maanantai 31. lokakuuta 2011

Historian tekemisestä

Minulla oli eilen uskomaton henkinen kamppailu itseäni vastaan. Olin juuri saanyt Black Butterflyn päätökseen ja janosin lisää luettavaa, mutten oikein tiennyt mitä se voisi olla. Toinen puoliskoni olisi halunnut taas palavasti kadota Keskimaahan, olihan viimeisin kunnollinen käynti viime maaliskuussa, mutta toinen puoleni oli sitä mieltä, että minun tulisi toteuttaa pitkä-aikainen suunnitelmani ja lukea Stephen Fryn mestariteos Making History uudemman kerran. Viihdytin sillä itseäni viimeksi aika täsmälleen kaksi vuotta sitten.

Lopulta jälkimmäinen vei voiton ja sukelsin Michael Youngin mukana historian pyörteisiin.

Aloitellessani lukemista olin hieman skeptinen, sillä mielipiteet voivat muuttua suurestikin kahdessa vuodessa. Vasta 16 vuotta täyttänyt Emma piti Making Historya häikäisevän nerouden ilmentymänä, mutta mitä täysikäinen Emma sanoisi? Olen kuitenkin viimeisen puolen vuoden sisällä saanut kaksi hyvää ystävääni rakastumaan kirjaan, joten ei kai se nyt ihan susi voi olla, ajattelin kypsästi ja käänsin ensimmäisen sivun esille.

Ja voi kiesus. Olen vasta sivulla 70 mutta täysin myyty. Stephen kirjoittaa niin ilmiömäisen fiksusti ja mukaantempaavasti, että ymmärrän täysin muutaman kahden vuoden takaisen arvoituksen: sen, miksi kaverini sanoi tulevansa mustasukkaiseksi kirjalleni kun odottelimme musiikkikonsertin alkua ja minä kulutin aikaa lukemalla kirjaa, ja myös sen, miksi törmäsin lyhtypylvääseen kävellessäni kouluun.

Heti alkutantereilla (onko tuo edes sana? Toivottavasti, sillä se kuulostaa hauskalta...) ihastuin erityisesti tekstinpätkään, jossa Michael kertoo lukijalle, mikä tekee hänestä sopimattoman kirjallisuuden tohtoriksi. Pakko lainailla vähän, ehkä tämä innostaa muitakin tarttumaan Making Historyyn!

I can remember at school how we would read together in class an Ode by Keats, a Shakespeare sonnet or a chapter of Animal Farm. I would tingle inside and want to sob, just at the words, at nothing more than the simple progression of sounds. But when it came to writing that thing called an Essay, I flubbed and floundered. I could never discover where to start. How do you find the distance and the cool to write in an academically approved style about something that makes you spin, wobble and weep?

Tämä selitys jatkuu noin puolitoista sivua, ja saatoin tuskin hengittää niinä muutamina minuutteina, jotka sen lukemiseen käytin. Koska tuo tekstinpätkä on itse täydellisyys. Minulla on aina valtavia ongelmia saada itseni siihen kuntoon, että pystyn keskustelemaan saatikaan sitten kirjoittamaan asioista, joita pidän upeinamahtavinafantastisinakoskettavinahienoina. Osaan kyllä luetella kohtuullisen nättejä adjektiiveja, ja parhaimmillaan ne saattavat luoda tekstistä/musiikista/elokuvasta/mitä sinulla nyt onkaan:sta jonkinlaisen kuvan. En kuitenkaan osaa laatia järkeviä, korrekteja lauseita tai ilmaista tunteitani ymmärrettävästi. Erityisen vaivalloista on tunteita herättävien tekstien analysointi: eikö kävisi päinsä, että minä vain päästelisin mielialoihini ja tuntemuksiini sopivia ääniefektejä? Ai ei? En minä sitten osaa.

Niinpä minun on edes turha yrittää väsätä minkäänlaista kirjallista tuotosta Making Historysta pitkään aikaan lukemisen lopettamisen jälkeenkään. Se tuo nimittäin kaikki herkät puoleni arveluttavan hyvin esille.

Haluaisin kuitenkin suositella sitä oikein lämpimästi. Lukekaa se, jooko.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Välttäkää syysmasennus, lukekaa Mark Gatissin kirjoja!

Huh huh. Minun on pitänyt kirjoittaa muutamasta kirjasta jo elokuusta lähtien, mutta halusin lukea huolellisesti koko trilogian ja tehdä niistä sitten yhteisen kirjoituksen. Nyt olen saanut lukukokemuksen päätökseen ja toipunut liiasta nauramisesta aiheutuneesta vatsakrampista, joten ladies and gentlemen, may I present you Mr. Lucifer Box!

Lempi-ihmiseni Mark Gatiss siis kirjoitti tuossa taannoin kolmen kirjan sarjan, jossa Hänen Majesteettinsa Salaisen Asiatoimiston agentti Lucifer Box, todellinen antisankarien antisankari, seikkailee selvittäen mitä merkillisempiä arvoituksia. Mutta koska minä itse olen surkea selittämään kirjojen sisällöstä, annan tehtävän itse nerolle (youtuben kautta). Mark tosin puhuu pääosin sarjan viimeisestä osasta, Black Butterflysta, mutta pätkästä saa esimakua myös kahdesta edeltäneestä kirjasta, tietysti ilman turhia spoilereita. Nauttikaa.





Joo. Itse ryhdyin lukemaan Lucifer Boxin seikkailuja ihan vain pelkästään sen takia, että satuin tykkäämään Markin käsikirjoituksista ja näyttelystä. Pian sain kuitenkin huomata, että Mark on myös harvinaisen lahjakas sanankäyttäjä. Kirjojen perusideat ovat yleensä aika perinteistä agenttihömpötystä, jos näin nyt saa edes sanoa, mutta tästä huolimatta niiden sisältä onnistuu silti nappaamaan lukijan täysillä mukaansa, ja aina jossain vaiheessa herkullinen sekoitus Oscar Wildea, Sir Arthur Conan Doylea ja Ian Flemmingia yllättää totaalisesti. Tosin, kirjojen sielu on tietenkin Markin uskomaton kyky leikitellä kielellä äärimmäisen nokkelasti. Jo parin ensimmäisen sivun jälkeen olin tullut siihen tulokseen, ettei Lucifer Boxeja välttämättä kannata lukea julkisella paikalla: minä vuoroin ulvoin naurusta ja kiljuin jännityksestä. Ja katselin olkani yli miettien, mitä ihmiset mahtavat ajatella. Ja sitten kohautin olkapäitäni ja totesin, ettei sillä ole mitään väliä, kunhan saan tietää miten tarina jatkuu.

Lukijan on hyvä suhtautua kirjaan alusta asti avoimesti ja hyvällä huumorilla. Kannattaa muistaa, etteivät Lucifer Boxit todellakaan pyri muuttamaan maailmaa luovalla, yksilöllisellä ja herkällä filosofiallaan, eikä niiden tarvitsekaan. Ne ovat täydellistä, viihdyttävää pöljäilyä, jota lukiessa saa taatusti nauraa vedet silmissä. Nyt kun päivät alkavat taas käydä lyhyiksi ja marraskuun kylmyys hiipii luihin ja ytimiin, kehotan kaikkia kääritymään fleecepeiton alle villasukat jalassa ja Mark Gatissin kirja kätösissä. Parasta lääkettä syysmasennuksen ehkäisyyn, sanon minä!

Mark Gatiss - The Vesuvius Club, The Devil in Amber, Black Butterfly
Pocket Books 2005, 2007, 2009
240, 248, 204 sivua

tiistai 6. syyskuuta 2011

162 miljoonaa lukkoa, yksi avain

Millainen mahtaa olla olo, kun on saanut luettua ehkä maailmankaikkeuden upeimman kirjan?

No, uskon tietäväni vastauksen. Luin nimittäin juuri äsken Jonathan Safran Foerin Extremely Loud & Incredibly Closen loppuun.

Sain kirjan omakseni jo viime toukokuussa, mutta aloitin sen lukemisen vasta toissapäivänä. Sunnuntain Hesarissa otettiin varaslähtö syyskuun 11. päivän kymmenvuotismuistopäivään, ja D-osa oli täynnä WTC-asiaa. Lehteä lukiessani päätin yhtäkkiä aloittaa EL & IC:n lukemisen, sen tapahtumat kun liittyvät olennaisesti kyseiseen tragediaan.



Seuraavat päivät istuin nenä kirjassa. Sivulta 5 asti olin melko varma, että kyseessä olisi paras kirja ikinä, sivulle 12 päästyäni uskoni sen kuin lujeni ja sivulla 30 olin vakuuttunut asiasta. En tiennyt, pitäisikö minun yrittää säästellä kirjaa, jotta saisin nauttia sen tunnelmasta mahdollisimman pitkään, mutta lopulta en enää malttanut ja luin kirjan viimeiset parisataa sivua yhdellä istumalla.

Tarinan päähenkilö on Oskar, 10-vuotias asperger-poika (tätä ei tosin sanota suoraan, mutta uskon tuntevani merkit lähes 20 vuoden kokemuksella...), jonka isä on kuollut kaksi vuotta aiemmin World Trade Centerin tuhossa. Eräänä päivänä Oskar löytää isänsä vaatekaapista merkillisen avaimen. Mutta minkä New Yorkin 162 miljoonasta lukosta se aukaisee? Tästä alkaa Oskarin tutkimusmatka New Yorkin lähiöissä, jonka tarkoituksena on ratkaista hänen isänsä jälkeenjättämä arvoitus.

Olen jo aiemmin aavistellut, että englannin kieli on kehitetty Jonathan Safran Foeria silmällä pitäen, ja nyt olen varma siitä. Kirja on kuin musiikkia, sen sanoista muodustuu lauseiden ja virkkeiden kautta säveliä ja melodioita. Säännöllisin väliajoin Foer jättää kieliopin ja kirjakielen säännöt täysin huomioimatta ja keskittyy pelkästään tunteiden ja ajatusten kuvaamiseen. Kielestä tulee vain välttämätön työkalu, jonka tarkoituksena on välittää viesti lukijalle, ja vaikka epämääräisen kielen luulisi karsivan ilmaisun kauneutta, vaikutus on juuri päinvastainen.

Itse tarina on riipaisevan aito, inspiroiva, mykistävä, satuttava, riemastuttava, koukuttava, traaginen, hauska, liikuttava... Yksinkertaisesti kaunis. Se on täynnä elämän pieniä iloja ja samalla sydäntäsärkevää tuskaa. Ensimmäisessä persoonassa kirjoittava Foer pääsee hämmästyttävän uskottavasti jokaisen henkilöhahmonsa pään sisään, ja näin lukija pääsee tutustumaan heihin kaikkiin henkilökohtaisesti. Kirjan lopullinen sanoma on taas jotain niin uskomattoman upeaa, että jokaisen on koettava se itse: tällä hetkellä on sellainen olo, että minulla on vastaus jokaiseen kysymykseen ja että voin kuolla huomenna onnellisena ihan rauhassa. Sellainen olo, että kaikki on tärkeää, eikä mikään kuitenkaan merkitse mitään. Ja että koskaan ei ole liian myöhäistä, paitsi aina. Päällimäinen tunteeni on kuitenkin puhdas onni: minä olen olemassa, kaikki on yhtä suurta arvoitusta, ja minä saan ratkaista sitä aivan itse.



Ihaninta kerronnassa on Foerin tapa ripotella pieniä mysteerejä ympäriinsä. Oikeastaan lukija luulee saaneensa vastauksen niihin heti kysymykset luettuaan, ja vasta loppullisen vastauksen löytyessä yhtäkkiä ymmärtääkin, kuinka hienovaraisesti kaikki oli rakennettu ja mikä olikaan sen merkitys. Ratkaisut paljastetaan onneksi juuri oikeaan aikaan, silloin, kun lukija niitä vähiten odottaa.

Vuodenvaihteessa leffateattereihin pitäisi kuulemma ilmestyä elokuvasovitus tästä mahtavuudesta, mutten ole aivan varma, haluanko edes nähdä sitä. Tästä kirjasta ei ole mahdollista tehdä elokuvaa, joka yltäisi alkuperäisteoksen tasolle. Extremely Loud & Incredibly Close on nimittäin täydellinen mestariteos, johon joka ikisen tulisi tutustua.

(Kuvat täältä ja täältä.)

Jonathan Safran Foer - Extremely Loud & Incredibly Close
Penguin Books, 2005
326 sivua

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Mäkin oon sen jonkun koirajutun lukenut.

Nyt on taas sellainen olo, että haluan vain kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Joten tässä sitä ollaan.

Nuhtelin itseäni kesän alussa siitä, etten ollut Holmes-faniudestani huolimatta saanut vieläkään aikaiseksi lukea The Hound of the Baskervillesia. Olin onnistunut tiedostomattomasti välttelemään kyseisestä kirjaa, enkä todellakaan tiedä syytä siihen. Jotenkin minua kauhistutti ajatus siitä, että se on se luultavasti tunnetuin teos Sir Arthur Conan Doylelta. Suuri osa sellaisistakin ihmisistä, jotka eivät edes erityisemmin mestarisalapoliisista tykkäile (Inhoan muuten tuotakin ilmaisua, mutta enpä ole vielä törmännyt itseäni miellyttävään käännökseen ammatista consulting detective.), ovat lukeneet tarinan. Olen myös yllättävän usein löytänyt itseni tilanteesta, jossa kerrottuani hieman ylitsepursuavasta rakkaudestani Sherlock Holmesia kohtaan puhekumppani vastaa: "Joo, oon mä sen minkä jonkun koirajutun lukenut."

Eipä ollut riemulla rajaa kun tapaus toistui jälleen kerran toissaviikolla ja elämäni ensimmäistä kertaa minulla oli tilaisuus vastata: "The Hound of the Baskervillesin? Ihanaa, se on yksi mun suosikeista!"

Otin Baskerivillen koiran mukaan Englantiin matkalukemistoksi ihan vain sen vuoksi, että se sattui olemaan yksi kevyimmistä kirjoista kirjahyllyssäni. Oma versioni on Penguin Booksin minimaalinen nide, jonka ostin Akateemisesta muutamalla eurolla kesäloman ensimmäisenä päivänä. Tässä vaiheessa elämää kirja on ihan järkyttävässä kunnossa. Se toimi erinomaisena viihdykkeenä bussi-, lentokone-, metro- ja junamatkoilla, lounastauoista nyt puhumattakaan, ja lisäksi minulla on kohtuullisen yököttävä tapa alleviivata suosikkikohtiani halvoista painoksista. Joten. Hyvällä tuurilla se näyttää vain siltä, että sitä on rakastettu.

Koska minä todellakin rakastan sitä. Hound nousi heti 'parhaat Sherlock Holmes-tarinat'-listani hopeasijalle ja minua melkein ketuttaa, etten lukenut sitä jo aiemmin. Kaikilla on varmaan jonkinsorttinen kuva Houndin tapahtumista, joten en pitkästytä teitä köykäisillä tiivistysyritelmilläni, varsinkin, kun kirjan tapahtumista on melkoisen vaikeaa kertoa spoilaamatta mitään. Kaikki pienetkin yksityiskohdat nimittäin kytkeytyvät toisiinsa tarkasti ja punovat arvoituksen, jonka veroiseen en ole aiemmin törmännyt.

On hassua ajatella, että Doylen teokset miellettiin aikanaan melkoiseksi hömpäksi. Ja no, eiväthän dekkarit vieläkään kuulu mihinkään kirjojen aatelisiin, niitä pidetään sellaisena mukavana lomalukemisena. Jopa minä huomaan joskus ajattelevani, että nytpä lukaisen jotain kevyttä ja viihdyttävää ja nappaan Doylea hyppysiin. Ääliömäistä, sillä Doyle on yksi keksiliäimmistä tietämistäni kirjailijoista, ja loistavan kirjoitustavan vuoksi sivut kääntyvät kuin itsestään. Huomasin pian valitsevani tietynlaisia metroreittejä vain sen takia, että saisin luettua Houndia mahdollisimman paljon eteenpäin. Ja kun lopulta luin viimeisen sivun täpötäydessä metrossa Picadillylla, hymyilin kliseisesti kuin hangon keksi ja herätin hämmästyneitä hymynpoikasia myös kanssamatkustajissa.

Pidän Houndissa erityisesti siitä, että suuren osan ajasta Watson ja Holmes toimivat erillään. Kirjan jälkeen on suorastaan mahdotonta pitää yllä sitä surullisen kuuluisaa stereotypiaa John H. Watsonista, sillä Holmesin loistaessa poissaolollaan Watson pääsee ansaitsemaansa valokeilaan. (Älkää käsittäkö minua väärin, minä todellakin rakastan Holmesin hahmoa! Mutta Watsoniin suhtaudutaan välillä todella hölmösti, aiheesta mm. tämä mahtava sarjakuvastrippi.) Ja tietysti parin iloinen jälleennäkeminen liikutti minua sydänjuuria myöten, saatoin tuhertaa itkua julkisissa kulkuneuvoissa, koska hei, Holmes ja Watson nyt vaan toimivat paremmin tandemina. :D

Mitä minä tällä halusin sanoa: jälleen kerran tuli todistettua, etteivät klassikot ole klassikoita turhaan ja että Sir Arthur Conan Doyle on ässä. Etsikää tekin käsiinne tämä koirajuttu, jos ette ole sitä vielä lukeneet!

Ps. Aloitin tänään vihdoinkin Jonathan Safran Foerin Extremely Loud & Incredibly Closen. Oon lukenut vasta parikymmentä sivua, mutta voi kiesus. Lukekaa se heti.


Sir Arthur Conan Doyle - The Hound of the Baskervilles
Penguin Books, 1996
(Alk. 1902)
174 sivua

Uusi suosikki

Minulla saattaa olla uusi lempikirjailija. Hänen nimensä on Christopher Isherwood. Olen tosin lukenut vain yhden hänen lukuisista kirjoistaan, joten en voi olla vielä täysin varma. Mutta olen jo melkoisen rakastunut.

Tilasin vähän yli kaksi viikkoa Akateemisesta herran kenties tunnetuimman teoksen,
A Single Manin, ja toivon saavani sen seuraavan viiden päivän aikana. Jokin aika sitten elämäni alkoi kuitenkin tuntua kumman merkityksettömältä ilman ainuttakaan Isherwoodin kirjaa, joten päädyin puolivahingossa ostamaan Mr Norris Changes Trainsin ja Goodbye To Berlinin yhteisniteenä. Kyllä, olen toki tietoinen kirjaston olemassaolosta, eikä minun varmaankaan olisi oikeasti tarvinnut ostaa kirjaa omakseni, mutta tehty mikä tehty. Eikä kaduta vähääkään.

Tähän mennessä olen tosiaankin lukenut vain
Mr Norris Changes Trainsin, mutta jo se on saanut minut äärimmäisen vakuuttuneeksi herra Isherwoodin neroudesta. Voi jösses sentäs, mitä järkevää mä nyt saisin tästä sanottua.

Kirja kertoo nuoresta William Bradshawista (nimi on, kuten äskettäin ällistyksekseni huomasin, varastettu suoraan kirjailijalta itseltään, William ja Bradshaw ovat hänen toinen ja kolmas nimensä...), joka tekee junamatkalla tuttavuutta hieman erikoisen vanhemman herrasmiehen, Arthur Norrisin, kanssa. Miehet jatkavat tutustumista Berliinissä, ja pian William huomaa viettävänsä yllättävän paljon aikaa uuden ystävänsä kanssa. Mitä pidemmälle ystävyys etenee, sitä enemmän merkillisiä puolia William huomaa ystävässään, eivätkä kaikki ole Williamin kanssa samaa mieltä miehen luotettavuudesta...

Ihastuin kirjassa ensimmäiseksi sen ihastuttavaan kirjoitustyyliin ja ilmapiiriin. Kirja on julkaistu vuonna 1935, ja se suorastaan hehkuu sotaa edeltävää Berliiniä: tapahtumat sijouttuvat yhden henkäyksen päähän Hitlerin valtaannoususta. Ihmiset illallistavat klubeilla, toimivat yksityisopettajina, lähettelevät sähkeitä ja osallistuvat kommunisti-iltamiin. Isherwoodin tapa kirjoittaa on järkevän aristokraattinen, ja kielen viehättävyys sai minut hihkumaan innosta suunnilleen joka toisella sivulla. Jos en ihan väärin muista, törmäsin sivuilla myös tämänhetkiseen suosikkisanaani
scintillatingiin. Kerrassaan ihastuttavaa.

Tapahtumat sitten... Mr Norris Changes Trains on mainio esimerkki kirjoista, joista tapahtuu koko ajan ja kaikkialla, mutta samalla ei oikeastaan yhtään mitään. Taustalla vaikuttavat yhteiskunnalliset muutokset ovat vahvasti näkyvillä ja toimivat keskeisten henkilöiden motiiveina, mutta pääosin teos keskittyy kuitenkin Williamin anekdootteihin pienistä tapahtumista, ja yhdessä nämä pienet kertomukset rakentavat tiiviin kokonaisuuden.
Onko mun puheissa mitään järkeä? Tuskin.
Kirjan hienointa antia ovat kuitenkin taitavasti rakennetut henkilöhahmot. Oikeastaan se on hassua, sillä en oppinut kirjan aikana paljoakaan Williamista ulkoisesti. Tiedän, että hän on nuori, tai ainakin huomattavasti Arthuria nuorempi, mutta hänen ikänsä jättää paljon arvailun varaan. Hän työskentelee jonkinlaisena yksityisopettajana, ja kirjassa saatettiin jopa mainita hänen alansa, mutten ole aivan varma siitäkään. Hän toimii kommunistisessa puolueessa, muttei ole jäsen ja vaikuttaa hieman varautuneelta sitä kohtaan. Kaiken kaikkiaan William suhtautuu ympäristöönsä ja sen muutoksiin melko neutraalisti. Muut henkilöt joutuvat tarkan suurennuslasin tarkasteltavaksi: Arthur Norris omituisine tapoine ja mieltymyksineen, epämiellyttävä something of a self-made businessman Schmidt, salaperäinen kommunistipuolueen päämies Bayer, tarkka ja tomera feministi Helen Pratt, omasta saaresta haaveileva fairy Kuno... Jokaisesta löytyy sekä ärsyttäviä että liikuttavia puolia, ja jokainen on omalla tavallaan niin äärimmäisen aito, että ihan sattuu.

Haluaisin erittäin mieluusti sanoa, etten ole lukenut mitään näin hienoa aikoihin, mutta ikävä kyllä (tai no, ei siinä mitään ikävää ole...) olen lukenut viime aikoina niin paljon hienoja teoksia, etten taida voida. (Niistä varmaan lisää myöhemmin.) Voin kuitenkin sanoa, että Mr Norris Changes Trains ansaitsee kunniapaikan sekä ajatuksissani että kirjahyllyssäni, ja aion takuuvarmasti palata sen pariin vielä lukuisia kertoja.

Ja jos se samperin A Single Man suvaitsisi saapua Akateemiseen, olisin enemmän kuin tyytyväinen!


Christopher Isherwood - Mr Norris Changes Trains
Vintage U.K., 1999
(alk. The Hogarth Press, 1935)
236 sivua

perjantai 2. syyskuuta 2011

Toisenlainen elämänkerta

Kesällä Englannissa tuli taas todistettua, että meikätyttö ostaa mitä tahansa, jos sitä markkinoidaan Sherlock Holmesin nimellä. Eräänä päivänä kierrellessäni Greenvichin observatorion kulmilla löysin itseni pienen poistomyyntiä mainostavan kirjakaupan kassalta käsissäni interaktiivinen Sherlock Holmes-tarina, The Crimes of Dr. Watson. Puolustuksekseni voin sanoa, että tuo lastenosastolta löytynyt kuvakirja maksoi vain 3 puntaa.

Mutta tarkoitukseni ei ole puhua nyt Watsonin rikoksista vaan eräästä aivan toisesta kirjasta. Nimittäin Nick Rennisonin kirjoittamasta Sherlock Holmesin elämänkerrasta.



Minun ei ollut tarkoitus ostaa sitä(kään). Ikävä kyllä Foylesissa ei vain kolmannellakaan käyntikerralla ollut vuonna 1997 julkaistua Jeremy Brettin elämänkertaa, jonka haluaisin, ja oloni oli kerrassaan masentunut. Masentuneena päätyy tekemään kaikkea vähän älytöntä, olen kuullut. Kuten ostamaan Sherlock Holmesin elämänkerran. Mikä osoittautuikin loppujen lopuksi ihan hyväksi tavaksi käyttää rahaa.

Kirjassa Rennison yhdistää kuuluisan etsivän tapaukset ja elämänvaiheet todellisen elämän historiallisiin, yhteiskunnallisiin ja kulttuurillisiin tapahtumiin. Takakansi lupaa myös, että kirjassa paljastetaan ensimmäisen kerran Holmesin vaikutus 1800-luvun lopun Englannin tärkeisiin poliittisiin tapahtumiin ja brittiläiseen alamaailmaan. Tällä kertaa näemme miehen suurennuslasin takana aivan uudessa valossa!

Olen lukenut joskus jostain, että yli 58% ihmisistä luulee, että Sherlock Holmes on ollut oikeasti olemassa. Minun mielestäni se on paitsi äärimmäisen suloista, myös varsin ymmärrettävää. Koska hei, kuinka monelle fiktionaaliselle hahmolle on omistettu museo ja patsas keskellä Lontoota? Ja luonnollisesti on myös ihan normaalia koristaa jokainen Baker Street-metropysäkin kaakeli Holmesin profiilivarjokuvalla. Ja entäs se Northumberland Streetin Sherlock Holmes-pub? Enpä ole kuullut, että meillä olisi Suomessa jotain Vänrikki Stoolille omistettuja museoita tai baareja, patsaista nyt puhumattakaan. Minusta on siis täysin hyväksyttävää luulla Sherlock Holmesia oikeaksi historialliseksi henkilöksi. Hitsi, välillä minä itsekin meinaan unohtaa, että herra on vain Sir Arthur Conan Doylen mielikuvituksen tuotetta.

Ja onko hän sittenkään? Ainakin Nick Rennison näyttää kuuluvan siihen ihmisryhmään, jolta menee todellisuus ja taru hieman sekaisin. Sherlock Holmes : The Unauthorized Biography luo jännittävän kierteen näiden kahden välille, ja lopulta lukija ei ole enää itsekään varma, mikä pitää paikkansa ja mikä ei. Minun tekee tässä vaiheessa elämää mieli kirjoittaa herra Rennisonille ja pyytää häneltä lista niistä asioista, jotka ovat ihan aikuisten oikeasti tapahtuneet. Aina törmätessäni tuttuisiin historiallisiin tapahtumiin (Jack The Ripper, boksari-kapina Kiinassa jne...) huokaisin helpotuksesta: "Jes, kirjailija ei olekaan keksinyt IHAN KAIKKEA omasta päästään, tämä voisi ainakin olla vaikka mun omasta hissankirjasta." Samalla olin kuitenkin äärimmäisen hämmentynyt: mistä minä nyt sitten voisin tietää, onko joku Tiibetläinen maininnut oikeasti päiväkirjassaan kohtaamansa pitkän, omituisen eurooppalaismiehen.

Vaikka teos pohjautuukin suurelta osin Watsonin ylöskirjaamiin muistelmiin, yltyy Rennison aika ajoin spekuloimaan Holmesin elämänvaiheita ja tarkoitusperiä laajallakin otteella. On sitten ihan makukysymys, pitääkö lukija siitä vai ei. Minut valtasi vuorotellen suuri halu joko rutistaa kirja sydäntäni vasten tai repiä siitä sivut irit yksitellen ja huuhtoa ne vessanpytystä alas. Ok, Holmesin osalta spekulaatiot olivat mielestäni pääosin miellyttävää luettavaa (Ihanaa, ei mitään ärsyttävää Irene Adler and Sherlock Holmes were lovers-selitystä, sillä se on SILKKAA ROSKAA. En ehkä ala purkaa mielipidettäni aiheesta tässänyt, sillä se vie yleensä aikaa, mutta kunhan nyt sanon.), mutta ikävä kyllä en voi sanoa samaa Watsonista. Vaikka kirjan on ilmeisesti tarkoitus välttää sitä raivostuttavaa Watson-stereotypiaa (Watson on tyhmänpuoleinen ja kömpelö tavallinen kaduntallaaja, joka roikkuu Holmesin mukana ja josta on enemmän haittaa kuin hyötyä), Rennison suorastaan korostaa Watsonin muistelmissa esiintyviä aikaerheitä ja historiallisia epäloogisuuksia, ja Watsoniin kohdistuva spekulaatio kohoaa silloin tällöin suorastaan naurettaviin mittoihin. Ja varmin tapa saada minut paiskomaan tavaroita on ruokkia typeriä stereotypioita lemppari-ex-armeijalääkäristäni.

Kaikista ärsyttävyyksistä huolimatta Nick Rennison on varsin näppärä kirjailija, ja elämänkerta on kaikin puolin viihdyttävää luettavaa. Suosittelen kaikille niille Holmes-faneille, jotka haluavat lukea Holmesista hieman erilaisesta näkökulmasta katsottuna.

(Voipi olla, että saatoin ehkä hieman tirauttaa kyyneliä viimeisessä luvussa, kun käsiteltiin lähemmin Holmesin viimeisiä vuosia Sussexissa. Olin jo aiemmin kuullut Holmesin oletetut viimeiset sanat, mutta hiisi vie, ne saavat minut joka kerta muistuttamaan vesiputousta. Joo, tämä aihe herättää minussa tunteita.)

Nick Rennison Sherlock Holmes: The Unauthorized Biography
Atlantic Books, 2005
280 sivua

tiistai 23. elokuuta 2011

Day 20 - The saddest or most emotive book you have read

Huhheijjaa, eipä ole kirjoitettua mitään aikoihin. Mutta nyt tuntuu taas järkevältä idealta jatkaa tätä kolmenkymmenen päivän kirjahaastetta, joka minun oli alunperin tarkoitus saada valmiiksi toukokuun aikana... Niin se aika vain lentää, ja kappas, näin sitä ollaan jo elokuun loppupuolella.

Surullisimmasta tai tunteikkaimmasta kirjasta pitäisi sitten suoltaa tekstiä. Melkein tekisi mieli jättää tämä välistä ja palata siihen vasta kolmen viikon kuluttua, sillä silloin viimeistään pitäisi armaan Akateemisen kirjakaupan toimittaa minulle Christopher Isherwoodin A Single Man, joka taitaa omia tämän tittelin. Mutta kirjoittelen siitä sitten erikseen, sillä tällä hetkellä nimike kuuluu luultavasti Bernhard Schlinkin The Readerille.

Siitä on jo pitkä aika, kun luin tuon pienen teoksen, mutta sen vaikutus ei ole vähentynyt parin vuodenkaan aikana. Hauska fakta: en olisi ehkä koskaan tarttunut kyseiseen kirjaan, ellei suosikkinaisnäyttelijäni Kate Winslet olisi tähdittänyt siitä tehtyä elokuvaa. Yleensä periaatteeni on lukea alkuperäiskirjat ennen elokuvaversiota, joten hankin Readerin itselleni ja sanoin itselleni, etten saa katsoa elokuvaa ennen kuin kirjat on kaluttu kannesta kanteen.

En ole vieläkään nähnyt sitä elokuvaversiota. Mutta jos se onnistuu tuomaan valkokankaalle/televisioruudulle edes murto-osan Schlinkin romaanin upeudesta, sen täytyy olla loistava elokuva.

Kirja kertoo Michaelista, joka 15-vuotiaana aloittaa suhteen itseään huomattavasti vanhemman Hannan kanssa, joka pitää erityisesti siitä, kun Michael lukee hänelle klassista kirjallisuutta ääneen. Suhde jatkuu kesän ajan, jonka jälkeen Hanna katoaa jälkiä jättämättä. Vuosia myöhemmin Michael, nyt nuori lakiopiskelija, seuraa oikeudenkäyntiä Saksassa ja järkyttyy huomatessaan Hannan tuomittavien joukossa, ja tarina jatkuu... tadadadaada.

Okei, tuo säälittävä juonikuvaus ei tee minkäänlaista oikeutta sille absoluuttiselle verbaaliselle kauneudelle, jota The Reader on. Kiesus. Kirjan jokainen tapahtuma on niin huolellisesti suunniteltu, jokainen lause tarkkaan mietitty ja jokainen sana niin harkitusti valittu, että ihan itkettää. Ja niin muuten itkettävät kirjan tapahtumatkin. Yksikään toista maailmansotaa hipaiseva kirja on tuskin yhtä riemun torvisoittoa, mutta The Reader on rehellisyydessään ja aitoudessaan suorastaan sydäntäsärkevä. Kun juonen kiemurat alkavat purkautua ja solmut selvitä, minä suunnilleen huusin ääneen ihan vain kirjan äärimmäisen nerouden ja yllättävyyden suhteen. Ja suunnilleen puolet kirjasta nieleskelin kyyneliä ja tukahduttelin nyyhkäisyjä. Sillä, hiisi vie, jos tämä kirja ei herätä tunteita, niin en tiedä, mikä herättää.

Viisitoistavuotias Emma tykkäili siis kovasti, ja nyt minua kiinnostaisi todella tietää, mitä kohta täysikäinen Emma sanoisi. Kaikki yksityiskohdat eivät tietenkään ole tuoreessa muistissa, mutta kirjan herättämät vahvat tunteet eivät katoa muistista niin helposti. Äärettömän älykäs ja liikuttava teos.

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Magneettiset kentät

Okei, tiedän, tämän olin tarkoitus olla pääosin kirjablogi, mutta koska tämän lukijamäärä taitaa lähennellä nollaa, minulla taitaa olla oikeus tehdä tällä ihan mitä tahansa. Ja tämähän on kuitenkin minun blogini, herttinen sentään. Ja nyt minä haluan puhua hieman The Magnetic Fieldsistä.

Olen tällä hetkellä viettämässä aikaa brittein Lutonissa, ja suloinen kaupunki onkin. Varsin suloista oli myös löytää tänään aamulla miellyttävän valikoiman omaava levykauppa. Okei, minua ei koskaan pitäisi päästää levykauppaan. Varsinkaan aamulla, silloin kun siellä on aikaa kierrellä vain alle vartti. Itkua tuhertaen täytyi kiiruhtaa kouluun ilman levyn levyä, mutta vannoin palaavani apajille iltapäivällä. Ja niinhän minä teinkin.

Tosin, jouduin tuhertamaan itkua vielä iltapäivälläkin, sillä lukuisista ihanista levyistä huolimatta päädyin ostamaan vain yhden. Mutta mikä levy se onkaan! The Magnetic Fieldsin tripla-albumi 69 Love Songs, jolla on nimensä mukaisesti 69 kappaletta. Upeus maksoi vaivaiset kymmenen puntaa ja on taatusti joka pennin arvoinen.

Ihastuin tähän Stephin Merrittin perustamaan indie-bändiin alunperin kuultuani kappaleen The Sun Goes Down And The World Goes Dancing. Ja täytyy myöntää, että se oli ainut bändiltä kuulemani kappale ennen tätä nimenomaista päivää. Olen kuitenkin melko harvoin törmännyt artisteihin tai bändeihin, joilla olisi yksi uskomattoman upea kappale, mutta joiden koko muu tuotanto olisi täyttä kuraa. Kohtaloa uhmaten olen ostanut yhden kappaleen perusteella albumit myös Rufus Wainwrightilta, Loney, Dearilta, Andrew Birdiltä ja Belle and Sebastianilta, ja kaikki kuuluvat edelleen suosikkieni kirjavaan joukkoon. Olin siis kutakuinkin varma, ettei 69 Love Songs tuottaisi minulle pettymystä: pakkohan liki seitsemänkymmenen biisin joukosta on löytyä joitakin hyviä kappaleita!

Ja niin löytyikin. The Magnetic Fields soittaa pehmeähkön usvaista vaihtoehtomusiikkia, joka sopii kappaleiden vaihtelevuuden vuoksi kuunneltavaksi paitsi sellaisenaan, myös taustamusiikiksi sekä hölkkälenkille että bussinokosille. Kansilehtisestä löytyy 69 kappaleen lyriikkojen lisäksi pitkät listat kappaleissa soitetuista instrumenteista, tässä tapauksessa siis kaikesta musikaalisesta sahasta lehmänkellon kautta mandoliiniin. Soittimien lisäksi laulaja vaihtelee, ja vaikka bändin perustaja ja pääsoittaja Merritt laulaakin suurimmassa osassa kappaleista, muutamalla raidalla korvia ihastuttaa mm. Claudia Gonson, kappaleisiin sopivalla unenomaisella äänellään.

Mitä tällä oikein haluan sanoa: The Magnetic Fields on hyvä yhtye, tutustukaa ihmeessä jos ette ole vielä tutustuneet. Joo.

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Uusimpia ostoksia

Tänään minusta tuli virallisesti abiturientti, sillä sain suoritettua lukion toisen vuoden loppuun. Oikeastaan koulu jatkuu vielä kaksi viikkoa, sillä opintointoisena menin ja ilmoittauduin lukion kesäkursseilla treenaamaan yhteiskuntaoppia, äidinkieltä ja englantia ensi syksyn kirjoituksia varten, mutta mitäpä siitä. Olin kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että ansaitsen pientä hemmottelua lukuvuoden päätteeksi, ja tieni vei kahden ystävän kanssa Akateemiseen kirjakauppaan.

Olen ollut taas sairaalloisen innostunut Sherlock Holmesista viimeiset pari viikkoa, ja mieltäni on synkistänyt suuresti se, että hyllystäni puuttui muutaman Sir Arthur Conan Doylen teos. Asia korjaantui tänään, kun rynnistin Akateemisen klassikko-osastolle ja pelastin pari raasua käsivarsilleni. Mukaan lähtivät siis The Hound of the Baskervilles, A Study in Scarlet & The Sign of Four ja The Return of Sherlock Holmes.

Luulin vuosikausia inhoavani dekkareita (pienenä olin tosin melkoinen Agatha Christie-nörtti), mutta pari vuotta sitten tajusin, etten vain ole löytänyt itselleni sopivia dekkareita. Kun tutustuin maailman tunnetuimman etsivän seikkailuihin, maailma mullistui. (Ja kun näin ensimmäisen kerran jakson Jeremy Brettin tähdittämiä Holmeseja, maailma mullistui vähän lisää, ja tässä vaiheessa elämää kannan lompakossani mukana listaa kaikista herran elokuvista, ja aina jos astun sisään elokuvaliikkeeseen tarkistan, onko tarjolla jotakin listan elokuvista. Jjuu. Mutta se nyt ei varsinaisesti liity tähän.) Yksinkertaisesti sanottuna Sherlock Holmes on juuri minun kuppini teetä.

Uumoilen Holmesin ja Watsonin seikkailujen tuovan minulle iloa koko kesäksi, tai no, ainakin ensimmäiseksi viikoksi, sillä noiden parissa ei varmaan nokka kauaa tuhise. A Study in Scarlet on tarkoitus aloittaa heti tämän kirjoituksen jälkeen, jolloin ryntään asentelemaan riippumattoa. Ah, kesä.

Doylet lähtivät naurettavan halvalla, joten päätin lahjoa itseäni vielä yhdellä, suunnilleen normihintaisella kirjalla. Aluksi vilkaisin, josko äffän kohdalta löytyisi jokin minulta puuttuva Foer, mutta ei löytynyt - sen sijaan ystäväni päätti ostaa Everything Is Illuminatedin. Mission accomplished, olen suostutellut suunnilleen jokaista tuttavaani tutustumaan siihen. Lopulta oma etsintäni päättyi elämänkerta-osioon, jossa silmiini osui Stephen Fryn Moab is My Washpot. Samainen ystävä oli pari minuuttia aiemmin ilmoittanut haluavansa lukea kyseisen teoksen (itse en mieluusti lainaile omaa kappalettani ympäri maailmaa, sillä haluan tarkastaa siitä erinäisiä asioita n. kerran päivässä...), ja päätyi lopulta ostamaan myös sen. Mission accomplished twice. Toivon totisesti, että kirjat ovat ystävänikin mielestä silkkaa kultaa.

Elämänkerrat eivät jättäneet minuakaan pulaan, sillä Moabin vieressä komeili Stephenin runonkirjoitus-opas The Ode Less Travelled, joka on vissiinkin ainoa Stephen Fry-kokoelmastani uupuva kirja. No, eipä uuvu enää. Tein varmaan kirjannappaamisen nopeusennätyksen, poimin teoksen hyllystä nanosekunnin miljoonasosassa.

Lupasin Akateemisen ovella olla valittamatta enää mistään ikinä, sillä "maailma on ihana ja ihmiset kivoja". Akateemisella on nimittäin kesäkuun ajan voimassa tarjous "kanta-asiakkaalle -20%", ja niinpä sainkin mukavan alennuksen kirjapaketista. Kyllä nyt kelpaa!

Day 19 - The most romantic book you have ever read

Vai että romanttisin kirja. Oikea vastaus olisi tietenkin The Lord of the Rings, mutta olen vastannut sen jo useammin kuin kerran, joten yritän keksiä jotai muuta. Ööh.

Luen ylipäätänsä aika vähän "romanttisia" kirjoja. Olen muutenkin aika epäromanttinen ihminen. Tai miten sen nyt ottaa, miten sana romantiikka kuuluu käsittää? Jos lähdetään oikealta romantiikka-linjalta, niin sitten vastaus olisi ehdottomasti Monte Criston kreivi. Mutten ole ihan varma, onko se sellaista romantiikka, jota tässä haetaan takaa.

Periaatteessa molempiin näkökulmiin sopiva vastaus on iki-ihanan Charlotte Brontën Jane Eyre, joka oli lempikirjani joskus 13-15 vuotiaana. Äärimmäisen kiusallista myöntää, mutten ole oikeastaan lukenut sitä kokonaan sitten... joulun 2008, sillä minulla on sellainen pikkainen pelko, etten enää nykyään pitäisi siitä. Ja olisi melkoisen kammottavaa inhota teinivuosiensa lempparikirjaa (vaikken varmastikaan olisi ainut). Äitini lainasi kirjaani pari viikkoa sitten ja tunnustin hänelle synkän pelkoni, jolloin hän lohdutteli, ettei Jane Eyreen voi ikinä kyllästyä. Toivottavasti asia on näin.

Day 18 - A book you have that belongs to someone else

Okei, täällä taas, pitkähkön tauon jälkeen. Nyt pitäisi sitten kertoa kirjasta (kirjoista?) joka minulla on mutta joka kuuluu oikeasti jollekulle toiselle. Näitähän riittää.

Siis. Olen kunniakkaasti onnistunut sosialisoimaan kirjahyllyyni muutaman kirjan äitini kokoelmista. Kotona minulla on ehdottomasti suurin kaunokirjavarasto, sillä äitini hamstraa lähinnä taidekirjoja. Silloin tällöin kotikirjastostakin löytyy kuitenkin teoksia, jotka haluan ehdottomasti siirtää omiin nimiini.

Tälläkin hetkellä hyllyssäni pönöttää muutama äidille kuuluva kirja:

Charles Dickens - Loistava tulevaisuus
Herman Hesse - Lasihelmipeli
Erik Kruskopf - Kuvataiteilija Tove Jansson
Hayden Herrera - Frida Kahlo

Näin esimerkiksi. Mutta kaikkeen on olemassa selitys. Dickensin kohdalla se on se, etten ollut koskaan aiemmin huomannut kirjahyllyssämme oleilevaa Dickensiä, ja no, minä nyt vain satuin haluamaan sen. Aluksi kuljetin kirjan alakertaan niin kuin olisin vain halunnut lukaista sen, mutta enpä sitten koskaan palauttanut sitä alkuperäiselle paikalleen. En ole kuullut kuitenkaan valituksia. Suunnilleen sama pätee Lasihelmipeliin. Olimme lähdössä Härmään vierailemaan sukulaisen häissä ja tarvitsin jotain autolukemista, ja yhtäkkiä huomasin, että hyllyssämme oli Herman Hesseä, hyvän ystäväni suosikkikirjailijaa. Okei, Hesse ei ehkä käy autolukemistosta, ja seuraavana päivänä ystäväni kielsi minua lukemasta Lasihelmipeliä ennen 22-vuotis-syntymäpäivääni, joten jätin kirjan kesken ja siirryin Demianiin. Lasihelmipeli jäi kuitenkin hyllyyn. 22-vuotispäivää odotellessa...

Tove Jansson sen sijaan. Minulla on sellainen aavistus, että jos äiti oikein tietämällä tietäisi, että kyseinen kirja on minun hallussani, hän vaatisi sen takaisin. Mutta olen salakuljettanut sen kavalasti, ja toivon, ettei äiti vaadi kirjaa takaisin vielä vähään aikaan. Se on nimittäin täynnä aivan järkyttävän ihastuttavia maalauksia. Rakastan Tovea.

Ja no, suunnilleen sama päätee Fridan elämänkertaan. Frida on ehdottomasti kaikkien aikojen lempitaiteilijani ja yksi suurimmista idoleistani, ja kun rouvan elämänkerta kerran pölyttyi kotihyllyssä... päätin siirtää sen pölyttymään omaan hyllyyni. Hah hah haa.

Että semmosta.

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Day 17 - The most over hyped book you have ever read

Mietin tätä ehkä noin sekunnin, ja heti päähäni pulpahti vastaus.

Khaled Hosseini ja The Kite Runner.


Olen luultavasti maailmankaikkeuden ainut ihminen, joka tulee kirjoittamaan The Kite Runnerista tähän malliin, sillä ainakin minä olen poikkeuksetta kuullut teoksesta pelkkää ylistystä. Olen ilmeisesti se kuuluisa poikkeus sääntöön.

Luin tämän kirjan viime kesänä, sillä eräs ystävä suositteli sitä minulle niin painokkaasti, että päätyi lopulta ostamaan sen minulle lahjaksi. Pakkohan se siis oli lukea. Ja no, tämä n. 75-vuotias amerikkalaisystäväni ylisti kirjaa suunnilleen maailman parhaaksi teokseksi, joten elin hetken sellaisessa uskossa, että se jopa olisi hyvä.

Se
usko kesti suunnilleen 100 ensimmäistä sivua. Jossain vaiheessa olin itseasiassa jopa niin hullaantunut, että olin jo melkein valmis lisäämään teoksen suosikkikirjojeni listalle. No, loput parisataa sivua saivat minut sataprosenttisen vakuuttuneeksi siitä, ettei The Kite Runneria tulla kuuna päivänä näkemään Emma lempparikirjat-listalla.

Aina siinä vaiheessa, kun jokin kirja/elokuva/mikä tahansa juonellinen otus alkaa kulkea hieman hölmöjä tai naurettavia polkuja, alan huvikseni veikkailla sen seuraavia juonenkäänteitä. Yritän keksiä niistä mahdollisimman naurettavia ja pöljiä, mutta aina välillä jokin teos onnistuu silti käymään läpi kaikki juoniveikkaukseni. Arvasitte oikein, The Kite Runner oli juuri sellainen kirja.

ARVASIN JOKA HEMMETIN JUONENKÄÄNTEEN ETUKÄTEEN SIVULTA SATA LÄHTIEN. Joka ikisen. Ja korostan vielä, että yritin saada ehdotukseni kuulostamaan mahdollisimaan tyhmiltä ja epätodellisilta. Ja silti ne kävivät toteen joka ikinen kerta. Lopulta en enää kyennyt suhtautumaan kirjaan edes huumorilla, kiristelin hampaita ja toivoin, että kirja loppuisi mahdollisimman pian. Luojan kiitos se oli nopealukuinen kirja, eikä minun tarvinnut kärvistellä sen parissa päivää kauempaa.

Pahin isku oli silti se, että kun lopulta pettyneenä laskin kirjan kädestäni ja yritin sulatella juuri kokeamiani kauhunhetkiä tämä ystävä, joka minulle oli kirjaa alunperinkin suositellut, hihkaisi: "You absolutely have to read this other book from the same author! I know it's impossible to believe but it's even better than the first one!" Okei, täytyy myöntää, että se on luultavasti totta - minun on vaikeaa kuvitella, kuinka se toinen kirja voisi olla huonompi.

Day 16 - A book that is a guilty pleasure

Minulla ei ole tapana lukea harlekiineja tai muita saippuakirjoja, joten aluksi olin vähän ihmeissäni tämän kysymyksen kohdalla. Mutta sitten ajattelin, että toisaalta minulla on tapana lukea säännöllisin väliajoin erään tietyn kirjailijan nuortenkirjoja. Ja että ehkä ne sopisivat tähän.

Jaqueline Wilson oli ehdottomasti se kirjailija, kun minä olin lapsi. Ei siis varmaankaan yleisesti ottaen, mutta minun pienessä elämässäni. Rakastin hänen kirjojaan siitä lähtien kun sain käsiini Tyttöfrendit-sarjan ensimmäisen osan (kuulostaa kornilta kuin mikä, huoh), ja kirjahyllyynikin on karttunut melko kattava kokoelma Wilsoneita. Hah hah haa. Koulussa jokainen kirjaesitelmäni käsitteli Jaqueline Wilsonia. Vieraillessani viidesluokkalaisena Lontoossa kävin The National Portrait Galleryssa ja yksi harvoista tunnistamistani potreteista oli tietenkin valokuva Jaqueline Wilsonista. Loppupäivän hehkutin innoissani, että National Portrait Galleryssa oli ollut valokuva minun lempikirjailijastani. (Ihan kuin siellä ei olisi ollut teoksia Oscar Wildesta, Brontën siskoksista tai Jane Austenista, heh.)

Nykyään en ole ehkä yhtä kiivaasti hehkuttamassa lapsuuteni suosikkikirjailijasta, mutta täytyy sanoa, että nautin yhä hänen kirjoistaan suunnattomasti. Yleensä aina, jos olen kipeänä tai maailman on muuten vain murjonut, käperryn peiton alle lämpimään ja syvennyn Jaquelinen pariin.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Day 15 - A book where you wish you were one of the characters

Sitten taas kysymys, johon keksisin noin miljoona ja tuhat vastausta. Täytyy tunnustaa, että ehkä minä nyt kuitenkin ihan kaikista mieluiten seikkailisin The Lord of the Ringsin sivuilla, koska kaikkihan tietävät, että oikeasti minä olen hobitti. (171 senttimetriä pitkä hobitti tosin, mutta ei se mitään. Olen selkeästi kolmas Bandobras Tookin pituudessa lyönyt puolituinen. God, I'm such a nerd.)

Olisi siis ihan miellyttävää pitää kiinni perimmäisistä taipumuksistaan; liikkua paljasjalkaisena vuorokauden ympäri, syödä vähintään viisi ateriaa päivässä ja nauraa syvältä ja mehevästi niin usein kuin mahdollista. Okei, myönnetään, teen kaikkia noita suunnilleen aina kun se on mahdollista, mutta nykypäiväisessä yhteiskunnassa sitä ei aina katsota hyvällä.

Tota. Joo. Tätä ei olisi ehkä saanut myöntää, mutta tässä se nyt kuitenkin on. Heh.

Day 14 - An author of a book you just don’t get

Voiko tämä kysymys todellakin olla "Kirjailija, jota et vain tajua"? Ilmeisesti, mutta onko tähän muka olemassa jokin vastaus? Mitä tällä oikein tarkoitetaan? Pitääkö minun kertoa kirjailijasta, jonka persoonaa en ymmärrä? Ok.

Nyt täytyy sanoa, että enpä keksi. Ei tule mieleen. Yleensä kirjailijat vaikuttavat mielestäni oikein järkeviltä ja miellyttäviltä, eikä poikkeuksia tule mieleen. Yleensa, vaikka itse kirja olisi täysi pohjanoteeraus, sen kirjoittaja onnistuu kuitenkin vaikuttamaan suhteellisen miellyttävältä.

(Okei, ehkä täytyy sanoa, että Dan Brownia en oikeastaan ymmärrä - tarkoitan, että kuka ihme osaa kirjoittaa niin paksua sontaa? Anteeksi vain kovasti, herra Brown.)

Day 13 - A book that disturbed you

(Olen juuri nyt melkoisen kuohuksissa, sillä sain äskettäin tietää, että ihanainen Edward Hardwicke on tänään poistunut keskuudestamme, 78 vuoden ikäisenä. Tekisi mieli katsoa herran tähdittämiä Holmes-sarjoja, mutta vähän pelkään, että sillä sekunnilla kun Watson kävelee ruutuun minä alan vollottaa enkä saa lopetettua ennen kuin olen itkenyt vähintään silmäni irti.)

Ihan mielenkiintoista kirjoittaa välillä kirjasta, josta minulla on jotain muutakin sanottavaa kuin pelkästään ihanaamahtavaaupeaafantastista. Eikä tarvinnut kauaa miettiä, suunnilleen viidessä sekunnissa muistin erään kirjan, joka yhä silloin tällöin kalvaa ajatuksiani. Huh huijaa.

En edes oikein muista, miksi alunperin päädyin lukemaan ranskalaiskirjailija Frédéric Beigbederin omaelämänkerralliseen ainekseen pohjautuvan 99 frangia. Kirjan nimi tosin vaihtelee, sillä se tulee aina nimetä kirjan lähtöhinnan mukaan - suomennettu kovakantinen versio on siis nimeltään 24, 99 € ja pokkari 8,99 €.

Mitähän tästä kirjasta nyt sanoisi. Päähenkilö, Octave, tekee heti kirjan alussa selväksi, että hän on kirjoittamassa kyseistä kirjaa, jotta saisi potkut työpaikastaan. Mainoksia suunnitteleva ranskalaismies on nimittäin saanut jokseenkin tarpeekseen mainosmaailman raakuudesta. Kirja kertoo erinäisten mutkien kautta, kuinka Octaven työpaikalla yritellään suunnitella mahdollisimman vetävä jogurttimainos. Saatte varmaan ihan kelvollisen kuvan, jos vihjaan, että mukaan mahtuu vaikeasti tavoiteltava ex-tyttöystävä (jota Octave tajuaa todella rakastavansa vasta heidän eronsa jälkeen), mielisairaalapotilaita, huoria, muutama itsemurha, ja tietysti paljon jogurttia ja mainosmaailman kauhuja.

99 frangia ei ole lainkaan huono kirja, itse asiassa melko hyvä, mutta se on niin kertakaikkisen tyrmistyttävän häiritsevä, etten enää ikinä koskaan milloinkaan halua lukea sitä uudestaan. Enkä myöskään suosittele sitä kenellekään muulle. Kyseisessä kirjassa on mm. yksi ällöttävimmistä kappaleista, joihin olen koskaan kirjallisuudessa törmännyt (ja olen lukenut myös Telenyn...). Olen vuosikausia yrittänyt haihduttaa tajunnastani muutamaan järkyttävää yksityiskohtaista mielikuvaa, mutta ne eivät katoa sitten millään. Tuskastuttavaa!

Jos haluatte siis säilyttää mielenrauhanne hieman paremmin, älkää lukeko tätä kirjaa. Oikeasti.

maanantai 16. toukokuuta 2011

Day 12 - A book you think should be made into a film

Koska olen erityisen rakastunut vanhoihin klassikkoteoksiin, suurin osa lempikirjoistani on jo muokattu valkokangasversioiksi. Erityisesti pidän Stephen Fryn ja Hugh Laurien tähdittämästä Jeeves and Wooster-tv-sarjasta, vuoden -95 Sense and Sensebilitystä, vuoden 2005 Pride and Prejudicesta, Jeremy Brettin näyttelemästä Sherlock Holmesista ja tietysti Peter Jacksonin upeasta LotR-trilogiasta. Voisin jatkaa tätä listaa suunnilleen loputtomiin, sillä mieleeni pulpahtelee koko ajan uusia, herttaisia elokuvasovituksia mahtavista kirjoista.

Mitä suosikkikirjoistani sitten ei oltaisi vielä sovitettu kuvaruudulle? Siinäpä vasta pähkinä purtavaksi. Vuosi sitten olisin varmaan vielä vastannut Hobitti, mutta nyt senkin kuvaaminen on jo täydessä vauhdissa, joten se siitä.

Olen kyllä jo muutaman vuoden ajan ollut vakaasti sitä mieltä, että jonkun on tehtävä elokuva yhdestä suosikkikirjastani, The Catcher in the Ryesta. Kun vielä pari vuotta sitten halusin itse kovasti elokuvaohjaajaksi, suunnittelin tekeväni sen elokuvan omin kätösin. Nyt olen kuitenkin päättänyt luopua hankesuunnitelmasta ja jättää sen jonkun osaavamman harteille. Nyt, kun itse kirjailijakin on poistunut keskuudestamme, luulisi asian hoituvan ongelmitta.

Sitä elokuvaa odotellessa.

(Ps. Voisin kirjoittaa Siepparista päiväkausia putkeen, mutta ajattelin ehkä tehdä sen vasta jonkun myöhemmän päivän kohdalla. Kuulemiin.)

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Day 10 - A book you’ve always meant to have read and never got round to

No. Öh.

Sanotaanko vaikka näin, että olen kerännyt kirjahyllyyni ihan mallikaan Dickens-kokoelman poikasen, mutten ole saanut vielä yhtäkään herran kirjoista luettua loppuun. Koska en ole niitä edes oikein aloittanut. Aina on ollut joku kirja, joka voittanut kiinnostavuudessaan Oliver Twistin tai Great Expectionsin nenän mitalla, ja no... Sitten olen lykännyt Dickensin lukua.

Vaikka tiedän, että tulen taatusti rakastamaan Dickensiä! Mikä minua vaivaa?

No, ehkä tässä joku päivä...

(Tätä ei olisi tietenkään saanut sanoa ääneen, sillä kyseessä on sentään Charles Dickens, mutta kun. Minun oli pakko saada tämä ulos.)

Day 9 - A book you read when you feel down

Oi, tähän olisi sitten taas niin maan miljoona vastausta, mutta rajataanpa jälleen yhteen.

Uskon vakaasti, etten tule koko loppuelämänikään aikana tarvitsemaan antidepressantteja, ainakaan, jos P. G. Wodehousea on käsien ulottuvilla. Kyseisen herran kirjat ovat takuuvarmasti toimivaa masennuslääkettä.

Kuten varmaan ihan jokaisen Wodehouse-fanin, myös minun suosikkikertomukseni ovat Jeevesin ja Bertien seikkailut, mutta minun on vaikeaa uskoa, että Plum olisi joskus kyennyt kirjoittamaan jotain huonoa. Hänen teoksensa oikein tihkuvat vebaalista älyä ja nokkeluutta, ja kieli onkin Wodehousen luotettavin väline. Juoneltaan useat kirjat ja tarinat ovat kutakuinkin samanlaisia, varsinkin Jeeves-tarinoissa: joku Bertien iloisista ystävistä kaipaa apua, Bertie tekee parhaansa, kaikki menee aluksi pieleen mutta onneksi Jeeves hoitaa ja kaikki on lopussa taas mallikkaasti. Tarinoiden pienet yksityiskohdat ja oi, se kielenkäyttö, tekevät niistä kuitenkin joka kerta viihdyttäviä, ja enpä ole vielä törmännyt sellaiseen teokseen, jota lukiessa en nauraisi vedet silmissä.

Tässä vaiheessa täytyy kuitenkin muistuttaa, että Wodehouse on ehdottomasti sellainen kirjailija, jota täytyy lukea alkuperäiskielellä. Okei, suomennokset ovat usein ihan jees, semmoisia aika kivoja, mutta silti niistä puuttuu se juuri Wodehouselle ominainen ihana kielellä leikittely. Olen aika varma, että koko englannin jalo kieli, tai vähintäänkin 1930-luvun brittislangi, on kehitetty Wodehousea silmällä pitäen. Sillä kohdataanpa tosiasiat: jos kirjassa esiintyy sana Ooh-jah-cum-spiff, se ei voi olla huono. Jos ette tiedä, mitä se tarkoittaa, ottakaa Wodehousea kauniiseen käteenne ja selvittäkää asia välittömästi.

lauantai 14. toukokuuta 2011

Day 8 - The book you can quote best

Okei, elättelen toivoa siitä, että voin joskus hyötyä lukuisista kirjansiteeraustaidoistani jollain tavalla. Kenties ainakin kahviloiden nurkkapöydissä jonain sunnuntai-aamuina, silloin, kun ei ole mitään muutakaan tekemistä. Silloin pääsen leveilemään kerrassaan mahtavalla kyvylläni siteerata Tolkienia.

Joo. Minulla on hölmö tapaa siteerata sekä lempikirjojani että -elokuviani kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Ja Tolkienin siteeraaminen on tietysti kaikista parasta. Tarkoitukseni oli kirjoittaa joka päivä eri kirjasta, mutta tosiasioita ei voi kiistää. Tolkien on herättänyt eloon joitain niin mainioita ilmauksia, että niitä on ylimaallisen herkullista viljellä omassa puheessa.

Vaikka Taru, Hobitti, Silmarillion ja muut kumppanit ovat ns. fantasiakirjoja, niistä löytyy silti sadoittain jokapäiväiseen elämään soveltuvia mainioita sanontoja. Suosikkejani arkikäytössä ovat mm. "Oikotie matkan mutkistaa", "Hiisiä pakoon suoraan susien suuhun", "En kanna vettä taskuissani"n "En tarvitse palveluksianne, kiitos vain, mutta arvaan että te tarvitsette minun palveluksiani" ja niin edespäin.

Tällaisten arkipäiväisten sananparsien lisäksi Tolkienin tuotannosta löytyy uskomaton määrä oikeita verbaalisia helmiä, joita pitää tietenkin aina tilanteen vaatiessa lausua. Minulle on myös aina ollut äärettömän helppoa muistaa ulkoa lauluja ja runoja, ja olenkin asettanut kutakuinkin elämäntehtäväksi opetella kaikki Tolkienin runot ulkoa. Kaikkeen minäkin käytän aikaani.

Kahvilan nurkkapöydässä tavataan!

lauantai 7. toukokuuta 2011

Day 7 - A book that reminds you of somewhere

Hups, tulipa kiireiden vuoksi pikkainen tauko tähän kirjoittamiseen. Se saattaa johtua osittain myös siitä, että minulla on suuria vastauksia keksiä vastaus tähän kysymykseen. Mieleeni ei tule mitään erityistä kirjaa, joka muistuttaisi minua jostain paikasta - kaikkiin kirjoihin liittyy yleensä paikka ja tarina. Mutta usean kirjan kohdalla haluaisin säästää sen tarinan myöhemmäksi ajaksi, sellaiselle päivälle, jolle se sopii vielä paremmin.

No, ehkä kuitenkin nyt jotain.

Ostin Lontoosta syksyllä 2009 muutaman muun kirjan ohessa kokoelman Oscar Wilden näytelmiä. Kävin niihin käsiksi saman tien, joten suurimman osan lomani "luppoajasta" vietin lueskellen The Importance of being Earnestia ja neljää muuta näytelmää. En edes muista, kuinka pitkään tarkalleen ottaen olen ollut Oscarin fani, mutta kirjahyllyssäni majailivat tuolloin jo The Happy Prince and the Other Stories, The Picture of Dorian Gray ja De profundis & Other Writings, mutta Oscarin näytelmiin en ollut tutustunut koskaan aiemmin.



Ja täytyy sanoa, että jos haluaa lukea jotain, mistä saa täydellisen kuvan Wilden taidoista kirjoittajana, kannattaa tutustua herran näytelmiin. Niiden nerokkuuteen yltävä äly ja äärimmäisen suloinen hauskuus tempaavat lukijan mukaansa. Oma suosikkini on Ideal Husband, joka on vaatimattomasti paras näytelmä, jonka olen ikinä lukenut.

Omasta kokoelmastani huomaa myös, että Wilde on erityisen lahjakas draaman ja komedian saralla, mutta ettei tragedia ole kenties aivan herralle luotu juttu. Kirjan viimeinen näytelmä, Salomé, sai minut ylitsepursuavan tragedisuutensa vuoksi miltei ulvomaan naurusta ja itkemään tuskasta samaan aikaan, mutta toisaalta, eivät tragediat olekaan koskaan olleet se minun juttuni.

Kaiken kaikkiaan loistava kirja, joka muistuttaa minua aina ehkä ihanimmasta ulkomaanmatkasta koskaan. Vielä loppuun muistin erään hauskan yksityiskohdan: ostin kyseisen kirjan Foylesista 16-vuotis-syntymäpäivänäni, 16. lokakuuta, joka sattuu olemaan myös Oscar Wilden syntymäpäivä. Hih.

perjantai 6. toukokuuta 2011

Day 6 - A book you either couldn’t finish or struggled to

Täytyy sanoa, että törmään äärimmäisen harvoin kirjoihin, joita en oikeasti jaksaisi lukea loppuun saakka. Kuten olen aiemminkin sanonut, luen kirjoja yleensä suositusten perusteella, ja silloin se kahlataan viimeiselle sivulle asti vaikka väkisin, jotta teoksesta voisi keskustella sitä suositelleen ystävän kanssa. Jätän siis harvoin kirjoja kesken.

Ei, hetkinen, miten tämä ei heti tullut mieleeni! Kenties tämä historiallinen tapahtuma on hieman liian nolo julkisesti myönnettäväksi. Ha ha ha.

Joskus vuonna 2007 (ehkä jopa 2008, en ole varma...) löysin kirjaston hyllystä suuren idolini Stephen Fryn kirjoittaman scifahtavan romaanin Making History. Siinä elämäni vaiheessa olin saanut luettua kokonaan vain yhden englanninkielisen kirjan, viimeisen Harry Potterin, joten Making Historyn aloittamista voi pitää kutakuinkin itsemurhayrityksenä. Pidin kirjaa ällistyttävän tylsänä, mutta se johtui ehkä pikemminkin siitä, että ymmärsin ainoastaan sanan sieltä ja toisen täältä, kuin siitä, että tapahtumat olisivat oikeasti olleet pitkäveteisiä. Voi apua. Jätin siis mokoman tylsimyksen kesken luettuani tuskallisesti noin kymmenen sivua puolihepreaa ja palautin sen takaisin kirjastoon.



No, sitten vuonna 2009 pistäydyin Lontoossa ja rahtasin Foylesista 8 kirjaa, joista neljä olivat kokoelmastani puuttuvia Stephenin kirjoja. Yksi niistä oli myös tämä Making History, jonka uudelleenlukuyritytä innostuin koettamaan aiemmista vastoinkäymisistä huolimatta.

Kävikin sitten niin, että rakastuin kirjaan enemmän kuin on terveellistä - kerran kouluun kävellessäni mm. törmäsin lyhtypylvääseen, sillä oli hieman vaivalloista katsoa eteensä kun luki samalla. Mutten millään voinut lopettaa kirjaa sekunniksikaan! Kaverit meinasivat saada hermoromahduksen, kun käytin välitunnit joko selittäen kirjan tapahtumista tai lukien tarinaa eteenpäin ja säestäen lukunautintoani kaikenlaisilla eleillä ja äännähdyksillä.

Jos ette sattumoisin ole kirjaan tutustuneet, suosittelen sitä erittäin lämpimäsi. Making History on erinomaisen viehättävä kertomus parikymppisestä Michaelista, joka on juuri saanut väitöskirjansa valmiiksi - se vain sattuu muistuttamaan enemmän historiallista romaania kuin oikeaa väitöskirjaa. Mutta kun Michael törmää Leo Zuckermaniin, ikääntyneeseen fyysikkoon, alkavat sekä menneisyys että nykyisyys kiertyä yllättäväksi sokkeloksi, ja kysymykseksi jääkin, palautuuko aika koskaan ennalleen. I love it to pieces. Täytyy myös mainita, että Making History on edelleen kirja, jossa on mielestäni maailman liikuttavin viimeinen luku. Osaan viimeiset kolme sivua ulkoa vaikka unissani.

Mitä tästä opimme? Joskus tylsinkin kirja voi paljastua myöhemmin erittäin mielenkiintoiseksi.

Pitäisikö sittenkin koettaa myös Twilight-saagan lukemista uudelleen, se lukeutuu nimittäin myös niihin kirjoihin, joita en saanut luettua loppuun...

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Day 5 - A book that you’ve read the most times

Kirjoitan nyt huomisen päivän "tarinan" samaan syssyyn, sillä jään koulun jälkeen Helsinkiin katsastamaan erästä musikaalia ja palaan kotiin vasta iltamyöhäisellä.

On useita kirjoita, joita luen vuosien varrella aina uudestaan ja uudestaan, mutta tässä vaiheessa kannattaa varmaan mainita parahin Jane Austen ja Pride and Prejudice. Oletan, että kaikki ovat lukeneet tämän kuolemattoman klassikon, tai vähintäänkin nyt nähneet siitä tehdyt filmatisoinnit.

Kirjoitin joulun alla noin kahdeksan sivun kirjallisuusesseen P & P:stä, mutta tällä hetkellä en keksi siitä mitään sanottavaa. Miten tulisi kuvata kirjaa, joka on kahden vuosisadan ajan voittanut uusien ja säilyttänyt vanhojen lukijoiden kiintymyksen.

Minulle Pride and Prejudicen tekee erityisen tärkeäksi se, että kyseinen kirja oli omiaan käynnistävään paikoitellen naurettaviin mittasuhteisiin yltävän kirjankeräämisharrastukseni. Eräänä päivänä muutama vuosi sitten hyörin kotipaikkakuntani kirjaston poistokirjahyllyn tienoilla, ja yhtäkkiä katseeni osui tuttuun selkämykseen. Sain tuskin henkeä kun tarkemmin katsottuani huomasin, että kirjasto oli todellakin hankkiutumassa eroon yhdestä P & P:n painoksesta. Tietenkin minun oli pelastettava poloinen kirjapolo käsivarsilleni, etenkin, kun joku julmuri oli aiheuttanut sille huomattavia sisäisiä vammoja - 13 ensimmäistä sivua oli revennyt irti. Paikkasin vahingot kotona teipillä ja pohdin runollisesti, kuinka äärimmäisen ruma teippaukseni johtaisi luultavasti siihen, että tämä kirja tulisi pysymään hyllyssäni ikuisesti. Kukapa sitä enää huolisi. Hyvä niin. Siinä samassa päätin ruveta kunnioittamaan lukutoukan titteliäni arvokkaammin ja niin alkoi kivikkoinen tie kirjakeräilijänä.

Lienee siis aiheellista ilmoittaa, että minäkin kuuluun näiden sekopäisten janeistien liigaan, jotka seuraavat Elizabeth Bennetin jokaista askelta suorastaan uskonnollisella hartaudella ja pyrkivät sujauttamaan keskusteluihin niin paljon Austen-sitaatteja kuin vain suinkin mahdollista. Voin vain toivoa, että sivurikko nidokseni kestää vielä toisetkin kymmenenmiljoonaa lukukertaa.

Day 4 - A book you lent out once, never got back and miss

Olen aina haaveillut omasta ex libriksestä. Siinä olisi mustekala ja paljon kirjoja. Ja tietysti sen tärkein tehtävä olisi estää rakkaita kirjoja katoamasta maailmalle. Ex libris on vielä tekeillä, mutta tapanani on raapustaa nimeni (ja välillä hankintavuosi) ostamieni kirjojen ensimmäiselle sivulle.

Ilmeisesti tämä merkkaamistaktiikka on tehnyt tehtävänsä, sillä en ole vielä kertaakaan oikeasti hävittänyt kirjoja, ja ne ovat aina palanneet satunnaisilta matkoiltaan. Olen muutenkin aika järkyttävän huono kirjanlainaaja - otan joka toinen päivä lainaajaan hätäisesti yhteyttä ja tiedustelen, onko kirja jo luettu ja milloinkas saisin sen takaisin. Minulta ei siis kannata juuri kirjoja lainata.

Täytyy tosin tunnustaa, että minulla on yhä hyllyssäni muutama kirja, joita en koskaan tullut palauttaneeksi omistajilleen. Mutta siitä ehkä joskus myöhemmin.

tiistai 3. toukokuuta 2011

Day 3 - Your favourite book to recommend to friends

Minulle tuli pieni paniikki tämän kysymyksen kohdalla, sillä olen suunnitellut käyttäväni tälle päivälle vastaukseksi sopivia kirjoja vasta myöhemmin. Onneksi vilkaisin kirjahyllyyni, sillä sieltä pilkotti juuri sopiva opus tähän tarkoitukseen.

On eräs kirja, jota suosittelen huoletta jokaiselle kanssaeläjälle missä elämäntilanteessa tahansa. Pirteydestään huolimatta se herättää ajatuksia ja on kaikin puolin mukavaa luettavaa - ja sen verran hauska, että suorastaan hirnun naurusta sitä lukiessani.

Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä: Nick Hornby - High Fidelity, tai vaihtoehtoisesti suomenkieliseltä nimeltään Uskollinen äänentoisto. On kuitenkin varmaan sanomatta selvää, kummalla kielellä teos kannattaa nauttia.

Nykyään on paitsi hyväksyttyä myös melko suosittua tarinoida kolmikymppisistä luuserimiehistä, jotka ovat epäonnistuneet niin työurallaan kuin rakkaudessakin. Kaikista nykykirjallisuuden luuserimiehistä ehdoton suosikkini on kuitenkin Rob; juuri tyttöystävästään eronnut ex-dj, joka pitää pystyssä puolikuollutta levykauppaa, laatii epäterveellisen paljon viiden asian listoja (viisi parasta kuolemasta kertovaa kappaletta, viisi muistettavinta eroa, jne...) ja eikä ymmärrä ihmissuhteita. Kuulostaako mielenkiintoiselta? Ehkä ei, mutta uskokaa pois, sitä se todellakin on. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kirja on täysi napakymppi; samaistuttava, koskettava ja äärimmäisen hauska.

High Fidelity on kirja, johon en ole vielä muutaman vuoden aikana kyllästynyt pätkääkään, ja sillä on uskomaton kyky piristää minua millaisessa mielentilassa tahansa. Suosittelen lämpimästi kaikille.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Day 2 - Your least favourite book of all time

Oikeastihan minun pitäisi tehdä tämä vasta huomenna, kun kerta tänään aloitin, mutta ajattelin etten a) välttämättä ehdi huomenna kirjoittaa, ja b) jos ehdin, niin onhan se kuitenkin ihan hienoa kirjoittaa ns. järjestyksessä - toukokuun 2. päivänä numero 2, 3. päivänä numero 3 ja niin edespäin. Joten, päivä numero 2.

Tämä toisen päivän kysymys olikin sitten kinkkisempi. Luen harvoin huonoja kirjoja, sillä valikoin lukemani kirjat joko suositusten tai muutaman ensimmäisen sivun testilukemisen perusteella. Joskus on tietenkin käynyt niin, että minulle on suositeltu huonoja kirjoja, kuten tässä nimenomaisessa tapauksessa.

Mietin minuutin tai kaksi, mikä olisi huonoin lukemani kirja, ja lopulta tulin siihen tulokseen, että minun on kenties pakko kirjoittaa sana tai kaksi Stephenie Meyerin Twilight-saagasta. Olen tosin lukenut vain ensimmäisen ja hieman toista osaa, sillä en yksinkertaisesti pystynyt kiduttamaan itseäni enempää ja lukemaan loppuun New Moonia.

Yhteiskunnan painostuksesta päädyin syksyllä 2008 lainaamaan kaverilta sarjan ensimmäisen osan. Odotin kehutulta kirjalta suhteellisen paljon, ja olin melko varma, että päätyisin tykkäämään opuksesta (vampyyrejä ja romantiikkaa? Count me in!), mutta toisin kävi.

Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, edellytän hyvältä kirjalta muutamaa asiaa, ja Twilightista puuttuivat tasan kaikki. Henkilöhahmojen persoonat olivat suunnilleen yhtä hehkuvia kuin tyhjä jätesäkki, tapahtumat epäuskoisen naurettavia ja kaiken kruunasi Meyerin täysin mielikuvitukseton sanojen käyttö. En ehkä ala purkaa syvimpiä antipatioitani, sillä inhoan kirjaa kutakuinkin sydämeni pohjasta. Riittää varmaan, että sanon repiväni mielummin jokaisen varpaankynteni yksitellen irti hampaitani käyttäen kuin luen enää yhdenkään Twilight-saagaan kuuluvan kirjan kokonaan.

Kiitoksia ja anteeks rumista kielikuvista. Twilight ei ole ihan minun kuppini teetä.

Day 1: Your favourite book of all time

Kaikki, jotka ovat puhuneet kanssani viimeisen vuoden aikana, osaavat luultavasti sanoa vastauksen tähän kysymykseen. Ehdoton lempikirjani tällä hetkellä (ja toivottavasti myös tulevaisuudessa) on J. R. R. Tolkienin eeppinen mestariteos The Lord of the Rings, jota kohtaan tuntemani rakkauden määrä on jo niin suunnattoman suuri, että se on aikoja sitten ylittänyt terveelliset rajat.

Olen siis siinä vaiheessa elämää, jossa sanat eivät enää riitä kuvailemaan sitä tunteiden paloa, jota tunnen kyseista kirjaa kohtaan. Yleensä hyvään kirjaa vaaditaan muutamaa perusasiaa; todentuntuiset henkilöhahmot, mielenkiintoiset tapahtumapaikat, hyvin suunniteltu juoni, kekseliäs kielenkäyttö ja niin edespäin. Taru paitsi täyttää kaikki nämä vaatimukset, myös ylittää ne noin tuhatkertaisesti. Kirjasta huokuu professori Tolkienin luomaansa maailmaa kohtaan tuntema suorastaan intohimoinen kiintymys. Tarkemmin ajateltuna minun on vaikeaa ajatella Tarua "pelkkänä kirjana". Se on valtava universumi, luomus täynnä puhdasta neroutta, ja aina silloin tällöin unohtelen, ettei se oikeastaan ole historiallinen faktakertomus.

Mutta vaikka Taru onkin ns. fantasiakirja (johon kaikki nykyaikainen fantasiakirjallisuus pohjaa melko vahvasti, heh), sen teemat ovat peräisin täysin jokapäiväisestä elämästä. Kaikista epätodellisista elementeistään huolimatta Taru on elämänmakuinen tarina, ja rohkenen väittää, että siinä on hyödyllistä sanomaa taatusti jokaiselle meistä. Jokainen Tarussa käsitelty teema ja ajatus on syvemmin tarkasteltuna täyttä totta.

No, mitäs muuta tässä sanomaan. En oikein osaa kirjoittaa Tarusta järkevästi, ja yleensä päädynkin vain erikseen ylistämään hahmoja, tapahtumia ja kieltä. Ajattelin säästää teidät sellaiselta tällä kertaa, ja päättää tämän kirjoituksen yksinkertaiseen faktaan: Taru Sormusten Herrasta on kirja, jolla tulee toivottavasti aina olemaan paikka suosikkikirjat-listani kärkijoukossa.

Kolmekymmentä päivää kirjoja

Olen ollut viime aikoina vähän laiskalla tuulella kirjoittamisen suhteen, ja tuntuu, että kaikki vapaa-aika on tullut vietettyä kaikkea muuta kuin järkevästi. Nyt on sellainen olo, että haluaisin herätellä tätäkin blogia taas eloon, ja löysinkin siihen tarkoitukseen tällaisen mukavan 30 days of books-haasteen.

Day 1 - Your favourite book of all time
Day 2 - Your least favourite book of all time
Day 3 - Your favourite book to recommend to friends
Day 4 - A book you lent out once, never got back and miss
Day 5 - A book that you’ve read the most times
Day 6 - A book you either couldn’t finish or struggled to.
Day 7 - A book that reminds you of somewhere
Day 8 - The book you can quote best
Day 9 - A book you read when you feel down
Day 10 - A book you’ve always meant to have read and never got round to
Day 11 - Your favourite book that has been made into a film
Day 12 - A book you think should be made into a film
Day 13 - A book that disturbed you
Day 14 - An author of a book you just don’t get
Day 15 - A book where you wish you were one of the characters
Day 16 - A book that is a guilty pleasure
Day 17 - The most over hyped book you have ever read
Day 18 - A book you have that belongs to someone else
Day 19 - The most romantic book you have ever read
Day 20 - The saddest or most emotive book you have read
Day 21 - The book that made you look at life in a different way
Day 22 - A book you wish was real life
Day 23 - Your favourite book by a non-British author
Day 24 - Your favourite book as a child
Day 25 - Your favourite book of last year
Day 26 - A book you honestly read in one sitting
Day 27 - Your favourite non-fiction book
Day 28 - Your favourite autobiographical book
Day 29 - Your favourite series of books
Day 30 - The book by your bed right now

Näitä on liikkeellä varmasti monia erilaisia, mutta itse tykästyin tähän muutamasta syystä: 1) saan heti aloittaa kertomalla lempparikirjastani ja 2) päivän 23 aihe sopii minunkaltaiselleni brittikirjaholistille paremmin kuin hyvin. Vaikeinta on olla kirjoittamatta parista kirjasta useaan otteseen, sillä itselleni eräs tietty kirja on vastaus ainakin päiville 30, 24, 22, 21, 19, 15, 11, 1, 8 ja 9. 

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

"Miksi lihantuotannosta syntyy aina kauhufilmi?"

Melkein mikään ei ole mukavampaa kuin se, että tunnetussa lehdessä on juttua hyvästä kirjasta. Varsinkin, jos kirja käsittelee jotain oikeasti tärkeää aihetta, josta jokaisen tulisi olla tietoinen.

Kun aamulla Hesaria lukiessani verkkokalvoilleni hyppäsi suunnilleen sivun kokoinen juttu Jonathan Safran Foerin vastasuomennetusta teoksesta Eating Animals, suomeksi siis Eläinten syömisestä, teki mieleni hyppiä riemusta. Toivon todella, että mahdollisimman moni lukee, jos ei nyt koko kirjaa, niin ainakin tämän Hesarin jutun. Netissä juttu on tosin huomattavasti lyhyempi kuin oikeassa painetussa lehdessä, mutta kuitenkin kaikin puolin kelvollinen. Itse kirjoitin kirjasta täällä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen on myös tämä viime joulukuun juttu Hesarissa, jossa myös kurkataan kirjan sisältöön ja Jonathanin omiin näkemyksiin.

Suosittelen siis edelleen erittäin lämpimästi kaikille, jotka ovat kiinnostuneet paitsi eläinten hyvinvoinnista myös omasta hyvinvoinnistaan. Kirja on rohkea, rehellinen ja paikoitellen äärimmäisen ikävää luettavaa, mutta sitä suuremmalla syyllä kirjaan kannattaa tutustua. Itse ainakin haluan tietää, mitä suuhuni laitan ja miten se on tuotettu. Joten vielä kertauksena:

Jonathan Safran Foer - Eläinten syömisestä
(Eating Animals, 2009)
Suom. Antti Immonen
Atena, 2011
400 sivua
29 e

maanantai 14. helmikuuta 2011

Eksistentialistinen kriisi

Ilmoittauduin koulussa huvin vuoksi luovan kirjoittamisen kurssille. Olen ollut aina vähän ujo omien tekstieni kanssa. Ajattelin, että ehkä kurssi rohkaisisi minua työstämään tekstejäni enemmän, ja jos ei, niin ainakin olisi hauskaa kuulla toisten kirjoituksia ja antaa palautetta. Tähän mennessä pidetyt tunnit ovat olleet ihania, ja odotan innolla, mitä ensi viikko tuo tullessaan. Mutta asiaan. Kurssin ohjelmaan kuuluu myös, että luemme kaikki yhdessä jonkin kirjan, ja valinta osui Erlend Loen Supernaiivin kohdalle.

Kävin siis viime torstaina hakemassa Supernaiivin kirjastosta. Olin jo tietoinen kirjan pienestä koosta, joten päätin lykätä parin kirjan loppuunlukemista ja lukea Supernaiivin siinä välissä. Eipä sen parissa kauan nokka tuhissutkaan, sain kirjan luettua ja hyvissä ajoin perjantaina.






Supernaiivin päähenkilö kokee jonkinsorttisen eksistentialistisen kriisin ja päättää, ettei hänen elämänsä voi jatkua enää entisellä tavalla. Hän irtisanoo vuokrahuoneensa, puhelimensa ja sanomalehtitilauksensa sekä eroaa yliopistosta. Isoveljen ollessa matkoilla hän muuttaa tämän asuntoon ja alkaa nauttia yksinkertaisista iloista elämässä; punaisen pallon pomputtelemisesta ja seinään heittelemisestä, hakka-lelun hakkaamisesta, listojen tekemisestä ja naapurin pikkupojan seurasta.

Voin hyvin uskoa, että Supernaiivi jakaa mielipiteet. Itseasiassa se tuli todistettua jo perjantaina koulussa. Kirja on suosittu valinta koulumme äidinkielintunneilla, joten poikkeuksellisen usea ystävistäni oli lukenut tämän kirjan. Jotkut kehuivat sitä loistavaksi, ja toisten mielestä siihen meni hermo niin totaalisesti, että loppuun lukeminen oli mahdotonta. Minä, kuinka ollakaan, kuulun näihin ihmisiin, jotka eivät malttaneet laskea kirjaa käsistään ennen viimeisen sivun lukemista.

Jostain syystä olen aina pitänyt kirjoista, joissa ei oikeastaan tapahdu paljon mitään, tai jos tapahtuu, se tapahtuu hyvin hienovaraisesti. Yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani on esimerkiksi Sieppari ruispellossa. Ja Supernaiivi kuuluu nimenomaan tällaisiin kirjoihin. Suuri osa kirjasta tapahtuu päähenkilön pään sisällä, ajatuksien ja niistä laadittujen listojen muodossa. Tapahtumat eivät ole erityisen mullistavia, mutta yksinkertaisuudessaan ja aitoudessaan ne vastaavat oikeaa elämää ihastuttavalla tavalla.

Suurin mielipiteenjakaja Supernaiivissa on kuitenkin varmasti sen vähintäänkin persoonallinen kieliasu. Kirja kerrotaan ensimmäisessä persoonassa, ja kertojan käyttämät lauseet ovat keskimäärin ehkä viiden sanan mittaisia. Esimerksi: "Minä kävin veljeni asunnossa ja lähetin faksin Amerikkaan. Kirjoitin siihen: Volvo - Täyttä vauhtia, aina vain. Ja auringonpaistetta päivät pitkät. Ja sitten hain itselleni villapaidan. Nyt istun Børren asunnon parvekkeella juomassa gun tonicia. Hänen vanhemmillaan on kaapissa monta pulloa. Kun olen juonut itseni riittävän rohkeaksi, aion lukea taas lisää sitä ajasta kertovaa kirjaa." Ymmärrän täysin, miksi tällainen kerrontatapa saattaa ärsyttää joitakuita aivan mahdottoman paljon, mutta minusta se oli todella suloista. Kirjan tunnelma oli sen ansiosta alusta loppuun leppoisan rauhallinen, ja koko kirja oli kuin pelkkää ajatusten juoksua - ei liikaa järkeä, vaan sanoista koottuja lauseita, jotka heijastelivat kertojan ajatuksia kauniisti. Ja sen jälkeen, kun on lukenut tarpeeksi paljon kaunokielistä ja pitkävirkkeistä proosaa, alkaa pikkuhiljaa kaivata jotain helppoa ja erilaista.

Kaiken huipuksi Supernaiivi on mielestäni myös huikean samaistuttava; joskus minunkin tekisi vain mieli antaa kaiken olla ja viettää aika heitellen palloa seinään tai listoja laatien. Tai ehkä mielummin kirjoja lukien.

Sellaisia kirjoja kuin Supernaiivi.

Erlend Loe - Supernaiivi
(Naiv. Super., 1996)
suom. Outi Menna
Like, 1998
223 sivua

torstai 10. helmikuuta 2011

Mysteerisen mallin tarina

Tiistai-iltana lukaisin loppuun Tracy Chevalierin kirjan Tyttö ja helmikorvakoru. Luin tämän kirjan ensimmäisen kerran joskus 13-vuotiaana, äidin suosituksesta. Olin kysynyt jotain hyvää kirjaa luettavaksi ja äiti nakkasi käteeni tämän. Kotikirjahyllyssämme on naurettavan vähän romaaneja; pääosin hyllyt pursuavat taide- ja historiankirjoista. En valita, olenhan tuhottoman kiinnostunut sekä taiteesta että historiasta, ja kyllähän sieltä kirjahyllystä myös jokunen poikkeus löytyy. Kuten tämän teos.

Luin kirjan uudestaan ihan hetken mielijohteesta. Muistin tapahtumat hyvin tarkkaan, joten mistään "mieleen palauttamisesta" ei ollut kyse. Halusin vain kokeiden keskellä lukea jotain helppoa. Tyttö ja helmikorvakoru sopi siihen tarkoitukseen oikein mainiosti.



Kirja kertoo Grietistä, tavallisesta työläisperheen tytöstä, joka 16-vuotiaana lähetetään vieraalle perheelle töihin, piiaksi. Arvostetun hollantilaismaalari Vermeerin, tämän omalaatuisen vaimon Catharinan, heidän vilkkaan lapsikatraansa sekä Catharinan tarkkasilmäisen äidin Maria Thinsin elämään ei ole helppoa mukautua. Grietillä on kuitenkin pääsy palveluspaikan pyhättöön; taiteilijan ateljeehen, jossa Griet käy joka päivä siivoamassa. Ateljeessa Griet saa oppia paitsi taiteesta ja taiteilijasta, myös itsestään. Mutta piian ei tulisi koskaan unohtaa paikkaansa.

Okei, aluksi: kirja on yksin syyllinen siihen, että minulla on välillä huomattavia vaikeuksia muistaa Vermeerin taideteoksen oikeaa nimeä. Aivoni yhdistävät sen aina Tyttöön ja helmikorvakoruun, kunnes sitten jossain vaiheessa muistan, että työn oikea nimi on Turbaanipäinen tyttö. Nyt kun olen saanut tämän sydämeltäni, voin kirjoittaa jotain itse kirjasta.

"Kaunis tarina, täynnä samaa eleganssia kuin maalaus, josta se on saanut innoituksensa", kirjoitti The Wall Street Journal kirjan ilmestymisen aikoihin. Pitää paikkansa. Tarina on kaunis ja elegantti, kivasti kirjoitettu ja oikein viehättävä. Mutta siihen se sitten jääkin. Kirja on oikein mukava teos historiallisten romaanien joukossa, ja se toivottavasti valaisee hieman renesanssinaikaista elämää. Mutta lopputulos on silti jotenkin tyhjä. Vaikka tarina on kirjoitettu minä-muodossa, vieläpä Grietin näkökulmasta, jää kuva kertojasta ja muista tärkeistä henkilöhahmoista hieman pinnalliseksi. Griet on piika, ja paikoitellen vaikuttaa siltä, että tyynen pinnan alla roihuaa polttava liekki, mutta Grietin persoona jää silti valitettavan yksipuoliseksi. Samoin on käynyt muiden hahmojen kanssa; tuntuu, että heistä olisi saanut kehitettyä vaikka mitä, mutta kirjassa heidän persoonansa on kutistettu minimiin. Minkäänlaista hahmonkehitystä ei tunnu tapahtuvan, ja tämä karsii kirjan viehätystä raskaalla kädellä.

Olisin kaivannut kirjalta myös enemmän kuvailua elämästä 1600-luvulla. Jotenkin renessanssin(kin) kuvaus jäi kirjassa hieman pintapuoliseksi, ja tämä oli mielestäni varsin valitettavaa, varsinkin, kun kirjaa on erityisesti markkinoitu historiallisena romaanina. En ole tietenkään mikään renesanssi-ekspertti, mutta minusta kirja vaikutti aivan liian modernilta. 

Lisäksi minua harmittaa hieman (kuten aina tällaisissa tilanteissa), etten lukenut kirjaa alkuperäiskielellä. Suomennos tuntui jotenkin kumman tökkivältä, ja, no, yksitoikkoiselta. Tämä vika voi tietenkin kuulua myös alkuperäisteokseen, mutta näissä tapauksissa olen taipuvainen kallistumaan aina kirjailijan puolelle. Minun makuuni kirja oli kenties liiankin helppolukuinen, kieli oli jotenkin liian yksinkertaista.

Kaiken kaikkiaan kirja on ihan mukava ja viihdyttävä, jos tuon tyyppisestä nyt sattuu tykkäämään. Mutta siihen se sitten jääkin; kirja ei herätä erityisesti ajatuksia, ja fiktiona se ei myöskään kerro mitään kovin paikkaansapitävää arvostetun hollantilaistaiteilijan tai hänen perheensä elämästä. Itseäni hieman inhottaa oikeiden henkilöiden elämän väärenteleminen (olipa rumasti sanottu, mutta käsitykseni aiheesta on mustamaalannut mm. muutaman vuoden takainen kirjallinen hirvitys, Vihaan sinua, John Lennon...), mutta jos joku tykkää pohtia tarinoita maalausten takana ja haluaa "tietää lisää" mysteeriksi jääneestä mallista, niin hyvä on. Silloin Tyttö ja helmikorvakoru saattaa olla oikein miellyttävä kirja. Minulle se jää kuitenkin vain "ihan kivaksi", sellaiseksi, mitä voi lukea joskus silloin tällöin jos kaipaa jotain kevyttä. Tai sitten ei, sillä tiedän monia muita, paljon parempia "kevyitä kirjoja".

Tracy Chevalier - Tyttö ja helmikorvakoru
(Girl with a Pearl Earring, 1999)
suom. Arja Gothoni
Otava, 2001
319 sivua

tiistai 8. helmikuuta 2011

Koeviikon lukuhetket

Hyvää Lainanpäivää! Käväisin tänään kirjastossa, ja siellä kuulemma julkistetaan päivän kunniaksi vuoden lainaaja. Minun täytyi kuitenkin kiiruhtaa äidin ja pikkusiskon kanssa vihannesostoksille, joten en voinut jäädä julkistusseremoniaan.

Olen ollut viimeisen viikon ajan surkea lukutoukka. Mutta se johtuu ainoastaan siitä, että olen joutunut lukemaan ahkerasti kokeisiin, ja vasta tänään oli viimeisen kokeen vuoro. En ole uskaltanut aloittaa koeviikolla uusia kirjoja, sillä tiedän, että jos pääsen kaunokirjallisuuden makuun, minua ei saa vieroitettua millään. On siis ollut pakko keskittyä pelkästään koekirjallisuuteen, kuten englantiin, ranskaan, ruotsiin, taidehistoriaan ja moneen muuhun... Eilen tosin hairahdin viimein; olin aloittelemassa lounasta kun kaipasin jotain mukavaa luettavaa. Kirjahyllyssä pilkotti Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru, jonka luin viimeksi joskus muutama vuosi sitten. Aioin vain pikaisesti vilkaista, mutta kuinka ollakkaan huomasin pian ahmivani kirjaa kuin henkeni hädässä. Pian siis juttua kyseisestä teoksesta. 

Nyt kutsuu BBC:n Anne Frank-filmatisoinnin viimeinen jakso! Neljä aiempaa osaa ovat houkutelleet minua lukemaan uudestaan itse päiväkirja, sillä senkin olen lukenut viimeksi nelisen vuotta sitten vaikka se kirjahyllyssäni asustaakin. Mutta mikä ihana tunne, kun koeviikko on ohitse, voin taas keskittyä muuhunkin kuin koulukirjojen lukemiseen! Olen luvannut itselleni, etten tee uusia kirjahankintoja (ja yritän myös vähentää lainaamistani) kunnes olen saanut luettua jokaisen kirjahyllystäni löytyvän teoksen kannesta kanteen. Siis sellaisen, jota en ole vielä aiemmin lukenut. Ja ehkä muutaman kertauksena.

torstai 20. tammikuuta 2011

Eläinten syömisestä

Innostuttuani Everything Is Illuminatedista päätin tutustua Jonathan Safran Foeriin tarkemmin. Sattumoisin armaan lähikirjastoni hyllystä löytyi Foerin toinen teos, Eating Animals. Tällä kertaa kyseessä ei tosin ollut fiktio- vaan faktakirja, mutten uskonut sen haittaavan minua millään tavalla. Aluksi tosin pohdin, pitäisikö minun lukea kirja vasta sitten, kun olen muuttanut pois kotoa (eli silloin kun voin olla vapaasti vegetaristi...), sillä minulla oli pieni kutina, etten söisi kovin mieluusti lihaa enää sen jälkeen kun kirja olisi luettu.


 Ja olin muuten oikeassa. Eating Animals kertoo pääosin amerikkalaisesta lihantuotannosta yhdistäen sopivassa suhteessa tiedettä, filosofiaa, muistelmia ja kirjailijan omaa salapoliisintyötä. Tuloksena on kirja, joka kertoo ehkä jopa hieman inhorealistisesti asioiden nykyisen laidan, eikä kaikki todellakaan ole mitään kevyttä luettavaa. Jonathan Safran Foerilla on tapana kirjoittaa asioista kepeästi ja jopa suloisesti, mutta kun kirjassa puhutaan nykyisten valtavien farmien tavasta käsitellä elämiä, ei paljon naurata; nyyhkytin julkisissa kulkuvälineissä ja tunsin pohjatonta häpeää ihmisten välinpitämättömyyden vuoksi. En halua alkaa saarnata lihansyönnin haitoista, enkä aio kertoa kirjassa esiteltyjä ruoantuotantokauheuksia, mutta voin sanoa, että kaltaiselleni herkälle ihmiselle kirja on melko raskasta luettavaa.

Mutta kun on kyse Jonathan Safran Foerista, voin vakuuttaa, että kirja on hyvä. Se on täynnä ajattelemisen aihetta, joskin epämiellyttävää sellaista, ja Foer kuvaa nykyisiä oloja mielestäni todella asiallisesti ja melko puolueettomasti (joskin todella henkilökohtaisesta näkökulmasta); hän ottaa kaikkien tahojen mielipiteet huomioon ja on nähnyt todellista vaivaa ottaessaan itse selvää lihantuotantoa koskevista faktoista. Foer ei syyttele eikä nalkuta, hän ilmaisee mielipiteensä ja toivoo parasta. Eating Animals on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, ja vaikkei suomalainen lihantuotanto toivoakseni vastaakaan täysin rapakontakaista sukulaistaan, on siinä taatusti myös paljon sellaista, mikä pätee täällä kotimaassakin; ruoantuotannon lisäksi Jonathan sitäpaitsi pohtii myös syömiseen liittyviä tapoja ja kulttuureja, mikä on vähintäänkin mielenkiintoista.

Tosin, jos olet vannoutunut lihansyöjä ja haluat pysyä sellaisena, ei kirjan lukeminen kannata. Itse päätin tosin jo vuosia sitten ryhtyä vegetaristiksi heti muutettua omilleni, mutta Eating Animals muistutti minua taas siitä, miksi olen sen päätöksen tehnyt.

Jonathan Safran Foer - Eating Animals
Little, Brown and Company, 2009
341 sivua

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Sekavuutta hauskoin sanankääntein

Olin joskus pari vuotta sitten aivan älyttömän innostunut Douglas Adamsista. Hehkutin ja ylistin Linnunradan käsikirjaa liftareille siinä määrin, että lähipiirini alkoi olla hermoromahduksen partaalla. Innostus meni kuitenkin ohi muutamassa kuukaudessa, ja jonkin ajan kuluttua puhuin entisestä lempikirjastani jo melko ikävin sanankääntein. Tähän oli tosin muitakin syitä kuin itse kirja, mutta ei niistä enempää.

Pari viikkoa sitten törmäsin yllättäen netissä joihinkin hulvattomiin sitaatteihin trilogian ensimmäisestä osasta, ja jouduin taas uudestaan pohtimaan, pidänkö kyseisestä kirjasta vai en. Sattumoisin lähikirjaston valikoimista löytyi Adamsin toinen kirja, Dirk Gently's Holistic Detective Agency, joten päätin antaa kirjailijalle vielä mahdollisuuden ja lainasin opuksen.



Adamsin kirjoista puhuttaessa juonen kuvaaminen on melko mahdotonta, sillä niissä sattuu ja tapahtuu jatkuvalla syötöllä. Kirjan päähenkilö on Richard, hieman nörtähtävä tietokoneohjelmoija, joka tekee töitä tyttöystävänsä Susanin veljelle, Gordon Waylle, joka on kuuluisa tietokoneohjelmafirmansa ansiosta. Gordon saa yllättäen surmansa arveluttavissa olosuhteissa, ja kaikki epäilykset näyttävät kohdistuvan Richardiin. Hänen ei auta muuta kuin palkata vanha koulukaverinsa Dirk Gently selvittämään mysteeriä, ja seikkailun ainekset ovat kasassa.

Kyseessä on perus-scifi maustettuna ripauksella salapoliisiromaania. Kun kyse on Adamsin kirjasta, on kuitenkin vältettävä sanan "perus" käyttöä, sillä herra ei ole varmaankaan eläissään kirjoittanut mitään tavallista. Adamsin kirjojen juonenkäänteitä, loppuratkaisuista puhumattakaan, on jokseenkin mahdotonta arvata etukäteen, sillä kaikki kirjan tapahtumat poukkoilevat ympäriinsä eikä missään ole päätä eikä häntää. Jotkut tietysti pitävät tätä äärimmäisen viihdyttävänä, ja niin minäkin yleensä, mutta tällä kertaa etenkin loppua päin mentäessä kirjan jatkuva sekavuus alkoi käydä hermoilleni. Mielestäni Douglas Adams ei ole tosin koskaan ollutkaan mikään juonenkehittelyn mestari, ja osasin jo etukäteen odottaa, että juonen osalta kirja olisi täyttä huuhaata. Onneksi Adamsin kielen käyttö on kuitenkin ensiluokkaista, joten epäselvistä ja päättömistäkin tapahtumista saa kumman kiinnostavia hauskoilla sanakikkailuilla ja -leikeillä. Adamsin tyyliin tutustuneille kirja ei kuitenkaan tarjoa mitään uutta, ja Linnunrataan verrattuna Dirk Gently's Holistic Detective Agency on armottomasti heikommassa asemassa. 

Onhan kirja toki hauskaa luettavaa Adamsin kielenkäytön ansiosta, mutta erityisen hyvä se ei ole edes omassa lajityypissään. Adamsin fanit varmasti pitävät kirjaa viihdyttävänä ja mikseivät muutkin science fictionin ystävät, mutta omasta mielestäni kirja oli loppujen lopuksi melko mitäänsanomaton.

Douglas Adams - Dirk Gently's Holistic Detective Agency
Pan Books, 1988
247 sivua

Tarina rakkaudesta

Joululomalla sain vihdoin myös lainattua kirjan, joka on kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa, nimittäin Nicole Kraussin Rakkauden historian. Luettuani muutaman luvun ajattelin itsekseni, että Kraussin kirjoitustyyli muistuttaa jollain hauskalla tavalla Jonathan Safran Foerin tapaa kirjoittaa. Yllätys oli melkoinen, kun luin kirjan sisäkannesta infoa kirjailista, ja minulle selvisi, että Nicole Krauss on kenenpä muunkaan kuin juuri Jonathan Safran Foerin vaimo. Maailma on yllättävän pieni paikka.



Rakkauden historia kertoo kahdesta New Yorkilaisesta, jotka eroavat toisistaan huomattavasti. 14-vuotias Alma kertoo tarinaa omasta elämästään äidin ja pikkuveljen kanssa, ja siinä sivussa Alma yrittää kuumeisesti löytää miestä, jonka kirjoittaman Rakkauden historia-nimisen romaanin jokaisen tytön mukaan Alma on saanut nimensä. Toinen tarina seuraa Leo Gurskya, joka tekee hiljalleen kuolemaa ja muistelee elämäänsä, etenkin kadotettua rakastettuaan Almaa ja heidän yhteistä poikaansa, joka ei edes tiedä isänsä olemassaolosta. Yllättäen näiden kahden polut alkavat kulkea toisiaan kohti, ja kun lukija alkaa saada vastauksia kysymyksiinsä, tarinasta muodostuu kaikkea muuta kuin ennalta-arvattava.

Tai no, näin jälkeen päin ajatellen tottahan toki tarina menee juuri niin - mutta lukiessani olin niin keskittynyt nykyhetkeen, etten edes miettinyt tulevia tapahtumia. Jos olisin pitänyt kirjasta yhtään vähemmän, olisin saattanut loppujen lopuksi irvistellä tuskissani ja väittää kirjaa täysin ennalta-arvattavaksi, mutta olin niin tarinan lumoissa, että ratkaisut tulivat minulle totaalisena yllätyksenä. Tästä voikin jo päätellä, että pidin kirjasta valtavasti. Ensimmäinen asia, joka kertoo kirjailijan lahjoista on se, että hän osaa kuvailla todella elävästi kahden ihmisen elämää, vaikka ikäero heidän välillään on siinä seitsemänkymmenen vuoden paikkeilla. Teksti on realista ja tarina etenee uskottavasti, mutta eläväksi sen tekee Kraussin tapa kirjoittaa asioista peittelemättömän rehellisesti ja suloisen aidosti. Kirja on samalla tarkan todentuntuinen että liikuttavan utuinen kuvaus kahdesta hyvin erilaisesta ihmisestä ja heidän elämästään, ja se liikuttaa, naurattaa, itkettää ja pistää miettimään.

Ennen lukemisen aloittamista en tiennyt kirjasta valehtelematta mitään sen nimen lisäksi. Vältän takakansitekstien lukemista kuin ruttoa, sillä mielestäni ne kertovat aina aivan liikaa kirjan tapahtumista, ja tällä kertaa jätin väliin myös parin ensimmäisen sivun testilukemisen, sillä olin etukäteen kuullut kehuja kirjasta. En kuitenkaan tiennyt yhtään mistä se kertoo, ja nimen perusteella odotin jonkinsorttista nykyaikaan sijoittuvaa rakkaustarinaa. No, olihan se tavallaan sitäkin, mutta yleisesti ottaen Rakkauden historia ei ole rakkaustarina; se on tarina rakkaudesta, tai mahdollisesti tarina rakkaudesta elämää kohtaan. Ja kaikki rakkaustarinatkaan eivät välttämättä ole onnellisia.

Nicole Krauss on yksi suosituimmista nuoren polven amerikkalaiskirjailijoista, eikä suotta. Alkaa tässä vaiheessa kuulostaa vähän hölmöltä sanoa, että suosittelen kaikille, sillä olen sanonut sillä tavalla tähän asti jokaisesta kirjasta, joista olen blogiin kirjoittanut. Tämän(kään) kirjan kohdalla poikkeus ei tee sääntöä, ja pitäydyn edelleen suosittelu-linjalla, sillä Nicole Kraussin Rakkauden historia ansaitsee ehdottomasti tulla luetuksi.

Nicole Krauss - Rakkauden historia
(The History of Love, 2005)
suom. Terhi Leskinen
Gummerus, 2006
310 sivua

lauantai 15. tammikuuta 2011

Juonettomasti, Alex

Tämä on niin tätä - ensin olen suunnilleen kuukauden kirjoittamatta, ja sitten minulla onkin niin paljon sanottavaa kaikista lukemistani kirjoista, että mieleni tekee kirjoittaa viisi merkintää putkeen. No, tämä on vasta kolmas tänään.

Joskus puolitoista vuotta sitten, kun vielä kiertelin suomalaisia kirjakauppoja Stephen Fryn kirjojen toivossa (lue: ennen kuin matkustin Lontooseen ja menin ja ostin kaikki, jotka minulta vielä puuttuivat kerralla Foylesista...) törmäsin eräänä päivänä mielenkiintoiseen kirjaan. Kannessa luki lennokkain kirjaimin kirjailijan nimi - Jonathan Safran Foer ja Everything Is Illuminated. Kirja vaikutti kiinnostavalta, mutta se myös ylitti budjettini, varsinkin, kun en tiennyt kirjailijasta tai kirjasta yhtään mitään. Luin kuitenkin kaupassa ensimmäiset pari sivua (testi, onko kirja hyvä, en ikinä lue takakansitekstiä) ja päätin, että jonain päivänä ostaisin kirjan omakseni.



Kirjan ostaminen jäi kuitenkin vain aikeeksi, kunnes eräänä syyspäivänä löysin Kirjatorin alelaarista suomennetun version Kaikki valaistuu hintaan kaksi euroa. Vaikka vannonkin alkuperäiskielen nimeen, en voinut jättää kirjaa ostamatta. Minua ei pysäyttänyt edes hävyttömän ruma kovakantista kirjaa suojaava irtokansi. Kirja oli yksinkertaisesti liian houkutteleva.

Vaikka kirja kiinnostikin minua ihan älyttömästi, en saanut aikaiseksi lukea sitä. Sen sijaan luin kaikkea muuta maan ja taivaan välillä, ja vaikka aina silloin tällöin mietin, että "sitten seuraavaksi luen tuon Foerin kirjan..." en koskaan saanut aloitettua lukemista. Kunnes sitten eräänä kauniina sunnuntaina (tarkalleen ottaen kutakuinkin tasan viikko sitten) näin netissä huikean tyylikkään kuvan Elijah Woodista suuret silmälasit nenällään. Minähän rakastan Elijah Woodia, ja halusin ehdottomasti tietää, missä elokuvassa herra kehtaa liikuskella niin häkellyttävän hyvännäköisenä. Pikaisen googletussession tuloksena sain tietää, että kyseessä on elokuvasovitus mistäpä muustakaan kuin kirjasta Everything Is Illuminated. "Pyhät pöksyt!" kiljaisin minä ja yritin saada verenpaineeni tasaantumaan. En edes tiennyt koko elokuvan olemassaolosta, vaikka Elijahin lisäksi pääosaa näyttelee myöskin yhden lempibändeistäni, Gogol Bordellon, keulahahmo Eugene Hutz. Tunsin oloni äärimmäisen kurjaksi. Kirjahyllyssäni oli viimeiset puoli vuotta majaillut kirja, josta tehty elokuva on trailerin perusteella silkkaa kultaa - enkä minä ollut saanut luettua muuta kuin kaksi sivua kirjakaupassa. Asia oli korjattava välittömästi.

Seuraavana aamuna pistin toimeksi. Maanantai meni lukemisen merkeissä, sillä en voinut laskea kirjaa käsistäni. Se on upea. Onneani varjosti vain se seikka, että tiedän kirjan olevan vielä parempi alkuperäiskielellä. Joku joskus kommentoi Foerin kirjoitustyyliä jopa sanomalla, että englannin kieli on kehitetty Foerin kaltaisia henkilöitä silmällä pitäen. Mutta suomennoskin on kaikin puolen oikein mainio, joten ei minulla sinänsä mitään valittamista ole. Joskin pohdin yhä, olisiko kovin kauheaa omistaa sama kirja kahdella kielellä. Voisihan suomenkielinen kovakantinen painokseni toimia jonkin sortin paraatikelpoisena esittelykirjana; sitä voisi pitää kirjahyllyä kaunistamassa, ja sitten englanninkielisestä pokkarista voisin alleviivata suosikkilauseeni, taittaa hiirenkorville ja ottaa vakiovarusteeksi lähtiessäni pois kotoa. Se on nimittäin niin hyvä.

Kirja kertoo Jonathan Safran Foerista, joka lähtee etsimään Ukrainalaisesta pikkukylästä Augustine-nimistä naista, joka toisessa maailmansodassa pelasti hänen isoisänsä natsivainoilta. Seikkailuhan siitä syntyy, kun Jonathan tapaa matkaseuransa ja oppaansa; kömpelösti englantia puhuvan ja tulkkaavan nuoren ukrainalaismiehen Alexin, Alexin ärtyisän isoisän, joka luulee itseään sokeaksi, sekä isoisän häiriintyneen opasnartun Sammy Davis Junior Juniorin. Kiertäessään Ukrainan kärsineitä kyliä sankarit löytävät jotain tärkeää, mutta onko se sitä, mitä he alunperin lähtivät hakemaan?

Kirjailija itse on kommentoinut ylistettyä esikoiskirjaansa sanomalla, ettei häen alunperin pitänyt kirjoittaa romaania nimeltä Everything Is Illuminated. "Aikeenani oli tehdä tiukan totuudellinen kuvaus matkasta, jonka tein 20-vuotiaana. Mutta koska todellisuudessa en löytänyt Ukrainasta yhtään mitään, olin vapaa käyttämään mielikuvitustani. Tämä tarina ei olisi koskaan syntynyt, jos etsintäreissuni olisi onnistunut."

Voin olla kiitollinen siitä, ettei Foerin etsintäreissu tuottanut tulosta, sillä uskon vakaasti, että Everything Is Illuminatedista muodostuu minulle kirja, jonka pariin tulen palaamaan uudestaan ja uudestaan. Se on koskettava, aito, raivostuttava, suloinen, voimakas, hauska ja etevä; sen kieli on raikasta, tapahtumat etenevät mukavan sotkuisesti ja kaikki on omituisen monitahoista. Kirjassa vuorottelee kolme eri linjaa; yhdessä Jonathan kertoo sukunsa historiasta, toisessa Alex kirjoittaa Jonathanille kirjeitä joissa hän kommentoi Jonathanin kirjoittamaa historiikkia ja kolmannessa Alex kertoo heidän yhteisestä matkastaan Ukrainassa. Jotkut saattavat pitää tätä epämiellyttävänä ja sekavana piirteenä, mutta minuun se iski kuin tonni tiiliskiviä. Kirjan eloisa tyyli ja rakastettavat hahmot takaavat nautinnollisen lukukokemuksen kaikille, mutta minulle itselleni kokemus oli jokseenkin mykistävä. Kirja oli juuri sellainen kuin odotinkin sen olevan, ja kuitenkin samalla täysin erilainen. Ihmeellistä on se, kuinka se onnistui ylittämään kaikki odotukseni, vaikka ne olivatkin todella korkealla. Unenomainen kerronta pitää otteessaan ensimmäiseltä sivulta lähtien, ja vaikka kirjan käsittelemät aiheet ovatkin raskasta luettavaa, on kirjan kieli niin kepeää ja iloista, että surullistenkin tapahtumien jälkeen olo on autuaan onnellinen. Parhaassa tapauksessa lukija siis valaistuu henkilöiden mukana.

Kuten aina loistavaa kirjaa, suosittelen Everything Is Illuminatedia kaikille lukutaitoisille. Tai no, en minä suosittele, mitä vaadin. Lukekaa se. Kiitos.

Jonathan Safran Foer - Kaikki valaistuu
(Everything Is Illuminated, 2002)
suom. Leena Tamminen
WSOY, 2003
354 sivua