvin erilaisesta ihmisestä ja heidän elämästään, ja se liikuttaa, naurattaa, itkettää ja pistää miettimään.

Ennen lukemisen aloittamista en tiennyt kirjasta valehtelematta mitään sen nimen lisäksi. Vältän takakansitekstien lukemista kuin ruttoa, sillä mielestäni ne kertovat aina aivan liikaa kirjan tapahtumista, ja tällä kertaa jätin väliin myös parin ensimmäisen sivun testilukemisen, sillä olin etukäteen kuullut kehuja kirjasta. En kuitenkaan tiennyt yhtään mistä se kertoo, ja nimen perusteella odotin jonkinsorttista nykyaikaan sijoittuvaa rakkaustarinaa. No, olihan se tavallaan sitäkin, mutta yleisesti ottaen Rakkauden historia ei ole rakkaustarina; se on tarina rakkaudesta, tai mahdollisesti tarina rakkaudesta elämää kohtaan. Ja kaikki rakkaustarinatkaan eivät välttämättä ole onnellisia.

Nicole Krauss on yksi suosituimmista nuoren polven amerikkalaiskirjailijoista, eikä suotta. Alkaa tässä vaiheessa kuulostaa vähän hölmöltä sanoa, että suosittelen kaikille, sillä olen sanonut sillä tavalla tähän asti jokaisesta kirjasta, joista olen blogiin kirjoittanut. Tämän(kään) kirjan kohdalla poikkeus ei tee sääntöä, ja pitäydyn edelleen suosittelu-linjalla, sillä Nicole Kraussin Rakkauden historia ansaitsee ehdottomasti tulla luetuksi.

Nicole Krauss - Rakkauden historia
(The History of Love, 2005)
suom. Terhi Leskinen
Gummerus, 2006
310 sivua

lauantai 15. tammikuuta 2011

Juonettomasti, Alex

Tämä on niin tätä - ensin olen suunnilleen kuukauden kirjoittamatta, ja sitten minulla onkin niin paljon sanottavaa kaikista lukemistani kirjoista, että mieleni tekee kirjoittaa viisi merkintää putkeen. No, tämä on vasta kolmas tänään.

Joskus puolitoista vuotta sitten, kun vielä kiertelin suomalaisia kirjakauppoja Stephen Fryn kirjojen toivossa (lue: ennen kuin matkustin Lontooseen ja menin ja ostin kaikki, jotka minulta vielä puuttuivat kerralla Foylesista...) törmäsin eräänä päivänä mielenkiintoiseen kirjaan. Kannessa luki lennokkain kirjaimin kirjailijan nimi - Jonathan Safran Foer ja Everything Is Illuminated. Kirja vaikutti kiinnostavalta, mutta se myös ylitti budjettini, varsinkin, kun en tiennyt kirjailijasta tai kirjasta yhtään mitään. Luin kuitenkin kaupassa ensimmäiset pari sivua (testi, onko kirja hyvä, en ikinä lue takakansitekstiä) ja päätin, että jonain päivänä ostaisin kirjan omakseni.



Kirjan ostaminen jäi kuitenkin vain aikeeksi, kunnes eräänä syyspäivänä löysin Kirjatorin alelaarista suomennetun version Kaikki valaistuu hintaan kaksi euroa. Vaikka vannonkin alkuperäiskielen nimeen, en voinut jättää kirjaa ostamatta. Minua ei pysäyttänyt edes hävyttömän ruma kovakantista kirjaa suojaava irtokansi. Kirja oli yksinkertaisesti liian houkutteleva.

Vaikka kirja kiinnostikin minua ihan älyttömästi, en saanut aikaiseksi lukea sitä. Sen sijaan luin kaikkea muuta maan ja taivaan välillä, ja vaikka aina silloin tällöin mietin, että "sitten seuraavaksi luen tuon Foerin kirjan..." en koskaan saanut aloitettua lukemista. Kunnes sitten eräänä kauniina sunnuntaina (tarkalleen ottaen kutakuinkin tasan viikko sitten) näin netissä huikean tyylikkään kuvan Elijah Woodista suuret silmälasit nenällään. Minähän rakastan Elijah Woodia, ja halusin ehdottomasti tietää, missä elokuvassa herra kehtaa liikuskella niin häkellyttävän hyvännäköisenä. Pikaisen googletussession tuloksena sain tietää, että kyseessä on elokuvasovitus mistäpä muustakaan kuin kirjasta Everything Is Illuminated. "Pyhät pöksyt!" kiljaisin minä ja yritin saada verenpaineeni tasaantumaan. En edes tiennyt koko elokuvan olemassaolosta, vaikka Elijahin lisäksi pääosaa näyttelee myöskin yhden lempibändeistäni, Gogol Bordellon, keulahahmo Eugene Hutz. Tunsin oloni äärimmäisen kurjaksi. Kirjahyllyssäni oli viimeiset puoli vuotta majaillut kirja, josta tehty elokuva on trailerin perusteella silkkaa kultaa - enkä minä ollut saanut luettua muuta kuin kaksi sivua kirjakaupassa. Asia oli korjattava välittömästi.

Seuraavana aamuna pistin toimeksi. Maanantai meni lukemisen merkeissä, sillä en voinut laskea kirjaa käsistäni. Se on upea. Onneani varjosti vain se seikka, että tiedän kirjan olevan vielä parempi alkuperäiskielellä. Joku joskus kommentoi Foerin kirjoitustyyliä jopa sanomalla, että englannin kieli on kehitetty Foerin kaltaisia henkilöitä silmällä pitäen. Mutta suomennoskin on kaikin puolen oikein mainio, joten ei minulla sinänsä mitään valittamista ole. Joskin pohdin yhä, olisiko kovin kauheaa omistaa sama kirja kahdella kielellä. Voisihan suomenkielinen kovakantinen painokseni toimia jonkin sortin paraatikelpoisena esittelykirjana; sitä voisi pitää kirjahyllyä kaunistamassa, ja sitten englanninkielisestä pokkarista voisin alleviivata suosikkilauseeni, taittaa hiirenkorville ja ottaa vakiovarusteeksi lähtiessäni pois kotoa. Se on nimittäin niin hyvä.

Kirja kertoo Jonathan Safran Foerista, joka lähtee etsimään Ukrainalaisesta pikkukylästä Augustine-nimistä naista, joka toisessa maailmansodassa pelasti hänen isoisänsä natsivainoilta. Seikkailuhan siitä syntyy, kun Jonathan tapaa matkaseuransa ja oppaansa; kömpelösti englantia puhuvan ja tulkkaavan nuoren ukrainalaismiehen Alexin, Alexin ärtyisän isoisän, joka luulee itseään sokeaksi, sekä isoisän häiriintyneen opasnartun Sammy Davis Junior Juniorin. Kiertäessään Ukrainan kärsineitä kyliä sankarit löytävät jotain tärkeää, mutta onko se sitä, mitä he alunperin lähtivät hakemaan?

Kirjailija itse on kommentoinut ylistettyä esikoiskirjaansa sanomalla, ettei häen alunperin pitänyt kirjoittaa romaania nimeltä Everything Is Illuminated. "Aikeenani oli tehdä tiukan totuudellinen kuvaus matkasta, jonka tein 20-vuotiaana. Mutta koska todellisuudessa en löytänyt Ukrainasta yhtään mitään, olin vapaa käyttämään mielikuvitustani. Tämä tarina ei olisi koskaan syntynyt, jos etsintäreissuni olisi onnistunut."

Voin olla kiitollinen siitä, ettei Foerin etsintäreissu tuottanut tulosta, sillä uskon vakaasti, että Everything Is Illuminatedista muodostuu minulle kirja, jonka pariin tulen palaamaan uudestaan ja uudestaan. Se on koskettava, aito, raivostuttava, suloinen, voimakas, hauska ja etevä; sen kieli on raikasta, tapahtumat etenevät mukavan sotkuisesti ja kaikki on omituisen monitahoista. Kirjassa vuorottelee kolme eri linjaa; yhdessä Jonathan kertoo sukunsa historiasta, toisessa Alex kirjoittaa Jonathanille kirjeitä joissa hän kommentoi Jonathanin kirjoittamaa historiikkia ja kolmannessa Alex kertoo heidän yhteisestä matkastaan Ukrainassa. Jotkut saattavat pitää tätä epämiellyttävänä ja sekavana piirteenä, mutta minuun se iski kuin tonni tiiliskiviä. Kirjan eloisa tyyli ja rakastettavat hahmot takaavat nautinnollisen lukukokemuksen kaikille, mutta minulle itselleni kokemus oli jokseenkin mykistävä. Kirja oli juuri sellainen kuin odotinkin sen olevan, ja kuitenkin samalla täysin erilainen. Ihmeellistä on se, kuinka se onnistui ylittämään kaikki odotukseni, vaikka ne olivatkin todella korkealla. Unenomainen kerronta pitää otteessaan ensimmäiseltä sivulta lähtien, ja vaikka kirjan käsittelemät aiheet ovatkin raskasta luettavaa, on kirjan kieli niin kepeää ja iloista, että surullistenkin tapahtumien jälkeen olo on autuaan onnellinen. Parhaassa tapauksessa lukija siis valaistuu henkilöiden mukana.

Kuten aina loistavaa kirjaa, suosittelen Everything Is Illuminatedia kaikille lukutaitoisille. Tai no, en minä suosittele, mitä vaadin. Lukekaa se. Kiitos.

Jonathan Safran Foer - Kaikki valaistuu
(Everything Is Illuminated, 2002)
suom. Leena Tamminen
WSOY, 2003
354 sivua

Kirjaholisti ostoksilla

Joulun jälkeen tulin siihen tulokseen, että kaltaiseni ääri-Tolkienisti tarvitsee ehdottomasti lempikirjailijansa merkkiteoksen myös alkuperäiskielellä. Vähän hävettää myöntää, etten todellakaan ollut hankkinut sitä aiemmin, mutta toisaalta, onhan siihen ihan järkevä syykin. Rakastuin Tolkieniin palavasti joskus kahdentoista vuoden kypsässä iässä, enkä silloin todellakaan osannut niin hyvin englantia, että olisin voinut edes haaveilla Tarun lukemisesta alkuperäiskielellä. Lisäksi Tolkien-intoni väistyi jossain vaiheessa paljon arvottomampien fanituskohteiden tieltä, ja kiinnostuin Keski-Maasta toden teolla uudestaan vasta viime syyskuussa.

Siitä asti olenkin sitten harkinnut kirjan ostamista, mutta lopullinen teko on aina viivästynyt. Ensinnäkin, kirja on ollut vähän turhan kallis minun budjettiani ajatellen, ja toiseksi, sitä ei tahdo löytyä edes hyvinvarustettujen kirjakauppojen valikoimista. Tai no, löytyy toki, mutta minulla oli tarkat vaatimukset oman painokseni suhteen; halusin saada koko kirjan yhtenä niteenä (sen vuoksi, että Tolkien itse vastusti kirjan jakoa kolmeen osaan, ja olen periaatteesta Tolkienin kanssa samaa mieltä), ja lisäksi halusin, että painoksessani olisi kauniit kannet. Lisäksi elin siinä toivossa, että joku hankkisi minulle kyseisen kirjan joululahjaksi, mutta koska se ei aattoiltana kuoriutunut lahjapaketista, oli minun ryhdyttävä toimiin.

Lopulta 27. päivä otin itseäni niskasta kiinni ja tilasin kirjan Akateemisesta kirjakaupasta, ja nettisivuilla lupailtiin, että vaikkei kirja ollutkaan liikkeessä sillä hetkellä, se saapuisi paikalle 2-3 viikon kuluessa. Kun kaksi viikkoa oli kulunut, aloin olla jo hiukan kärsimätön, mutta yritin järkevästi toistella itselleni, että vasta sitten kun kolmas viikko on ohi, minulla on oikeus olla ärsyyntynyt. Ja lopulta eilisellä matikantunnilla puhelimeni vastaanotti viestin Akateemiselta; kirjani oli saapunut!

Se oli kuin synttärit ja joulu samaan aikaan, sillä olin jo edellisenä päivänä päättänyt mennä katsastamaan alennusmyyntien tarjonnan. Nyt sain sitten kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Ja vaikka mitä sieltä löytyikin, joskin minulle kävi tietysti ne perinteiset; menin kauppaan ostaakseni alennuskirjoja, jotka olin jo aiemmin valinnut mainoslehtisestä, ja päädyin kuitenkin ostamaan myös kaikkea muuta... Pitkään valikoituani marssin kassalle, maksoin ostokseni ja poistuin kaupasta yli 65 euroa köyhempänä mutta viisi kirjaa rikkaampana. Ja täytyy myöntää, että joskus silkka materiakin lämmittää mieltä.

Ensinnäkin, The Lord of the Rings. Pienoiseni on kaunein painos, jonka olen ikinä tästä kirjasta nähnyt. Kun kassaneiti laski sen käsiini Akateemisen noutopisteessä, olisin voinut alkaa itkeä saman tien. 1178 sivua silkkaa parhautta. Bussissa istuessani viihdytin itseäni lueskelemalla suosikkikohtia, ja mieleni teki valehtelematta kiljua ääneen. Kuin ihmeen kaupalla sain kuitenkin pidettyä tunteeni kasassa, joskaan en voinut vastustaa kiusausta kuiskailla runoja ääneen ja myhäillä onnellisena. Tämä kirja on puhdasta neroutta. Piste. En ymmärrä, miten olen voinut selvitä ilman sitä näinkin pitkään.

Jatkoin Tolkien-linjalla ja ostin omakseni myös The Letters of J. R. R. Tolkien:in. En malta odottaa, että pääsen tutustumaan tähän. Joululomalla luin vihdoinkin Humphrey Carpenterin elämänkerran Tolkienista, ja ihastuin ikihyviksi, ja halusin ehdottomasti oppia vielä lisää Tolkienista ja hänen luomastaan maailmasta. Olen kuullut, että kirjeet ovat täynnä pieniä yksityiskohtia ja taustatietoa Tarusta, joten odotukseni ovat melkoisen korkealla. Tosin, syytä onkin, kyseessähän on Tolkienin "henkilökohtainen" kirjeenvaihto, sen on pakko olla mielenkiintoista.

Yksi syy, miksi alunperinkin halusin käydä kirjakaupassa, oli vähän aikaa sitten lukemani Mary Ann Shafferin The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society. Kirjoitin siitä tänne jo joulukuussa. Lainasin kirjan sattumalta kirjastosta ja ihastuin silmänräpäyksessä. Minua harmitti ainoastaan se, että uskoin kirjan olevan vielä parempi alkuperäiskielellä, kuten aina. No, nyt minulla omistan kirjan englanniksi, joten sekin murhe on tiessään. Tosin, heti kotiin päästyäni annoin kirjan äitini käsiin ja vaadin häntä painokkaasti tutustumaan siihen.

Hieman heräteostoksena poimin koriini myös Neil Gaimanin romaanin American Gods. Lainasin viime viikolla myös kirjailijan toisen teoksen, Fragile Things, kirjastosta, mutten ole vielä tutustunut siihen tarkemmin. En ole oikeastaan tutustunut koko Neil Gaimaniin yhtään tarkemmin, mutta herra sanoi niin suloisen kommentin tuossa pari uutta vuotta takaperin, että se yksissään riitti innostamaan minua hänen teostensa lukemiseen. Saada nähdä, tuleeko tästä uusi kirjailijaihastus.

Viimeisenä vaan ei vähäisempänä ostin vielä Charles Dickensin klassikon Little Dorritin. Olen katsonut muutaman jakson BBC:n minisarjasta vuodelta 2008, ja se näyttää oikein lupaavalta, ja ajattelin lukaista itse kirjan, ennen kuin katson lisää jaksoja. Ja no, Dickens, eihän sitä voi koskaan olla kirjahyllyssä liikaa.

Tällaista siis tällä kertaa. Heti kirjat maksettuani havahduin tietenkin myös siihen tosiasiaan, että tarvitsisin myös puoli metriä lisää hyllytilaa - kirjahyllyni on ollut aivan liian ahdas jo iät ajat, mutta näillä näkymin asialle on paha tehdä yhtään mitään. Huoneeseeni ei nimittäin mahdu suurempaa hyllyä. Tänään aamulla siivosin kirjahyllyäni kuitenkin urakalla, ja poistettuani sieltä pari nuorten fantasiakirjaa (joihin en ole ollut ikinä erityisen kiintynyt, itseasiassa en keksinyt ainuttakaan järkevää syytä siihen, mitä ne ylipäätäänsä tekivät kirjahyllyssäni...) tilaa olikin jo sen verran mukavasti, että sain mahdutettua sekaan uudet ostokseni. Pitäisi vissiin lopettaa kirjojen ostaminen joksikin aikaa, kun eivät ne kuitenkaan mahdu mihinkään, mutta jo nyt mielessäni pyörii pari mukavaa teosta, jotka jätin tällä kertaa järkisyistä kaupan hyllylle. Mutta ehkä joskus ensi kuussa... Olen parantumaton kirjaholisti.

Fryn kronikat

Joulupyhien aikaan minulla oli viimein aikaa kirjalle, joka on odottanut kirjahyllyni kunniapaikalla jo marraskuusta lähtien. Kyseessä on suosikkihenkilöni Stephen Fryn uutuus The Fry Chronicles, jonka isäpuoleni ystävällisesti toi minulle Irlanninmatkaltaan tuliaiseksi. Olisin halunnut syventyä kirjaan jo saantihetkellä, mutta ikävä kyllä koulu vei silloin suurimman osan vapaa-ajastani, ja päätin olla järkevä ja lykätä kirjan lukemista suosiolla joululomapäiviin.


Lukukokemuksen lykkääminen ei onneksi vähentänyt sen nautinollisuutta, ja edellisen kahden päivän aikana en olekaan tehnyt juuri muuta kuin lukenut. Teille, joita informaatio ihastuttavan Stephen Fryn olemassaolosta ei ole vielä tavoittanut, kerrottakoon, että hän on brittiläinen näyttelijä-koomikko-ohjaaja-kirjailija, joka on esiintynyt mm. elokuvissa V for Vendetta, Wilde ja Alice in Wonderland, ja myös suosituissa brittisarjoissa kuten Jeeves & Wooster, Blackadder ja A Bit of Fry and Laurie. Herran kirjalliset tuotokset ovat jääneet Suomessa ikävä kyllä varsin vähäiselle huomiolle kenties siitä syystä, ettei niitä olla (ainakaan toistaiseksi) käännetty suomeksi. En vieläkään osaa sanoa, onko se mielestäni hyvä vai huono asia - olisihan tietysti mukavaa, jos useampi suomalainen olisi lukenut Stephenin teoksia, mutten toisaalta usko, että mikään suomennos yltäisi kirjojen jäljittelemättömän alkuperäiskielen tasolle.

The Fry Chronicles jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen elämänkerta Moab is my washpot jää. Ehdollista vankeuttaan suorittava Stephen on hyväksytty yhteen maailman arvostetuimmasta yliopistosta, Cambridgen Queen's Collegeen, ja Stephen haluaisi kovasti liittyä mukaan iloisten opiskelijoiden piiriin. Silti hänen on vaikeaa olla ajattelematta, että on tapahtunut virhe, ja että joku huomaa pian, ettei hän oikeasti kuulu joukkoon - sillä mitä huijari, varas, valehtelija ja itsemurhassa epäonnistunut mielialahäiriöinen muka tekee huippuyliopistossa? Yllättäen Stephen kuitenkin saa huomata, että yliopistoelämällä on hänelle paljon tarjottavaa; ystäviä, menestystä ja rakkautta.

Jälleen kerran Stephen todistaa olevansa paitsi lahjakas näyttelijä ja koomikko, myös mahtava kirjailija. Kirja on täynnä hänen terävää älyään, hulvatonta huumoriaan ja sydäntäsärkevää epätoivoaan. Ennen kaikkea Stephen kirjoittaa ällistyttävän rehellisesti; kahdedin hänen rohkeuttaan kertoa niin kaunistelemattoman avoimesti omista tunteistaan. Tämä onkin yksi suurimmista syistä siihen, miksi suosittelen Stephenin kirjoja myös sellaisille ihmisille, jotka eivät ole muuten niin kiinnostuneita herran teoksista - Stephen uskaltaa kirjoittaa sellaisista tunteista, joita jokainen tuntee, vaikkei sitä välttämättä ääneen sanoisikaan. Kun ensimmäistä kertaa sain Moabin luettavakseni meinasin tukahtua; koskaan aiemmin ei yksikään kirja vastannut omia ajatuksiani niin täydellisesti. Toisin kuin monet muut "julkkisten" elämänkerrat, The Fry Chronicles ei ole tarina ainoastaan elämästä julkisuudessa; se on oikea tarina elämästä, nuoruudesta, aikuisuudesta... ja tietysti töyssyistä matkan varrella.

Kirjoitin yli puolet tästä tekstistä joulupyhinä, mutta siinä vaiheessa kirja oli vielä niin tuoreessa muistissa, etten kyennyt kirjoittamaan siitä asiallisesti. Sain irti vain yksittäisiä sanoja, kuten "mahtavaa, upeaa, fantastista ja ällistyttävää", ja tuntui joskeenkin turhalta kirjoittaa kirjasta vain listaamalla ylistäviä adjektiiveja peräkkäin. Tunteeni kirjaa kohtaan ovat kuitenkin muuttumattomat, enkä voi siksi muuta kuin rohkaista kaikkia tutustumaan Stephenin kirjoihin.

Stephen Fry - The Fry Chronicles
Penguin Books, 2010
425 sivua