sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Terveisin ja kiitoksin

Kuten jo kerroin, aloin eilen lukea Mary Ann Shafferin kirjaa Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Kansilehtinen kertoi, että kyseessä on Shafferin ensimmäinen romaani, joka tosin jäi myös viimeiseksi, sillä Shafferin terveydentila huononi pian käsikirjoituksen toimittamisen jälkeen ja kirjan viimeisteleminen jäi sisarentyttären, lastenkirjailija Annie Barrowsin, vastuulle. Hieman surettaa, ettei itse Shaffer saanut koskaan nauttia kirjansa huikeasta menestyksestä, mutta kenties vielä enemmän surettaa se, etten saa luettavakseni kirjailijan muita teoksia, niitä kun ei ole. Mutta nyt surkuttelu sikseen ja perunankuoripaistoksen pariin.



Kirja alkaa päähenkilö Juliet Ashtonin kirjeellä ystävälleen Sidney Starkille 8. tammikuuta 1946. Juliet on noussut maineeseen kirjoittamiensa humoristen sota-ajan kolumnien vuoksi, mutta jatkossa hän haluaisi keskittyä vakavampiin aiheisiin. Kirjoitusaihe ei vain ota löytyäkseen, mutta onneksi apu saapuu yllättävältä taholta, kun Juliet vastaanottaa kirjeen Dawsey Adamsilta, Guernseylaiselta sikafarmarilta. Kirjeessään Dawsey aloittaa tarinan siitä, miten Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville auttoi joukkoa kanaalisaarelaisia naapuruksia selviämään saksalaismiehityksestä. Juliet ryhtyy vilkkaaseen kirjeenvaihtoon saarelaisten kanssa, ja huomaa pian saaneensa Guernseyltä paljon muutakin kuin vain aiheen kirjalleen.

Minulla oli suuret odotukset tämän kirjan suhteen. Ensisijainen syy odotuksiin oli se, että minä yksinkertaisesti rakastan historiaa. Jotenkin "toinen maailmansota" ja "rakkaus" eivät kuulosta kovin hyvältä samassa lauseessa, joten sanotaan mieluummin, että olen erittäin kiinnostunut myös siitä ajanjaksosta. Luonnollisesti paloin halusta päästä kurkistamaan sotaan taas hieman erilaisesta näkövinkkelistä. Toinen syy kiinnostukseeni oli se, etten tiennyt mitään Guernseyn kanaalisaaresta. Itseasiassa en tiennyt edes sen olemassaolosta. (Ja minä kun luulin olevani hyvä maantiedossa...) Puute yleissivistyksessäni täytyi tietenkin korjata mahdollisimman nopeasti. Kolmas syy oli ylitsepääsemätön uteliaisuuteni kirjan nimeä kohtaan. Päättelin järkevästi, ettei kirja, jonka nimessä mainitaan sekä kirjallisuus että perunankuoret, voi missään tapauksessa olla huono. No, se ainakin tuli tämän kirjan nojalla todistettua.

Olen nimittäin peruuttomattomasti rakastunut. Suunnittelen jo pyhiinvaellusretkeä Guernseylle ja Annie Barrowsin pommittamista rakkauskirjeillä. Ennen sitä taidan kuitenkin käyttää hyväkseni yleistä sananvapautta ja ilkamoida kirjasta tuoreessa blogissani. Sen kunniaksi (kirjan, ei äänioikeuden) on sanottava, että kyseessä on varmaankin ensimmäinen kirja sodasta, joka ei ole pääosin ahdistava tai masentava. Vaikka teos saikin minut itkemään useassa kohdassa, oli sen sanoma kuitenkin positiivinen ja toiveikas, ja vielä monen tunnin jälkeen minussa asusti ihana, kupliva onnellisuuden tunne. Sellainen, että varjo on vain ohitsekulkevaa ja uusi päivä koittaa ja aurinko paistaa silloin entistäkin kirkkaammin. (Hupaisa leikki: arvaa, minkä elokuvahistorian upeimman kohtauksen häpäisin kammottavalla käännökselläni.) Kun olin saanut viimeisen sivun luettua, teki mieleni kääntää taas ensimmäinen esille ja lukea kirja saman tien uudestaan. Ajatus houkuttelee minua yhä, sillä on hyvin mahdollista, että ahmiessani sanoja minulta jäi jokin ihastuttava yksityiskohta huomaamatta.

Mikä siinä on sitten niin erinomaista, kuplivan onnellisuuden lisäksi? Ensinnäkin kirja on kerrassaan hurmaavasti kirjoitettu. Sen kieli on tarkoituksella suloisen vanhanaikaista, kiiltonahkaisten nauhakenkien, huviretkien ja leninkien tyyliin. Juuri sellaista tekstiä haluaa lukea kylmänä pakkaspäivänä, villasukat jalassa ja teemuki käsien ulottuvilla. Tapahtumat etenevät uskottavasti eivätkä poukkuile ympäriinsä. Kirjan tempo on muutenkin mukava; tapahtumia ei kaadeta lukijan niskaan äkillisesti tai turhaan, kaikkeen on hyvä syy ja selitys mutta silti kirja etenee rivakkaan tahtiin, ja lukija tuskin ajattelee, että tapahtumat liikkuisivat liian verkkaisesti. Kaiken kaikkiaan kirja on jollain kummalla tavalla äärimmäisen rehellinen ja aito, vaikka tapahtumat ja henkilöt ovatkin tuulesta temmattuja ja koko kirja on kirjoitettu vasta 2000-luvun puolella. Mutta kaikista parasta kirjassa ovat sen liikuttavat henkilöhahmot. Päähenkilö Juliet on niin samaistuttava, että tunsin todellakin olevani tarinassa mukana, kuin olisin itse ollut kirjeenvaihdossa kaikkien kirjan henkilöiden kanssa ja saanut tutustua heihin ihan oikeasti. Niin ujo Dawsey kuin ärsyttävä Adeleinekin tulivat minulle kirjan aikana tutuiksi ja läheisiksi. Iloitsin aidosti, kun heille tapahtui mukavia asioita, ja vastaavasti surin, kun sain kuulla heidän hätkähdyttävistä koettelemuksistaan. Olin yksinkertaisesti osa kirjallista piiriä. 

Kirja rakentuu kokonaan henkilöhahmojen välisestä kirjeenvaihdosta, mitä joku voi kenties pitää negatiivisena asiana. Ihmiselle, joka rakastaa kirjeitä, se oli kuitenkin todella iloinen yllätys, eikä minua haitannut lainkaan edes se, että (nykykirjallisuudelle jo varsin tyypillisesti) kertoja vaihtui jatkuvasti. Normaalisti pyrin lukemaan aina alkuperäiskielellä, mutta löydettyäni kirjan kirjaston hyllystä päätin olla nirsoilematta, eikä suomennoksessa ollut mielestäni mitään valitettavaa. Harkitsen silti englanninkielisen version hankkimista kotikirjastooni.

Yritän nyt todella vedota sekä tunteisiinne että järkeenne. Minulle Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville oli lukukokemus, joka tuskin unohtuu ikinä. Suosittelen sitä äärimmäisen lämpimästi aivan jokaiselle. Toivoakseni kirjan luettuanne hehkutte hyvää tahtoa ja säteilette sen vaikutuksesta viikon kuukauden loppuelämänne ajan.

Ajattelin ottaa tavaksi lisätä kirjoituksieni päätteeksi pari suosikkilainausta lukemastani kirjasta (yksistään ne tuskin kertovat mitään olennaista kirjan tapahtumista, mutta jos joku haluaa olla ehdottoman tietämätön ennen lukemista, (mikä tosin on melkoisen mahdotonta, jos on jo lukenut koko edellisen tekstin) kannattaa jättää lainaukset sikseen), joten tässä lempparini teoksesta Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville:

'Koska mielipuuhaani on penkoa kirjakauppoja, lähdin heti kirjeenne saatuani Hastings & Sonsille. Olen käynyt siellä vuosia ja aina löytänyt etsimäni kirjan - sekä kolme muuta, joita en edes tiennyt hakevani.'

' "Tartu hetkeen", hän sanoi. "Innoittava ajatus, vai mitä Isola?"
"Niin kai", minä sanoin, "jos tykkää kuunnella kivenmurikkaa." '

'On minulla puhelin. Se on Oakley Streetillä sen rauniokasan alla, joka oli aikoinaan asuntoni. Täällä asun vain alivuokralla ja rouva Olive Burns, joka on vuokraemäntäni, omistaa talon ainoan puhelimen. Jos tahdotte rupatella hänen kanssaan, voin antaa numeron.'

Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows - Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
(The Guernsey Literery and Potato Peel Pie Society, 2008)
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Otava 2010
301 sivua

lauantai 18. joulukuuta 2010

esipuhe

Morjens, olen 17-vuotias tytöntyllerö Etelä-Suomesta ja suuri heikkouteni on kirjallisuus. Tänä aamuna luin taas kerran aivan ihanan kirjan loppuun, ja minun teki kovasti mieli kirjoittaa siitä jonnekin, ja hetken mielijohteesta päädyin perustamaan tämän blogin. Saapa nähdä mitä tästäkin tulee.

Blogin perustaminen meinasi tosin kaatua jo siihen, etten millään keksinyt hyvää nimeä/osoitetta blogilleni. Halusin nimen, joka ilmaisisi paitsi blogin sisältöä, myös omaa persoonaani, ja sehän oli tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Normaalisti nappaan nimet tuollaisiin tarkoituksiin suosikkiartistieni kappaleista, (joille saatan jopa keksiä köykäisen suomennoksen...)  mutta ilmeisesti kappaleet, joiden aiheena olisivat kirjat, ovat erittäin harvassa, ja siksipä minun oli tällä kertaa turvauduttava toiseen keinoon. Aikani mietittyäni päätin avata suosikkikirjani satunnaisesta kohtaa ja poimia sieltä jonkin käyttökelpoisen lauseen. Valintani osui pieneen runonpätkään, jonka viimeiset säkeet kuuluvat "Satakoon ja tuulkoon vain, tie jatkukoon virstoittain, minä loikomaan alle puun jään pilvien tarkkailuun". Kaksi viimeistä sanaa päätyivät sitten osoitepalkkiin. Taas kerran Tolkienin nerous pelasti minut pinteestä, heh.

Joululomakin kolkuttelee ovella, ja vihdoin minulla on aikaa lukea sydämeni kyllyydestä. Nyt lähden aloittelemaan kirjastosta lainaamaani Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin teosta Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Aiemmin lukemani positiivinen palaute kirjasta yhdistettynä sen äärimmäiseen söpöön nimeen ajoivat minut lainatiskille vinguttamaan kirjastokorttia. En malta odottaa, mitä kirjalla on tarjottavanaan. :)